yucca42
Kotimaa: ---
Koulutus: ---
Ammatti: Muu
Siviilisääty: ---
Lapset: ---
Liittynyt sitten
Muokkaa profiilia11 aloitusta · 2810 kommenttia
- Ei siihen ole mitään hyvää syytä. Kyse on kielenhuollon perinteestä. ”Nykysuomen sanakirja” käyttää kirjoitusasua ”maa” enimmäkseen myös esimerkeissä, joissa on selvästi kyse Maasta taivaankappaleena. Vaikka joissakin tapauksissa on tulkinnanvaraista, puhutaanko Maasta vai maasta, sanan Maapallo luulisi olevan yksiselitteinen. Se kuitenkin kirjoitetaan gemenalla, maapallo.
Kielitoimiston ohjepankki sanoo:
”Tähtitieteessä Aurinko, Maa ja Kuu ovat erisnimiä samoin kuin muutkin nimetyt taivaankappaleet”,
http://www.kielitoimistonohjepankki.fi/haku/maa/luokka/482/ohje/242
Sitten se kuitenkin esittää:
”Myös muuten kuin tähtitieteen termeinä aurinko, maa ja kuu aloitetaan pienellä kirjaimella:
Huomenna paistaa aurinko.
Taivaalla kumottaa kuu.”
Tämähän olisi sinänsä jotenkin loogista, jos ajateltaisiin, että ”aurinko” ja ”kuu” viittaavan Auringon ja Kuun ilmentymiin Maan pinnalta katsottuina, tiettyihin taivaan ilmiöihin, joista on puhuttu tuhansia vuosia ennen kuin ne alettiin ymmärtää taivaankappaleiksi. Epäselvempää on, mitä ”maa” voisi merkitä siinä mielessä.
Selvältä tuntuisi kuitenkin se, että ”Maapallo” tarkoittaa nimenomaan Maata taivaankappaleena. - Mikähän urlahduksen tarkoitus oli? Mainitsemallasi sivulla ei lainkaan esiinny sanaa ”maapallo”. Urlahtelu on henkistä oksentelua. Jos ei osaa sanoa, mikä viitatulla sivulla valaisee asiaa ja miten, saati että osaisi itse jotenkin kommentoida sitä, olisi parempi pitää URLit ihan vaan omassa excelissä.
- Niinhän asia loogisesti on. Mutta Kielitoimiston sanakirja sanoo: ”joulupukki (myös: Joulupukki) jouluperinteeseen kuuluva satuolento, jonka uskotellaan tuovan lapsille joululahjat; tätä jouluna esittävä, lahjoja jakava henkilö”. Kielikello-lehdessä seikkailevat sekä Joulupukki että joulupukki. Mitä tehdä, kun virasto, jonka tehtävä on antaa suosituksia suomen kielen käytöstä, ei anna suosituksia suomen kielen käytöstä?
(En nyt puutu siihen, että Joulupukki ei todellisuudessa ole satuolento, vaan uskomusolento. Ne, jotka ovat lukeneet satuja ja ymmärtävät niitä, ymmärtänevät, mitä tarkoitan.)
