- Kaikenlaiset hupparit ovat vasta tämän ajan keksintöä, esim. minun lapsuudessani 40-luvulla niitä oli kaiketi vain anorakeissa.
Kyllä luterilaisuudenkin piirissä on pidetty huiveja, eivät ne ole muslimien yksinoikeus. Pikkulikkoja ei niillä kahlittu, vaan letit heiluen saimme juosta ulkona. - Tuo on selvästi mukaelma Kahlil Gibranin runosta, joka esitettiin Kotiin takaisin -sarjan viimeisessä jaksossa, jossa vietettiin Annan tyttären nimenantojuhlaa.
- Siis tuo ukko ei ole se mun viemärinavaajani - tai voi ollakin jollekin. Copy/ paste taisi epäonnistua. Mutta välikö hällä, kun on muuten kunnollinen.
- Se karhupumpun vastine on kuin tuo toinen vasemmalta, väriltään mulla keltainen. https://www.google.com/search?sxsrf=ALeKk01EkyHipGT2vQr5OI1gp23jBYKbGw:1601384137163&lei=yS5zX7iuCbujjgbVzp_QCQ&q=Viemärinavaaja pumppu&ved=2ahUKEwj4tpPltI7sAhW7kcMKHVXnB5oQsKwBKAV6BAgXEAY&biw=1034&bih=588
- Pipolla pipolla, joo. Tai lippiksellä. Hämeessä pipoa sanotaan muuten pipaksi.
- Minä keksin ainakin yhden selityksen sille leuan alta sidottavalle huiville. Kun vietimme iltaa äidin sireenimajassa, äidillä oli sellainen huivi päässään. Se suojasi tehokkaasti hyttysiltä. Maallahan ollaan aina ulkona, tai ulkotöissä hyönteisiä kuhisevissa navetoissa ym.
Me nuoret emme hytyköistä piitanneet. Itsekin suojaan nykyään mielelläni korvani siltä ininältä, lähinnä pipolla pipolla. Ja muutenkin näin vanhana, kun tukka tuppaa olemaan "huonosti" tai ohentunut, on kiva peittää päänsä. Toki huivilla on ollut uskonnollinenkin merkitys. Vain naimattomat tytöt kulkivat paljain päin.
Sitä kärpästen määrää mikä laitumella olevia lehmiä ympäröi ja näin ollen myös lypsäjiä, on kaupunkilaisen vaikea kuvitella. Pohjanmaalla, missä vietin lapsuuskesiäni, kärpäsiä torjuttiin lehmisavuilla (kuin varhainen esiaste kaupasta ostettaville hyttyssavuille). - "Kaupasta ostin nykyaikaisen karhupumpun"
Ja se peli veteli kirjaimellisesti sen moskan joka oli tukkinut keittiön toisen lavuaarin. Laite on iloisenkeltainen, kahvallinen, pystyssä pidettävä pikku haitari. Sitä kun nytkyttää, se avaa tukoksen. Mr. Muscle jää isompiin liuotushommiin. Mielellään en tuollaisia myrkkyjä käytäkään.
Aamulla oli enää 5 astetta lämmintä. Lokakuuta lähestyessä kuuluu syyskylmien jo tulla. - Kartanonomistaja oli se mustasukkainen nainen. Mies lähti lätkimään ja jollain sivupolullaan tapasi tyttäreni, jolla siihen aikaan kolmikymppisenä, eronneena sinkkuna oli "haku päällä".
Tytär oli saanut hyvän hinnan Nurmijärven talostaan ja ostanut talon keskeiseltä paikalta Janakkalasta. Muutaman vuoden päästä hän huomasi erehtyneensä - mies ei sittenkaan ollut eläinystävä saati suuri rakkaus - ja ennen kuin oli sitoutunut vieraiden lasten äitipuoleksi tytär pani suhteen poikki.
On tuo nuorten ihmisten seurustelurumba nykyään arvaamatonta. Mutta täällä hän on nyt löytänyt elämänsä. - Vaikkei ketään kiinnostakaan, täsmennän kuriositeettina, että tyttäreni kilpakosijatar oli jossain vaiheessa ehta kartanonrouva. Eli romantiikkaa mahtuu meidänkin elämään näissä pienen keittiönpöydän ympyröissä.
