- "Ei ainakaan kahden ruotsinsuomalaisen ajamana."
----------------------------------------------------------------------------------
Tässähän alkaa olla rasismin merkkejä! Kirjoittaja tietänee että se
on kiellettyä Suomessakin.
Täytyy sanoa, että on kova työ oppia vierasta kieltä, mutta vielä
rankempaa näkyy olevan äidinkielensä säilyttämisyritykset!
Itse olin niin hullu, että nautin, kun löysin täältä Suomi24:ltä Ellin-
poksin, missä kirjoiteltiin savonmurteella 2000-luvun alussa.
Nyt minulla olisi tilaisuus säilyttä alkuperäismurteeni ja äidinkielen-
taitoni.
Kieli ei kehity, jos sitä ei kuule, jos ei voi keskustella suomenkielellä,
tai kirjoittaa äidinkielellään. Me kolme ruotsinsuomalaista olemme
nyt kuin piikki joittenkin anojen kannikassa.
Ilmoitan myös että kirjoitan nimimerkilläni, ja jos olen unohtanut
kirjautumisen, niin kirjoitan sepustukseni perään /MdK.
Jättäkää arvailut sikseen ja pysykää asiassa eikä sen vieressä! - Suomessa on joillakin paikkakunnilla tarjolla perhehoitoa eläkeläisille.
Kysymys on pienistä porukoista, joten hoitopaikoissa ei ole laitoksen
tuntua. En tiedä onko se kokeilutasolla, mutta vaikuttaa hyvältä vaihto-
ehdolta. YLE on tehnyt eräästä tällaisesta kodista näytteen.
https://yle.fi/a/74-20096119 - Kannatan Hil-la ajatustasi! Jokaisella ketjun avaajalla on aina toivomus,
mistä aiheesta haluaisi vaihtaa mielipiteitä ja ajatuksia. Voisimme yrittää
kunnioittaa sitä.
Jos haluaa vähän räiskyvämpää aihetta, voisi sitä varten tehdä oman
aloituksensa, ettei lähde lapasesta ja muutu "sekametelisopaksi" toisen
rauhallisessa yrityksessä saada arkipäivään virikkeitä, iloa, rutiinejakin.
Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sen tärkeämmäksi muuttuvat rutiinit
ja käsitys siitä, että kaikki elämässä on vielä normaalin tuntoista. Että
itsellä on vielä oma tämä päivä hallinnassa.
Vanhan lähimmäisen mielenrauhan häiritseminen riitelyllä on epäkypsän
ja ajattelemattoman tuntoista. - Uskon, että nyt vanhana ja puolisokeana sattuisi enemmänkin uskomattomia
autojuttuja. Onneksi ei ole enää autoa eikä ajokorttiakaan.
Kyllä stressikin saattaa aiheuttaa kaikenlaista. Niinkuin tuossa ylempänä
kerroin vatsavaivoistani ja kuiskauksesta kuivattuun siankorvaan, selvisin
viimein kantamusteni kanssa autolle. Heitin kiireesti kantamukseni perä-
ronttiin, aukaisin auton oven ja istahdin takapenkille! - Siinä sitten tuli
mieleen: Kuka ajaa? Vastaus: minä itse!
Siinä oli sitten toinen naurunremakka, kun viesti lopullisesti meni perille. :) - Totta puhut, Hil-la! Miksi haaskata aikaansa turhaan riitelyyn?
Kun minä olen ollut riitaisella tuulella, esimerkiksi aviomiehen kanssa,
niin silloin on ollut siivouspäivä talossa! Suursiivous!
Silloin on lentänyt ulos petivaatteet kaaressa tuulettumaan (nekin),
matot perässä. Mieli rauhoittuu sitä mukaa kun energia kehossa las-
keutuu, paikat on siivottu perusteellisesti, kantelen petivaatteita sisälle,
puhtaat lakanat sänkyyn ja mieskin kantelee jo mattoja sisälle.
Keitellään kahvit, istutaan ja jutellaan. Rauha maassa ja pariskunnalla
hyvä tahto. - Minäkin kaipaan joskus näitä suoalaisohjelmia ja katson joko Youtubilta tai esim. Ruutu-
nimisen ohjelman välityksellä.
Spede taisi olla noitten hassujen ohjelmien "esi-isä", Vesku Loiri tuli mukaan. - Sääliksi kävi katsella, kun Hil-lan rauhallisessa ketjussa oli oikein
joukkotappelu käynnissä, melkein samaa tyyliä kun joskus näkee
jengikahinoita, Tunteet kuumenevat, liekö kuuman kesän rippeitä.