Kuvitteellisten olentojen erisnimet kirjoitetaan ”isolla” (so. versaalialkuisina), siitä riippumatta, pitääkö itse kukin niitä todellisina, esimerkiksi Pegasos, Zeus, Hercule Poirot. On kummallista, että tästä ei pidetä kiinni Joulupukin osalta. Silloinkin, kun kyseessä on kaupallisessa tarkoituksessa tehtävä Joulupukkina esiintyminen, on korrektia käsittää ”Joulupukki” erisnimeksi. Ei myöskään Napoleon muutu yleisnimeksi sen takia, että joku mieleltään järkkynyt uskoo olevansa Napoleon. - Niin voisi luulla, mutta ”ollee” on kuitenkin nykynormienkin mukaan väärä muoto, kun taas ilmauksesta ”paras ikinä” Kielitoimiston kielioppiopas esittää (s. 366) ympäripyöreitä huomioita. Suorastaan vääräksi sitä ei sanota, vain tyyliltään arkiseksi. Vuonna 2008 oli toisin; silloin ikinä-rakenne tuomittiin:
http://www.kielikello.fi/index.php?mid=2&pid=11&aid=1897
Mainostanpa tässä samalla koostettani suomen kielen normien muutoksista:
http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/normit.html - Sitaatin yhteydessä pitäisi aina olla lähde. Tässä tapauksessa kyseessä lienee (!) Ylen uutinen http://yle.fi/uutiset/tampere_-_jyvaskyla_-valin_junaliikenne_korvattaneen_busseilla_maanantaikin/8474147
Uutinen on muutenkin kiireessä kirjoitettu, kuten huomaa siitä, että jopa otsikossa (ja siksi myös URLissa) on virke: ”maanantaikin” pro ”maanantainakin”. Ensimmäinen sanakin on kirjoitettu väärin: ”Tampere - Jyväskylä -välin”, pitää olla ”Tampere–Jyväskylä-välin”. Liekö (!) siis ihme, että ingressiin on tullut muoto ”ollee”, joka esiintyy puhekielen joissakin muodoissa, mutta ei ole koskaan kuulunut sääntöjen mukaiseen yleiskieleen.
Potentiaalimuodon käyttö olisi tässä tapauksessa sinänsä hyväksyttävää, mutta muodon pitää tietysti olla ”lienee”. Hyväksyttävyys johtuu siitä, että otsikossa on suuri tarve lyhyyteen, ja siitä, että lukijat kyllä ymmärtävät muodon ”lienee” ilman ongelmia (toisin kuin monet muut potentiaalimuodot, kuten ”tullee”, ”mennee” ja ”juossee”, jotka saattavat kuulostaa murteellisilta tai väärin kirjoitetuilta indikatiivin muodoilta). Otsikkoon ei järkevästi mahtuisi (haastattelua tarkemmin referoiva) ”on todennäköisesti”, ja pelkkä ”on” taas antaisi vähän väärän kuvan. - Tuli mieleen, että kyseessä on ehkä käännösteksti, jonka englannintaja ei ole osannut käyttää sanaa ”quarter” vaan on käyttänyt sanaa ”quart” (joka on ehkä lähempänä lähtötekstin sanaa). Ehkä vielä todennäköisempää on, että kirjoittajan äidinkieli ei ole englanti ja että teksti on kirjoitettu kiireessä.
- Ilmaus ”three quarts of a liter” tuntuu oudolta, koska tilavuuksista puhuttaessa ”quart” tarkoittaa neljännesgallonaa (joka taas tarkoittaa eri asioita sen mukaan, mistä gallonasta on kyse), ks. esim. http://www.merriam-webster.com/dictionary/quart
Mutta kun ”of a liter” on mukana, ei oikein ole muuta järkevää vaihtoehtoa kuin tulkita, että tässä ”quart” tarkoittaa yleisesti neljännestä, neljäsosaa. Tällöin veden määrä on siis kolme neljäsosalitraa (¾ litraa). Suomenkielisissä resepteissä tällainen määrä kyllä yleensä ilmaistaan nykyisin yleensä desilitroina: 7,5 dl (tai 7,5 dL). - Kirjainten ð (versaalina Ð) ja þ (versaalina Þ) viralliset suomenkieliset nimet ovat ”eth” ja ”thorn”. Nimissä ei siis käytetä näitä kirjaimia. Voi kysyä, oliko se fiksu ratkaisu, mutta toisaalta on hyvä, että nimet voi kirjoittaa suomen kielen peruskirjaimilla. Noin tuhat merkkiä, mukaan lukien eth ja thorn, on nimetty SFS:n suosituksessa ”Eurooppalaisen merkistön merkkien suomenkieliset nimet”, http://www.ling.helsinki.fi/filt/info/mes2/
Nimiä ”thorn” ja ”eth” on käytetty myös Kotuksen julkaisuissa, kuten selviää esimerkiksi tekemällä Kielikellosta hakuja: http://www.kielikello.fi/index.php?mid=16
Mainittakoon vielä, että ð on soinnillisen dentaalispirantin merkki kansainvälisessä IPA-tarkekirjoituksessa, kun taas suomalais-ugrilaisessa kielentutkimuksessa käytetään tarkoitukseen perinnäisesti kreikkalaista delta-kirjainta δ. - Kuten englannin ”th” soinnillisena ääntyessään, esimerkiksi sanassa ”the”.
