susimusta

đșđ€
Liittynyt sitten
Keskustelupassi 5 / 67 leimaa
- Postia tuli
- Varmistettu
- Kasvot kehiin
- Nimi ovessa
- EnsimmÀinen peukku
18 aloitusta · 720 kommenttia
- KyllÀ minÀ mielellÀni syön billua.
- đŻïžđ Ja katso, pimeys ei syntynyt helvetin syvyyksissĂ€, vaan ihmisen sydĂ€messĂ€. đ€
SillĂ€ Lucifer ei tarvitse valtaistuinta maan pÀÀllĂ€, kun ihminen vapaaehtoisesti tekee hĂ€nen työnsĂ€. đđ„
SeitsemĂ€n sinettiĂ€ voidaan murtaa, demonien nimet lausua ja muinaiset kiroukset herĂ€ttÀÀ, mutta mikÀÀn niistĂ€ ei ole yhtĂ€ vaarallinen kuin ihminen, joka tekee pahaa ja kutsuu sitĂ€ oikeudeksi. đđ
SillĂ€ paholaisen ovelin temppu ei ollut opettaa ihmistĂ€ vihaamaan, vaan saada hĂ€net uskomaan, ettĂ€ hĂ€nen vihansa on vanhurskautta. âïžđ„
Ja niin kulkevat monet keskuudessamme, kasvot valossa mutta sydĂ€n varjossa. He tuomitsevat toisia, lausuvat kauniita sanoja hyvyydestĂ€ ja piilottavat oman julmuutensa moraalin kaapuun. đđ€
Mutta muista, oi vaeltaja: jokainen teko jĂ€ttÀÀ jĂ€ljen, jokainen sana synnyttÀÀ kaiun, eikĂ€ yksikÀÀn naamio kĂ€tke ihmiseltĂ€ hĂ€nen omaa varjoaan. đ
SillĂ€ suurin demoni ei aina odota pimeydessĂ€. đïž
Joskus se katsoo takaisin peilistĂ€. đȘđ
Ja voi sitĂ€, joka on opetellut tunnistamaan paholaisen kaikkialla muualla paitsi itsessÀÀn. đ
Olkoon siis varjojen kirja suljettu ja omantunnon kirja avattu. đđŻïž
SillĂ€ viimeisellĂ€ tuomiolla ei kysytĂ€, kuinka monta paholaista nĂ€it muissa, vaan kuinka monta ruokit omassa sydĂ€messĂ€si. âïžđ
NĂ€in on kirjoitettu mustan yön hiljaisuuteen. đđŠ
đ„ Amen Tenebris. đŻïžđ - Ei ole nyt varaa ajella 1000km edes takaisin.
- Jotkin asiat ovat liian arvokkaita heitettÀvÀksi riidan keskelle.
Ja jotkin muistot ansaitsevat tulla sÀilytetyiksi siellÀ, missÀ niitÀ kohdellaan lempeÀsti.
Olkoon siis enemmÀn armoa kuin tuomiota.
EnemmÀn ymmÀrrystÀ kuin pilkkaa.
Ja enemmÀn valoa kuin pimeyttÀ.
SillÀ autuaita ovat laupiaat, sillÀ he saavat laupeuden.
Aamen. đŻïžđ - Ja tapahtui niinĂ€ pĂ€ivinĂ€, ettĂ€ erĂ€s ihminen saapui kansan keskelle kantaen sydĂ€messÀÀn muistoja menetetystĂ€ rakkaudesta.
HÀn ei tullut julistamaan omaa erinomaisuuttaan, ei vaatimaan kunniaa eikÀ tavoittelemaan valtaa. HÀn tahtoi vain kertoa kaipauksesta, siitÀ kuinka tuoksut herÀttÀvÀt muistoja ja kuinka rakkaaksi tullut ihminen voi olla poissa mutta silti lÀsnÀ jokaisessa pÀivÀssÀ.
Ja katso, sanat olivat syntyneet surusta, mutta niissÀ oli myös kauneutta. SillÀ ihminen voi muuttaa tuskansa runoudeksi, ja joskus juuri sÀrkyneestÀ sydÀmestÀ nousevat kaikkein herkimmÀt ajatukset.