Mielessäni kävi perustaa Suomi24:n ensimmäinen virallinen
"80 + nyrkkeilykehä", korotettua mallia, olisihan se Suomen riitai-
simmalla keskustelupalstalla. Nurkissa olisi pussit, jonne voisi heittää
tekarinsa ja ottaa sieltä pari numeroa suuremmat suuhunsa ja antaa
läpän lentää. Siellä vois pahimmat höyryt lientyä ja sitten voisi jatkaa
keskustelua niinkuin aikuiselta ihmiseltä odottaa.
Tällaista tapahtui jo Suomi 24 alkuaikoina. Aivan 2000-luvun alussa
oli roskakori, jonne sai kirjoittaa kaikki vihaviestinsä. Roskakori tyh-
jennettiin säännöllisin väliajoin. Sen jälkeen tuli mukaan kirjoittaja,
jolla oli varmaan parikymmentä eri nikkiä. Silloin kävi kato ikäihmisten
palstalla ja perustettiin Ikinörtit, missä oli rekkautumispakko ja rauha
oli maassa. - Kyllä on. Olen niin vanha että olen elättänyt itseni kaiken-
laisilla töillä, mitä eteen on tullut. En ole saanut nyrpistellä
nenääni, kaikki työ on arvokasta. Kokemusta on sekä niin
sanotuista ”paskahommista” kuin siistimmeistä sisähom-
mistakin.
Tunnen mm sellaiset työkalut kuin ”paskatalikko”, lypsy-
jakkara, moottorisaha, Kone-nosturi katon rajassa ym.ym.
Ja vastakohtana katederia ja puhujanpönttöä eri muodoissa
ja tilanteissa, esiintymislavoja.
Kaikki työn arvokasta, niinkuin sanoin. Jonkunhan ne on kuiten-
kin tehtävä. - Kun edellinen viesti lähti, tuli perään Suomi24:n kommentti: "Panoksesi lähti onnistuneesti!" Voiko sen paremmin sanoa! :))
- Kertomani ei ollut vitsi, vaan sattui ihan oikeasti.
Pierusta puheenollen, minulle sattui tapaus eräässä isossa tavaratalossa,
vatsaa alkoi vääntää ja paukku oli jo palamassa, kun kiirehdin kauemmaksi
kaiken varalta. Ohitin vauvaosaston (ei, ei täällä), pääsin kotieläinten ruo-
kaosastolle, jossa haju oli jo valmiiksi epämääräinen. Eräällä hyllyllä, sopi-
valla korkeudella, oli pino kuivattuja isoja siankorvia. Kuiskasin siankorvaan
ja "päästin pahan pois". Sanoin itsekseni: - Haitanneko tuo mitään, täällä
haisi jo? - Niin minullakin on aina kännykkä/kamera mukanani, Aina voi sattua
jokin yllättävä kohtaaminen. Jänikset ovat olleet jo monta vuotta
tavallisin kohde, jos on ollut oikein aikaisin aamulla liikkeellä.
Harvinaisempaa on, kun tapaa siilin. Nehän ovat melkein kokonaan
hävinneet.
Mutta kaikista ihanin tapaaminen on kun tapaa alueella asustavan
sinikyyhkysen, jolla on selvästi rajattu valkoinen sydän-kuvio kaulassa.
Se nokkii aina kotipuunsa alla, on aika pelkäämätön, jos kävelee rau-
hallisesti. Olen nähnyt sitä jo 6 vuoden ajan ja ihmetellyt kuinka pitkä-
ikäisiä ne voivat olla.
Kameralla on kiva näpsiä hienoja tilannekuvia, niinkuin sekin lintuparven
lentoon lehahtaminen, josta kerroit. Kohta voi kuvata kurkiauroja. - Jos nyt näkisit minut, niin minulla voisi olla rillit ylösalaisin, villatakki
"humalanapituksessa", kengät eriparia jne.
Jostakin kuuluisi korvaasi kuiskaus: - Hän on kuulemma ollut aikaisemmin
stailisti ja tehnyt resupelleistä filmitähtiä! - Tänä aamuna oli vaan +8º mittarissa kun lähdin lenkille.
Tuntee, että syksy alkaa lähestyä ja lämmin huppari eli
”hoodie” niinkuin nuoret sitä nimittävät, oli tarpeen.
Tapasin heti yhden vanhan koiraystävän, jonka entinen
omistaja on muuttanut tuonpuoleisiin neljä vuotta sitten
ja on nyt saanut uuden omistajan, srilankalaisen nuoren
miehen.