- Hauskaa laulua kisälleistä ei oikein voi pitää vanhaa kirjasuomea edustavana, mutta kyseinen taivutus esiintyy muun muassa Agricolan kielessä. Esimerkki: ”COsca hen nyt näki Canssan/ ylesastui hen worelle/ ia quin hen oli istunut/ edheskeuit henen opetuslapsens henen tygens.” (Se Wsi Testamentti, Matt. 5:1) Nykyisen oikeinkirjoituksen mukaisesti esitettynä se on: ”Koska hän nyt näki kansan, ylösastui hän vuorelle, ja kuin hän oli istunut, eðeskävit hänen opetuslapsens hänen tyköns.” (Tässä ð:llä on merkitty dentaalispiranttia, joka on nyttemmin kadonnut kielestä.)
Vielä vuoden 1642 Coco Pyhä Raamattu noudattaa samaa linjaa, verbi vain on vaihtunut: ”tulit”. Myöhemmissä raamatunsuomennoksissa monikon 3. persoonan muodot ovat nykyisen kirjakielen mukaisia, esimerkiksi vuoden 1776 Bibliassa ”tulivat”.
Iso suomen kielioppi kuvailee: ”Peräpohjalaismurteissa esiintyy monikon 3. persoonassa imperfektin ja konditionaalin persoonapäätteenä pelkkä ‑t: Alaparsila oli vesiratas ja valmhiit jauhot tulit sinne (Alatornio, SMS).” http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=107
Tuo toteamus ei sulje pois sitä mahdollisuutta, että kyseinen piirre esiintyisi muissakin murteissa. Ilmeisesti kuitenkin tämän murrepiirteen alue on supistunut. Agricola on toisaalta voinut omaksua sen muualtakin kuin Varsinais-Suomesta. - Kieliopeissa tällaiset sanat on yleensä kuvattu sellaisiksi, että niissä on tavuraja, siis esimerkiksi [sä.en], missä piste osoittaa tavurajaa. Tämä on ehkä ollut yksi syy aiempaan heittomerkin käyttöön.
Iso suomen kielioppi on tässä asiassa perinteisillä linjoilla, ks. http://scripta.kotus.fi/visk/sisallys.php?p=22
Kyseenalaistaisin tämän. Diftongin ja vokaaliyhtymän (kaksi eri tavuihin kuuluvaa vokaalia) ero on tulkinnanvarainen, mutta minun kielikorvani mukaan ”säen” on yksitavuinen. Huomattakoon, että tavurajatulkinta johtaa siihen, että esimerkiksi ”säestäjä” on nelitavuinen, [sä.es.tä.jä], jolloin siinä pitäisi yleisten sääntöjen mukaan olla sivupaino kolmannella tavulla ”tä”, mutta eipä taida olla.