Täytyyp lähtä rollottelemaan näin kesähelteellä kauppoihin. Nykyinen projektini on keittiön toisen viemärinaltaan avaaminen. Olen käyttänyt "luonnolliset" keinot kuten etikan, suolan; sooda on kokeilematta. Ehkä kuitenkin antaudun ja ostan Kodin putkimiestä. Karhupumppu katosi muutossa.
Sinkun viemärijutuista selviää huumorilla, toinen allashan vetää joten kuten.
Vielä vitsikkäämpi juttu tapahtui tuolla korvessa. Tytär on talvikausia ruokkinut lintuystäviään auringonkukansiemenillä. Nyt ovat pienet siivekkäät maksaneet palkkansa. Mitä ihanin auringonkukka on noussut koirien läjistä. Tosin, kun koirat sen kekkasivat, nautinto jäi lyhyeksi. Rohkein pyyhältää edestakaisin irtokukka suussaan ja muut laumana perässä. Tuli mieleen vanhat stadin vaput koristeineen. Koirilla, meitä viisaammilla, on ikuinen vappu. - Jos vain oma perhe suoraan alenevassa polvessa otetaan lukuun, minä en saa millään laskutavalla kerättyä kokoon kuin kaksi henkeä eli tyttäreni ja itseni. Siihen riittää pienehkö keittiön pöytä.
Oli siinä kolmantena istumassa joku miehenpuolikin, mutta viimeisimmästä on kymmenen vuotta aikaa eikä sekään ollut sukulainen. Yli kaksikymmenä vuotta sitten joulupöydässä meitä istui peräti viisi tyyppiä, mutta kaksi kinkun ahmijaa ovat jo mullan alla ja yksi avioerotapaus kadonnut jäljettömiin.
Nykytilanne sopii minulle oikein hyvin, kun en ole mikään varsinainen pitokokki. Samoin tyttärelle pöytäseurueen suppeus sopii oikein hyvin; pahimmassa tapauksessa hän olisi saattanut muuttua koirasinkusta kahden villin bonuslapsen äitipuoleksi. Se vaara onneksi vältettiin ajoissa, silä olisihan bonuslapsia ollut riepottelemassa omaan suuntaansa harvinaisen omistushaluinen ja mustasukkainen kartanonrouva. - Minun pikkuveljieni riita tai oikeammin pelkkä mykkäkoulu juontuu vanhimman veljemme kuoleman aikaisista raha-asioista. Velihän kuoli korviaan myöten veloissa, joissa me sukulaiset monen muun ohella olimme takaajina. Murheellinen juttu, jossa kaikki saivat siipeensä.
Veljesriidalla tuntuu olevan perinnöllisyyttä. Isämme ja hänen veljensä tai oikeastaan näiden vaimot (isän uusi) riitelivät jostain pappilan keinutuolista. Oli myös aatteellista erimielisyyttä, joka hiersi, niin kaukana kuin perheet asuivatkin toisistaan. - Huomasin että kaikki ne täällä tietää ja lukevat jokaisen sanan. Juuri kun olin kertonut lukevani Enni Mustosta, tekstiäni ympäröi rykelmä hänen kirjojensa mainoksia.
Mikäs siinä, jos eivät seuraa askeleitani "säädyttömillä"sivuilla, mikäli sellaisiin eksyisin. Tai viattomuuttani edes löytäisin. - Jotain muutakin tuossa höpötin mutta ei mennyt läpi, kun Liisaksi kirjautuminen oikkuili. Piti kysyä Ceelta, onko sitä tullut viime aikoina istuttua lehtimajassa. Sitä vaan, että kun tuo edson puhui veljesriidasta, meidän suvun omasta veljesten mykkäkoulusta juontui mieleen vanhat onnelliset kesät.