Rupesimme juttelemaan, kun koira oli alkanut hidastella,
näki että olin saamassa heidät kinni ja ilmeisesti tunsi mi-
nut. Kerroin sitten tälle nuorelle miehelle tarinan, kun en-
tinen omista oli ilmeisesti sairas, niin tapasin tämän koiran
aamulenkillä, hihnan perässä nuori kotiavustaja, hänellä oli
täysi työ pidätellä koiraa, joka tunsi minut ja halusi tulla
tervehtimään kadun toiselta puolelta. Istuin penkillä.
Koiran häntä heilui, se nuuhki käsiäni ja hyppäsi sitten syliini
– iso koira! Olin niin yllättynyt etten tullut kysyneeksi, missä
koiran omistaja oli.
Jälkeenpäin ajattelin sitten, että koira tuli iloiseksi, kun tapasi
tutun ihmisen, joka sillä kertaa tuntui turvallisemmalta kuin
joku, joka tulee antamaan ruokaa, vie pikalenkille ja sitten jät-
tää sen yksin. Isäntä on jossakin. Parasta maata kynnyksen
lähellä, jos isäntä kohta tulee…
Iloinen olin minäkin tästä odottamattomasta tapaamisesta,
ehkä osutaan taas yhtäaikaa lenkkipolulle.
Kotiinpäin tullessa hyppi jäniksenpoikanen edelläni keskustaa
kohti. Nappasin kuvan, mutta valitettavasti näille sivustoille ei
voi kuvia liittää. - Tämä oli minun kirjoittamani. Unohdin kirjautua, kun olin jo ehtinyt
sulkea laitteet torstain kirjoitteluilta.
Mainitsen vaan, että vaikka poika lähestyy jo kuuttakymppiä, niin
kyllä vieläkin mielellään ottaa jotakin mieliherkkujaan mukaan, esim.
leivonnaisia kun lähtee kotiinsa. Ei mitään "imellyksiä", vaan jotakin
suolaisempaa, esim. lohipiirakkaa, josta on tullut menestys laajemmaltikin. - Se on ihana tunne! :)
- Perinteiset huoltoasemat ovat harvinaisia, taitaa olla sama ilmiö kaikissa pohjoismaissa.
Ehkä niitä on vaan maaseudulla. Kaupungeissa on autokorjaamot kuin klinikoita, kiiltä-
viä, työkalut ojennuksessa kuin leikkaussalissa. - Niin on tosiaan, kyllä miesautoilijat ovat avuliaita.
Muistuu mieleen yksi työkeikka, kun auto alkoi hidastaa vauhtia lievässä
ylämäessä ja sammui kohta kokonaan. Kömmin siitä auton viereen seiso-
maan ja odottelemaan apuva. Tulikin vastakkaisesta suunnasta auto, teki
täyskäännöksen ja parkkeerasi autoni taakse.
Vaihdettiin välttäättömät "mikä mättää" - "ei tiedä, mutta bensaa on tankissa".
Kaveri aukaisi konepellin ja räpläsi jonkin aikaa, iski sitten konepellin kiinni ja
ilmoitti, että vika on korjattu. En tiedä, mistä oli kysymys, joku lanka oli irronnut
ja on nyt pujotettu paikoilleen.
Kysyin onko hän ompelukoneitten edustaja, kun niin tottuneesti pujotti langan
"neulansilmään". Mutta hän oli hammaslääkäri ja omistanut saman merkkisen
auton itse. - Sitten hän kysäisi, minne olin menossa. Joensuuhun, vastasin.
Hän sanoi, että nyt olet menossa pohjoiseen, palaa takaisin risteykseen ja
suunnista Joensuuta kohti!
Kyllä tuollaiset satunnaiset tapaamiset voivatkin olla ihania! :) - Saa sanoa että oli onni onnettomuudessa.
- Voi ei! Sinä ainakin tiedät, onko totta kun sanotaan että kivuliaankin synnytyksen tuskat unohtuvat niin pian, kun saa vauvan povelleen?
- Ihan totta! Muistan näitä tautisia aikoja esim. 50-luvulta, kun oli se aasialainen
ja kolmasosa Suomen väestöstä sairastui, n. 1800 kuoli.
Minäkin sairastuin joululoman aikaan. Sain tartunnan kotona käydessä, kun isä
oli sairastunut ja oli tosi huonossa kunnossa. Ei pystynyt edes kiroilemaan, silloin
on sotaveteraani sairas. Onneksi oli naapurissa lääkäri ja tuli antamaan sellaiset
lääkkeet että isä parani, minä ehdin saada tartunnan, mutta pakko oli tehdä
töitä 40º kuumeessa, kun ei siihen aikaan tunnettu nimikettä "viransijainen".
Selvisin hengissä, vaikka välillä tuntui että olin kuumehoureessa,