Diftongitulkinta on kielen kuvailun kannalta sikäli epämukava, että se lisää huomattavasti suomen kielen diftongien määrää. - Puolilainausmerkki ja heittomerkki ovat sama merkki, siis saman merkin eri nimiä ja käyttötarkoituksia. Tämä merkki on kaareva, pilkun tapainen (’). Mutta se on eri merkki kuin Ascii-merkistön pystysuora merkki ('), joka on peräisin muinaisista kirjoituskoneista. Ei ollut varaa tehdä näppäimistöön kahta erilaista yksinkertaista lainausmerkkiä, joita tarvitaan mm. englannissa, ‘this way’. Tämä on yksi monista tavoista, joilla varhainen tietotekniikka teki rumaa jälkeä – ja tekee yhä edelleen.
Riippumatta siitä, mitä itse kukin osaa tehdä iPadillään tai muulla laitteellaan, on syytä antaa oikea vastaus. Oikeiden merkkien kirjoittamiseen on varmasti välineitä ja ohjeita. - ”Kumpi vaan” on huitaisu, koska todellisuudessa ”säen” on käytössä ja ”säkene” sen harvinainen synonyymi.
Vanhassa kielessä käytettiin joskus k:n astevaihtelutapauksissa heittomerkkiä heikossa asteessa, jossa k:n tilalla ei ole mitään äännettä: mäki : mä’en. Tästä on luovuttu aikoja sitten, paitsi silloin, kun k:n kato aiheuttaa sen, että tulee peräkkäin kaksi vokaalia, jotka eivät äänny pitkänä vokaalina, siis esimerkiksi koko : ko’oissa. Sellaisissa tapauksissa heittomerkki siis osoittaa tavurajan ja vokaalien ääntymisen erikseen. Sen sijaan sananmuodossa mäen ei käytetä heittomerkkiä, siitä riippumatta, ajatellaanko äe:n ääntyvän diftongina vai kahtena eri tavuun kuuluvana vokaalina. Vastaavasti kirjoitetaan säen, vaikka tässä sanassa poikkeuksellisesti perusmuoto (konsonanttiloppuisuutensa takia) on heikkoasteinen.
Oikein ei ole ”ko'oissa”, vaan oikeaa heittomerkkiä käyttäen ”ko’oissa”. Heittomerkistä
http://www.cs.tut.fi/~jkorpela/kielenopas/4.8.html#puolil-muoto
Eri asia on, että tällaista sanaa kannattaa välttää. Jos esimerkiksi halutaan jatkaa ilmausta ”näitä paitoja on eri väreissä” sanoilla ”ja ko’oissa”, on hyvä vähän ajatella. Parempaa suomea on ”näitä paitoja on eri värejä”, ja silloin lisäetuna on, että jatko on sujuva ”ja kokoja”.
Suomen kielen sanastoa koskevissa peruskysymyksissä ei todellakaan kannata käyttää Suomisanakirja-sivustoa, johon on sotkettu mukaan laiton ja osittain turmeltu kopio Kielitoimiston sanakirjasta, eikä Wikipediaa, jonne kuka tahansa voi kirjoittaa mitä vain ja usein kirjoittaakin. Näin on varsinkin nyt, kun Kielitoimiston sanakirja on vapaasti luettavissa netissä:
http://www.kielitoimistonsanakirja.fi/ - Ei ole mitenkään varmaa, että ”orava” ja ”ora” liittyvät yhteen. Mahdollista se kyllä on. Jos ”orava” on todella sanan ”ora” johdos, niin se on saattanut alkujaan viitata oravan melko teräväkärkisiin korviin. ”Ora” on ilmeisesti alkuaan tarkoittanut jonkinlaista teräväkärkistä työkalua (sana on vanha arjalainen eli indoiranilainen laina, vrt. muinaisintian ”ārā” ’pora’) ja sitten yleistynyt tarkoittamaan monenlaisia jollain tapaa teräviä esineitä.