Juhannuksena meillä oli tapana kokoontua äidin huvilalle Hämeeseen. Meillä ei koskaan pukeuduttu, vaan sää sääteli mitä retkua kukin ylleen löysi. Minulla on hauska valokuva, jossa jo kuolemaa lähestyvä äitimme hyvin karnevaalihenkisesti istuu sireenimajassa lähellä nuotiota pukeutuneena minun ponchooni ja pikkuveljieni inkkarileikeistä säilyneeseen sulkapäähineeseen. Silloin kaikki oli hyvin... - Minut erottaa tehokkaasti sekä oman että miehen puolisista sukulaisista introverttiyteni lisäksi pitkä välimatka ja se että ikäpolveni alkaa olla vähissä; itse olen molempien sukujen vanhin, oikea metusalem.
- Cee arveli tuolla ylempänä, kun ystäväpiireistä puhuttiin, että leskiä ei kutsuta entisten ystävien kekkereihin, mutta ei kuitenkaan osannut sanoa miksi näin on. Jos leski on nuorehko ja hehkeä, syyn voi kutsumattomuudelle arvata, varsinkin jos on kyse näistä Stefu ja Sohvi -tyyppisistä pintaliitäjistä. Leskihän tulee ja skotaa toisen oman!
Meistä tavallisista ihmisistä puhuttaessa mietin, että harvalla kai on mitään jatkuvasti kokoontuvia ystäväpiirejä. Ei meillä ainakaan ollut. Viihdyimme perheen kesken ja lasta harrastuksiin kuljetellen. Emme omistaneet isoja juhlatilojakaan pitkine pöytineen. Sitä paitsi mies kiusaantui kaikista juhlantapaisista, jolleivat kutsujat olleet hänen sukulaisiaan. Minä taas kiusaannuin niistä sukulaisista. Yksitellen he menivät mukiin, joukkona ärsyttivät.
Mutta senhän näkee sitten kun itse jää leskeksi, mitä tapahtuu. Eiköhän elämä jatku samanlaisena, ehkä vain vähän hiljentyneenä turhista kotkotuksista ja kekkereistä. Suhteet lapsiin saattavat tiivistyä tai katketa, kuka tietää.
Anteeksi tällainen puolivakava pohdiskelma. - Nuo ystäväpariskuntien ihana pysyminen edellyttää mielestäni kaikille hyvää tasaista elämää. Avioerot, kuolemat ja muut saattavat rikkoa välit. Olen mukana eräässä sururyhmässä, jossa puolisonsa traagisesti menettänyt nainen kertoi, kuinka hänen onnettomuutensa jälkeen vanhatkin ystävät kaikkosivat kuin tuhka tuuleen.
Meillä oli nuorena pariskuntana vilkasta yhteiselämää ystäväpariskuntien kanssa. Ensimmäinen erkaantuminen tapahtui ystävien saadessa lapsia ja meidän jatkaessa lapsetonta, joidenkin mielestä huoletonta elämää. Kun voittopotti lopulta osui meidänkin kohdalle, koko vanha poppoo olikin jo hajaantunut ympäri maata. Siksi on sitäkin arvokkaampaa, että nyt leskeksi jäätyäni vanhat naisystävät pitävät edelleen yhteyttä, ei pariskuntina enää kuitenkaan. Miehen kaverit ovat väistyneet taustalle. - Täällä tuntuu lehden jakeluaika olevan hyvin väljä. Usein se tulee kolmelta yöllä muttei aina tule yhdeksäänkään mennessä. Kun silloin soittaa, naisääni toteaa, että jakelu alueellanne on vielä kesken. Melkein aina se kuitenkin tulee saman päivän aikana, joskus päiväpostin mukana. Sillä on yhteinen jakelu kaksi kertaa viikossa ilmestyneen paikallisen aviisin kanssa, ja jos tuo ohut rääpäle jää tulematta, ihmiset ovat pirun vihaisia, minäkin.