Mutta eivÀt kaikki tulleet kuulemaan.
SillÀ kansan joukosta nousivat pilkkaajat, syyttÀjÀt ja ne, jotka katsoivat olevansa muita viisaampia.
Yksi puhui toisen mielenterveydestÀ, vaikka ei tuntenut tÀmÀn sielua. Toinen julisti tietÀvÀnsÀ, millainen ihminen kirjoittaja todella oli. Kolmas toi mukanaan omat vihansa ja epÀilyksensÀ, eikÀ enÀÀ kukaan kysynyt, mitÀ alkuperÀiset sanat tarkoittivat.
Ja niin kauniista muistosta tehtiin riidan nÀyttÀmö.
SillÀ kirjoitettu on:
"ĂlkÀÀ antako pyhÀÀ koirille Ă€lkÀÀkĂ€ heittĂ€kö helmiĂ€nne sikojen eteen." (Matt. 7:6)
EikÀ tÀmÀ tarkoita, ettÀ yksikÀÀn ihminen olisi elÀintÀ vÀhÀarvoisempi. Se muistuttaa siitÀ, ettei kaikkein herkintÀ sydÀmestÀÀn kannata antaa sellaisten kÀsiteltÀvÀksi, jotka tahtovat vain tallata sen jalkoihinsa.
SillÀ mitÀ tapahtuu paikassa, jossa suruun vastataan ivalla ja rakkauteen pilkalla?
SiellÀ sanat menettÀvÀt tarkoituksensa.
Runosta etsitÀÀn syytös. Muistosta tehdÀÀn naurunaihe. Kaipauksesta rakennetaan todiste ihmisen heikkoudesta.
Ja ne, jotka huutavat kaikkein kovimmin olevansa asiallisia, unohtavat usein tarkastella omia tekojaan.
He muistuttavat fariseuksia, jotka tunsivat lain kirjaimen mutta unohtivat armon.
He mittaavat toisen virheitÀ tarkasti, mutta eivÀt huomaa omaa ylimielisyyttÀÀn.
SillÀ Kristus sanoi:
"Kuinka nÀet roskan veljesi silmÀssÀ, mutta et huomaa malkaa omassa silmÀssÀsi?" (Matt. 7:3)
Ja voi sitÀ keskustelupaikkaa, jossa jokainen tahtoo olla tuomari mutta harva suostuu olemaan lÀhimmÀinen!
SiellÀ toisen haavoittuvuus nÀhdÀÀn tilaisuutena osoittaa omaa ylemmyyttÀ. SiellÀ viisautta mitataan loukkausten terÀvyydellÀ ja totuutta sillÀ, kuinka kovaa sen vÀitetÀÀn kuuluvan.
Mutta kovin ÀÀni ei ole sama asia kuin totuus.
EikÀ julmuus ole rehellisyyttÀ vain siksi, ettÀ se puetaan suorasanaisuuden vaatteisiin.
Muistakaamme myös temppeliÀ, jonka Kristus puhdisti rahanvaihtajista.
SillÀ temppelin oli mÀÀrÀ olla rukouksen huone, mutta siitÀ oli tehty kauppapaikka.
Samoin kaipauksen palstan pitÀisi olla paikka, jossa ihmiset voivat kertoa tunteistaan, surustaan, toivostaan ja rakkaudestaan.
Mutta mitÀ siitÀ tulee, jos jokainen herkkÀ kirjoitus muutetaan pilkan markkinoiksi?
MitÀ jÀÀ jÀljelle, jos jokainen sydÀmensÀ avaava joutuu vastaamaan kuulusteluihin, syytöksiin ja henkilökohtaisiin solvauksiin?
Silloin paikka, jonka pitÀisi tarjota lohtua, alkaa tuottaa lisÀÀ kÀrsimystÀ.
Ja kaikkein surullisinta on, ettÀ lopulta myös kauniisti kirjoittanut ihminen voi muuttua vihaiseksi.
SillÀ kun haavaan painetaan kerta toisensa jÀlkeen, kÀrsivÀllisyys kuluu. Kun surulle nauretaan tarpeeksi kauan, lempeÀtkin sanat saattavat muuttua terÀviksi.