- Ensin tuli mieleen, että kyse voisi olla matemaatikon nipottamisesta: vaaditaan, että sanoja saisi käyttää vain niiden matemaattisissa termimerkityksissä. Mutta kun katsoin tarkemmin, mitä ”jatkuva” tarkoittaa Kielitoimiston sanakirjan mukaan, huomasin sen olevan aika lähellä sitä, mitä jatkuvuus tarkoittaa matematiikassa funktioista puhuttaessa: ”keskeytymätön, taukoamaton, katkeamaton, yhtämittainen, yhtäjaksoinen, herkeämätön, alituinen”.
Toisaalta ”jaksollinen” on lähinnä (matematiikan, fysiikan, kemian ym.) termisana, joten se ei oikein sopisi tähän, vaikka periaatteessa se on myös yleiskielen sana. Eikä asiassa ole olennaista se, toistuuko kellojen siirtely tarkasti määrävälein, vaan toistuvuus sinänsä.
Parempi olisi siis puhua toistuvasta kellojen siirtelystä.
Käytännössä sana ”jatkuva” (ja ”jatkuvasti”) on ilmeisesti laajassa käytössä myös merkityksessä ’toistuva’ (ja ’toistuvasti’). Tämä on huono asia, koska usein syntyy epäselvyyttä siitä, tarkoitetaanko jatkuvaa vai toistuvaa. Kun joku kirjoittaa ”lapsi on jatkuvasti ärtyinen ja pahantuulinen”, hän tuskin tarkoittaa keskeytymätöntä, taukoamatonta – pikemminkin usein toistuvaa.
Tällainen sanan merkityksen hajoaminen on erityisen ikävää siksi, että se pilaa sanan kokonaan. Ei riitä, että välttää sanan ”jatkuva” käyttämistä silloin, kun oikea sana on ”toistuva”. Silloin, kun tarkoittaa jatkuvaa, ei voi turvallisesti käyttää sanaa ”jatkuva”, koska lukija tai kuulija ei voi tietää, tarkoittaako se jatkuvaa vai toistuvaa.
Onneksi ei tarvitse sentään uutta sanaa keksiä. Edellä lainasin sanakirjaa, jossa on monta hyvää sanaa (”keskeytymätön” ym.), joita ei voi tulkita väärin. (Sanan ”alituinen” jättäisin pois, koska käytännössä sekin usein tarkoittaa toistuvaa.) - Tarkennus: Sana ”korppikotka” on esiintynyt kirjoitetussa kielessä ainakin jo vuonna 1856. (Lähde: metakorpus http://korp.csc.fi )
- Jukka Hintikan kirjan ”Suomen lintujen nimet” mukaan korppikotka-sana on tullut suomen kieleen 1800-luvulla, ”ja se perustuu korppikotkien tapaan syödä raatoja varislintujen tavoin”.
Kyseessä on epäilemättä ollut tietoinen sanastonkehittely: haluttiin erottaa kotkat ja korppikotkat toisistaan. Kansanomaisesta nimityksestä ei tietenkään voi olla kyse, eiväthän korppikotkat ole kuuluneet linnustoomme (joskaan ei voi sulkea pois mahdollisuutta, että hanhikorppikotkia olisi vanhoinakin aikoina joskus harvoin eksynyt suomeen). Suomen murteiden sanakirjassa kyllä mainitaan sana ”korppikotka” (Halikon seudulta), mutta se on tarkoittanut maakotkaa.
Esimerkiksi vanhoissa raamatunsuomennoksissa – vielä vuoden 1776 Bibliassa – korppikotkaa tarkoittavat sanat on käännetty sanalla ”kotka”. Tämähän ei ole kovin kaukaa haettua, sillä Suomen vanhasta linnustosta juuri kotkat eniten muistuttavat korppikotkia. Kotkatkin syövät yleisesti raatoja, vaikka eivät tietenkään ole niin erikoistuneita raadonsyöjiä kuin korppikotkat. - Kirjoitusasu määräytyy sen mukaan, mitä kukin kirjoittaja milloinkin haluaa käyttää. Kielitoimisto ei ota kantaa, vaan pitää kirjoitusasuja ”cp” ja ”CP” molempia hyväksyttävinä eikä edes suostu sanomaan, kumpi on parempi. Jotain voi ehkä päätellä siitä, että Kielitoimiston sanakirjassa on hakusanana ”CP-oireyhtymä” ja sen sisällä maininta ”(myös: cp-oireyhtymä)”. Tällaisenkin päättelijän jokainen tekee omalla vastuullaan.