Hesari tulee vain muutamalle talomme asukkaalle, voin olla rapussamme toiseksi ainoa. Jos olen jalkeilla, yritän kuunnella rapun äänistä, missä kerroksessa jakelija pysähtyy. Maakuntalehti Karjalaisen jakelu on arvoitus, en ole päässyt selville, kenelle kaikille se kannetaan. Meikäläisen kerrostalokyttääjän toimintaa haittaavat kaksinkertaiset ovet. Stadissa kuuli aina, oli valveilla tai unessa, jakelijan tulon siitä, että hän lauloi haikeasti jollain tuntemattomalla kielellä, niin pikimusta mies kuin olla voi. - Huomenta!
Huomasin kirjastossa, että Poldarkia on hyllyssä, mutta olin jo kiintiökasani eli viisi kirjaa valinnut lainattavaksi. Kirjaston ollessa kesällä kiinni otin hätäpäissäni marketin hyllyltä pokkarina Enni Mustosen historiallisen romaanin Ruokarouvan tytär. Olin kuullut sarjaa kehuttavan.
Aluksi vähän vierastin pikkupiirteistä kuvausta; jokainen teekupin otto kaapista mainitaan ja jokainen kadunkulmasta kääntyminen selostetaan. Oli vähän kuin lukiolaisen ainekirjoitusta ilman mitään kirjallisia tasoja. Mutta kun tultiin Pariisin jaksoon - jossa päähenkilö, nuori ranskanopiskelija Kirsti pääsee harjoittelijaksi Coco Chanelin ompelimoon - yksisuuntainen pikkupiirteinen kuvaus näyttää mahtinsa.
Seuraamme hiukset jännityksestä pystyssä pikku midinetin seikkailuja kaupungissa, joka elää 1920-luvun lopun kiihkeää huumaa. Yhtäkkiä saattaa apache hyökätä sillan alta ryöstämään suomalaisneidon käsilaukkua, mutta samalla ryntää tunnettu nyrkkisankari avuksi. Vasta myöhemmin Kirsti kuulee saaneensa suolusenkelin itse Ernest Hemingwaysta.
Muotihuoneen kiireisen innostavasta ilmapiiristä teos luo uskottavan kuvan ja ompelutaitoisempi lukija voi varmaan päästä jyvälle siitä, millaisten vaiheiden kautta maailman hienoin haute couture syntyy, ensimmäisestä kokoon harsitusta mallikappaleeta valmiiseen luomukseen.
Ruokarouvan tytär jatkaa suomalaislukijat valloittanutta Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa, joka on lunastanut paikkansa Suomen luetuimpien romaanien joukossa. Enni Mustonen on tunnetun monipuolisen kertojan Kirsti Mannisen salanimi.
Nihkeän lämmin sää jatkuu. Hyttysetkin ovat heränneet. Onneksi ei ole suolle asiaa. - Ravulle Depardieusta tuonne ylemmäs, miksi tällaiset eivät ole yksiselitteisesti yäk:
Minä jostain syystä - ehkä miehettömänä - katselen mielelläni "ukkojen törinää" ymmärtäen mistä olen säästynyt tällaisena loppuiän sinkkuna.
Samasta syystä tykkään myös Hjallis ja Jethro - tyyppisten poikaohjelmien katsomisesta.
Oma 22 vuotta sitten edesmennyt mutta yhä kaipaamani mieheni oli niin kaukana tuollaisista herroista kuin maa on kuusta, joten vanhana on kiva tutustua tyypillisiin "karjuihin" edes näin virtuaalisesti. - Tuo ajatus, että a-mummun oopperaharrastus olisi pelkkää naapurin rouville näyttämistä, on koominen mutta samalla osoittaa, millaisissa piireissä itse kukin on elämäänsä viettänyt. Voihan olla että seiloreiden maailmassa todella aggressiivisesti vertaillaan naapureiden "saavutuksia" omiin. Voihan olla että tämän tietyn seilorin kohdalle on osunut nainen, joka jatkuvasti jäkättää mitä naapurilla on ja "mitä meillä ei". Kyllä tuollaiset rouvat tiedetään. Näillä palstoilla ei noita hienohelmoja ole näkynyt.
Luoja paratkoon, jos täytyisi välttää kertomasta kokemastaan hienosta elämyksestä, tapahtuipa se konserttisalissa tai metsän siimeksessä.