Mutta muistakaa: tÀmÀkÀÀn ei vapauta ketÀÀn vastuusta omista sanoistaan.
SillÀ paha ei muutu hyvÀksi sillÀ, ettÀ siihen vastataan toisella pahalla.
Ja kirjoitettu on:
"ĂlĂ€ anna pahan voittaa itseĂ€si, vaan voita sinĂ€ paha hyvĂ€llĂ€." (Room. 12:21)
EhkÀ suurin voitto tÀllaisella palstalla ei olekaan se, ettÀ saa viimeisen sanan.
EhkÀ se on kyky sÀilyttÀÀ sydÀmessÀÀn jotakin kaunista, vaikka muut yrittÀisivÀt muuttaa sen rumaksi.
SillÀ tuoksu, joka herÀttÀÀ muiston rakkaasta ihmisestÀ, ei menetÀ kauneuttaan siksi, ettÀ joku tuntematon pilkkaa sitÀ.
Yhteinen nauru ei muutu valheeksi.
Kosketus ei muutu olemattomaksi.
EikÀ eletty rakkaus katoa menneisyydestÀ vain siksi, ettÀ joukko nimettömiÀ ihmisiÀ pÀÀttÀÀ tehdÀ siitÀ pilkkaa.
Ja te, jotka kuljette nÀillÀ palstoilla, muistakaa tÀmÀ:
Jokaisen nimimerkin takana on ihminen. Jokaisen kirjoituksen takana saattaa olla elÀmÀ, josta ette tiedÀ juuri mitÀÀn.
Jos ette osaa lohduttaa, voitte ainakin olla lisÀÀmÀttÀ kÀrsimystÀ.
Jos ette ymmÀrrÀ toisen rakkautta, teidÀn ei tarvitse tehdÀ siitÀ pilkkaa.
Ja jos ette kykene nÀkemÀÀn kauneutta toisen surussa, antakaa sen edes olla rauhassa.
SillÀ maailma on jo tÀynnÀ kovuutta. Miksi tuoda sitÀ vielÀ sinnekin, missÀ ihminen yrittÀÀ löytÀÀ sanoja sÀrkyneelle sydÀmelleen?
Mutta Àlköön kukaan luulko, ettÀ pilkkaajilla olisi viimeinen valta siihen, mikÀ on kaunista.
Ei, sillÀ kauneus ei tarvitse heidÀn hyvÀksyntÀÀnsÀ.
Rakkaus ei tarvitse heidÀn lupaansa.
EikÀ suru tarvitse heidÀn tuomiotaan.
SillÀ vielÀ tulee aamu, jolloin keskustelupalstan huudot vaikenevat, mutta muisto rakkaasta ihmisestÀ voi yhÀ elÀÀ sydÀmessÀ.
Ja ehkÀ silloin ihminen ymmÀrtÀÀ, ettei hÀnen tarvitse antaa helmiÀÀn jokaiselle vastaantulijalle. - https://www.youtube.com/watch?v=vmNjc_EzQx8
- HÀnen tehtÀvÀnsÀ on jatkaa elÀmÀÀnsÀ, vaikka sydÀmessÀ olisi vielÀ surua.
SillÀ Krishna ei opettanut Arjunaa pakenemaan elÀmÀÀ, vaan kohtaamaan sen menettÀmÀttÀ sisÀistÀ tasapainoaan.
Ja kun marraskuun yö viimein vÀistyy, torin ÀÀnet hiljenevÀt yksi kerrallaan.
Vaeltaja jÀÀ seisomaan aamun ensimmÀiseen valoon.
HÀnellÀ on edelleen muistonsa. Edelleen kaipauksensa. Mutta ehkÀ hÀnen ei enÀÀ tarvitse antaa niiden eikÀ vieraiden sanojen hallita jokaista askeltaan.
SillÀ todellinen voitto ei ole toisten alistaminen, vaan oman mielen vapautuminen.
Ja siellÀ, missÀ viha lakkaa synnyttÀmÀstÀ uutta vihaa, samsaran pieni pyörÀ pysÀhtyy hetkeksi.