Vaikka molemmat vaihtoehdot siis ovat sallittuja, on jokseenkin tyylitöntä käyttää niitä sekaisin samassa tekstissä, jopa samassa virkkeessä. Tässä on ehkä kuitenkin taustalla se, että ”Suomen CP-liitto ry” on yhdistysrekisteriin merkitty ja yhdistyksen itsensä käyttämä kirjoitusasu. Ehkä myös ”Maailman CP-päivä” voidaan tulkita erisnimen luonteiseksi. - Useimmissa fonteissa numero 0 ja kirjain O ovat selvästi erilaisia: O-kirjain on pyöreämpi (ja siten leveämpi). Joissakin fonteissa ero saattaa olla pieni. Tämä ehkä osittain heijastelee varhaisten kirjoituskoneiden merkkivalikoimaa: niistä saattoivat puuttua numerot 0 ja 1, joiden tilalla käytettiin kirjaimia O ja l. Tämän takia mainitut kirjaimet saatettiin suunnitella sellaisiksi, että ne melko hyvin sopivat kumpaankin käyttöön.
Lisäksi 0:n ja O:n ero on usein paljon selvempi antiikvafonteissa, joissa merkkien viivanleveys vaihtelee (O:ssa erityisen selvästi), kuin nykyisin niin tavallisissa groteskifonteissa kuten Suomi24:n oletusfontti.
Useimmiten tietysti tekstiyhteys, yleensä jo välitön konteksti (ympärillä olevat merkit), ratkaisee, onko merkki tulkittava O:ksi vai 0:ksi. Yleensähän O-kirjain esiintyy sanoissa, numero 0 luvuissa.
Ongelmia syntyy erilaisissa tunnuksissa ja koodeissa, jotka ovat merkityksettömiä kirjainten ja numeroiden jonoja kuten P7OXT9. Yleensä sellaisten koodien järjestelmissä käytetään O:sta ja 0:sta vain toista, mutta aina ei kerrota, kumpaa. Niinpä esimerkiksi kopioitaessa sellaista merkkijonoa paperilta verkkolomakkeeseen pitää ehkä kokeilla kahta eri vaihtoehtoa, - Futuuri on yksinkertaistetusti sanottuna verbinmuoto, joka viittaa tulevaan aikaan. Suomen kielessä on parikin futuuria, ennen muita ”tulen kertomaan” ja ”olen kertova”, jotka ovat lähinnä kirjoitetun kielen ilmauksia (ja jälkimmäinen varsin vanhahtava). Suomen kielioppiperinteen mukaan niitä ei kuitenkaan kutsuta futuureiksi; Iso suomen kielioppi sanoo, että ”suomessa ei ole morfologista futuuritempusta”, millä tarkoitetaan, ettei ole pelkillä verbin taivutuspäätteillä muodostettavaa futuuria.
Tämä on epäjohdonmukaista, sillä kouluopetuksessakin kuvataan perfekti ja pluskvamperfekti tempuksina, vaikka nekin muodostetaan apuverbin avulla eikä verbiä taivuttamalla. Suomen kielessähän on ”morfologisia tempuksia” vain kaksi, ns. preesens ja ns. imperfekti (oikeammin: ei-menneen ajan tempus ja menneen ajan tempus). Ehkäpä epäjohdonmukaisuutta selittää se, että futuuriin on kielenhuollossa suhtauduttu pidättyväisesti, vaikka sitä ei virallisissa ohjeissa koskaan olekaan täysin kielletty