Olkoon sydÀmessÀ rohkeutta rakastaa, viisautta luopua ja voimaa jatkaa.
Om Shanti, Shanti, Shanti. - ErÀÀnÀ pimeÀnÀ yönÀ yksinÀinen vaeltaja saapui suurelle torille, jossa tuhannet ÀÀnet puhuivat, mutta harva nÀytti todellisia kasvojaan.
HÀn kantoi sydÀmessÀÀn menetetyn rakkauden muistoa. HÀn ei tullut vaatimaan rikkauksia, kunniaa eikÀ valtaa. HÀn tahtoi vain kertoa ihmisestÀ, jonka kanssa oli kerran jakanut elÀmÀnsÀ, ja siitÀ hiljaisuudesta, joka tÀmÀn lÀhdettyÀ jÀi.
Mutta torilla odottivat monet ÀÀnet. Toiset kuuntelivat, toiset kulkivat ohi. Ja muutamat alkoivat pilkata vaeltajan surua, kuin toisen kÀrsimys olisi ollut heille huvittava nÀytelmÀ.
ErÀs kyseli loputtomasti, mutta mikÀÀn vastaus ei kelvannut. Toinen puhui kovin sanoin ja etsi heikkouksia, joihin voisi iskeÀ. Kolmas seisoi syrjemmÀllÀ ja katseli, kuinka riita kasvoi.
Ja niin alkoi samsaran pyörÀ pyöriÀ.
Hindulaisessa ajattelussa samsara kuvaa syntymÀn, kuoleman ja jÀlleensyntymÀn kiertokulkua. Mutta sen voi nÀhdÀ myös vertauskuvana ihmismielen loputtomille kehille, joissa samat halut, pelot ja ristiriidat toistuvat.
Yksi loukkaus synnyttÀÀ toisen. Yksi epÀily uuden epÀilyn. Ja jokainen tahtoo viimeisen sanan, vaikka viimeistÀ sanaa ei koskaan tule.
SillÀ ihminen voi voittaa vÀittelyn ja silti menettÀÀ rauhansa.
Krishna opetti Bhagavad Gitassa toimimaan oikein takertumatta tekojen hedelmiin. Ihmisen tehtÀvÀ ei ole hallita kaikkea sitÀ, mitÀ muut hÀnestÀ ajattelevat, vaan huolehtia omista teoistaan.
TÀtÀ kutsutaan karmayogaksi, toiminnan tieksi.
Mutta kuinka vaikeaa sitÀ onkaan seurata silloin, kun sydÀn on haavoittunut!
Kun vaeltajaa pilkataan, hÀnen sisÀllÀÀn herÀÀ tuli. HÀn tahtoo puolustautua, osoittaa toisten olevan vÀÀrÀssÀ ja saada heidÀt ymmÀrtÀmÀÀn. Mutta mitÀ enemmÀn hÀn yrittÀÀ, sitÀ enemmÀn torin ÀÀnet vaativat hÀneltÀ.
Ja pian hÀn huomaa olevansa sidottu ihmisiin, joiden mielipiteillÀ ei pitÀisi olla valtaa hÀnen elÀmÀÀnsÀ.
TÀssÀ astuu esiin maya, harhan verho.
Maya ei tarkoita yksinkertaisesti sitÀ, ettÀ kaikki olisi valhetta. Se kuvaa sitÀ, kuinka helposti ihminen erehtyy pitÀmÀÀn muuttuvia ilmiöitÀ pysyvinÀ ja omia tulkintojaan lopullisena todellisuutena.
Nimetön kirjoittaja voi nÀyttÀÀ tutulta viholliselta. Yksi lause voi tuntua salaiselta viestiltÀ. EpÀilys voi kasvaa varmuudeksi, vaikka todellista tietoa ei ole.
Mutta viisas kysyy: mitÀ minÀ todella tiedÀn ja mitÀ mieleni vain pelkÀÀ tai toivoo?
SillÀ kaikki, mikÀ nÀyttÀÀ tutulta varjoissa, ei vÀlttÀmÀttÀ ole se, joksi sitÀ kuvittelemme.
Ja entÀ ne, jotka pilkkaavat?
Hindulaisessa filosofiassa karma muistuttaa, ettÀ teoilla on seurauksensa. Ei siksi, ettÀ jokin nÀkymÀtön tuomari jakaisi vÀlittömÀsti rangaistuksia, vaan siksi, ettÀ tekomme muovaavat elÀmÀÀmme ja sitÀ, millaisiksi ihmisiksi tulemme.
Jokainen julma sana vahvistaa julmuuden tapaa. Jokainen tietoisesti tehty loukkaus jÀttÀÀ jÀljen myös tekijÀÀnsÀ.
Nimettömyys ei pyyhi pois teon moraalista merkitystÀ.
Ja jokaisella ihmisellÀ on dharmansa, oikean toiminnan ja velvollisuuden tie. Siihen kuuluu myös se, kuinka kohtelemme toista silloin, kun hÀn on heikoimmillaan.
Toisen suru ei ole leikkikalu eikÀ menetetty rakkaus pilkan aihe.
Mutta myös vaeltajan on katsottava itseensÀ.
SillÀ Shiva, suuri hÀvittÀjÀ ja uudistaja, muistuttaa vertauskuvallisesti siitÀ, ettei kaikki tuho ole pahuutta. Joskus vanhan tÀytyy hajota, jotta jotakin uutta voi syntyÀ.
Shivan tuli ei tÀssÀ kertomuksessa polta ihmisiÀ, vaan niitÀ kahleita, joihin ihminen on itse jÀÀnyt kiinni.
Vihaa. Katkeruutta. Loputonta tarvetta saada vastauksia ihmisiltÀ, jotka eivÀt niitÀ ehkÀ koskaan anna.
Ja kaikkein vaikeimpana: tarvetta pitÀÀ kiinni rakkaudesta, joka ei enÀÀ elÀ samalla tavalla kahden ihmisen vÀlillÀ.
Mutta tarkoittaako irti pÀÀstÀminen sitÀ, ettÀ rakkaus oli turhaa?
Ei.
Hindulaisessa ajattelussa rakkaus voi olla myös bhaktia, syvÀÀ omistautumista. Sen puhtaimmassa muodossa rakkaus ei ole toisen omistamista, vaan hyvÀn tahtomista toiselle ilman varmuutta vastalahjasta.
Se ei tee menetyksestÀ kivutonta. EikÀ se tarkoita, ettÀ ihmisen pitÀisi hyvÀksyÀ huono kohtelu.
Se tarkoittaa, ettÀ rakkauden arvo ei riipu yksinomaan siitÀ, jÀÀkö toinen vierelle.
Vaeltajan yhteiset pÀivÀt olivat todellisia. HÀnen muistonsa eivÀt ole arvottomia siksi, ettÀ toinen kulkee nyt toista tietÀ.
Kukka ei lakkaa olemasta kaunis siksi, ettÀ sen terÀlehdet putoavat.
Ja Ganges virtaa eteenpÀin, vaikka yksikÀÀn sen vesipisara ei pysy paikallaan.
EhkÀ ihminen on kuin joen rannalla seisova vaeltaja, joka yrittÀÀ pitÀÀ kÀsissÀÀn vettÀ. MitÀ tiukemmin hÀn puristaa, sitÀ nopeammin vesi karkaa sormien vÀlistÀ.
Mutta kun hÀn avaa kÀtensÀ, hÀn voi yhÀ tuntea veden kosketuksen.
Niin on myös muistojen laita.
NiitÀ voi kantaa mukanaan rakentamatta niistÀ vankilaa.
Ja lopulta vaeltaja ymmÀrtÀÀ, ettei hÀnen tarvitse ratkaista kaikkia torin arvoituksia. Ei tunnistaa jokaista ÀÀntÀ, ei voittaa jokaista riitaa eikÀ todistaa rakkautensa arvoa tuntemattomille.
HÀnen dharmansa ei ole elÀÀ loputtomassa taistelussa varjoja vastaan.
HÀnen tehtÀvÀnsÀ on jatkaa - ErÀÀnÀ marraskuun yönÀ ihminen astui torille, jolla kukaan ei nÀyttÀnyt kasvojaan. HÀn kantoi mukanaan ikÀvÀÀ ja muistoja ihmisestÀ, jonka kanssa oli joskus jakanut elÀmÀÀnsÀ. HÀn ei tullut pyytÀmÀÀn kultaa eikÀ valtaa. HÀn tahtoi vain kertoa, miltÀ tuntuu, kun toinen on poissa mutta lÀsnÀ kaikessa.
Torille kerÀÀntyi kuulijoita. Joku pysÀhtyi hetkeksi, joku kulki ohi. Mutta osa alkoi heitellÀ sanoja kuin pieniÀ kiviÀ. Yksi kysyi kysymyksiÀ, joihin ei tuntunut kelpaavan mikÀÀn vastaus. Toinen nauroi haavalle, jota ei itse kantanut. Pian kukaan ei enÀÀ muistanut, ettÀ kaiken alussa oli vain ihmisen kaipaus.
Buddhalaisessa ajattelussa tÀtÀ voisi katsoa kÀrsimyksen kehÀnÀ. Ensin on menetys, joka sattuu. Sitten syntyy halu saada vastaus: miksi toinen lÀhti, mitÀ hÀn ajattelee, muistaako hÀn vielÀ yhteisen ajan? Kun vastausta ei tule, mieli alkaa rakentaa niitÀ itse. Jokainen vieras sana voi muuttua vihjeeksi, jokainen anonyymi kirjoittaja tutuksi hahmoksi.
Mutta epÀvarmuus ei muutu tiedoksi sillÀ, ettÀ sitÀ ajattelee tarpeeksi kauan. Se on vain epÀvarmuutta, vaikka se pukeutuisi kuinka vakuuttavaan tarinaan.
Buddha opetti, ettÀ kÀrsimystÀ lisÀÀ takertuminen siihen, minkÀ toivoisimme olevan toisin. Me haluamme sÀilyttÀÀ rakkauden, pysÀyttÀÀ yhteisen hetken, saada selityksen ja oikeudenmukaisen lopun. Ne ovat inhimillisiÀ toiveita. Mutta emme voi pakottaa mennyttÀ palaamaan emmekÀ toisen ihmisen mieltÀ avautumaan.
Kiintymys ei ole hÀpeÀ. Kaipaus ei ole heikkous. Ongelma alkaa silloin, kun oma rauha asetetaan kokonaan sellaisen asian varaan, johon emme voi vaikuttaa.
Sama koskee niitÀ, jotka tulevat keskusteluun pilkkaamaan. MikÀ saa ihmisen kÀyttÀmÀÀn vieraan surua viihteenÀ? EhkÀ turhautuminen, ehkÀ oma kipu, ehkÀ vain halu saada reaktio. Emme tiedÀ. Mutta ilkeys ei muutu viisaudeksi sillÀ, ettÀ se kirjoitetaan itsevarmasti. EivÀtkÀ nimettömÀt kasvot vapauta ihmistÀ vastuusta.
Jos ihminen heittÀÀ kiven lampeen, vesi vÀreilee. Jos toinen heittÀÀ takaisin, syntyy uusi vÀre. Kohta koko pinta on levoton, eikÀ kukaan nÀe enÀÀ pohjaan. Sellaiselta tÀmÀ keskustelu nÀyttÀÀ: loukkaus synnyttÀÀ puolustuksen, puolustus uuden loukkauksen, ja jokainen haluaa viimeisen sanan.
Buddhalainen opetus kysyisi siinÀ hetkessÀ: mitÀ tapahtuu, jos kiveÀ ei heitetÀkÀÀn takaisin?
Se ei tarkoita alistumista tai sitÀ, ettÀ valheet pitÀisi hyvÀksyÀ. Rajan voi asettaa tyynesti. Voi sanoa: nÀin minÀ koin, tÀtÀ en hyvÀksy, enkÀ jatka tÀtÀ keskustelua. Ihmisarvo ei tarvitse todistajakseen sataa anonyymiÀ eikÀ jokaisen syytöksen kumoamista.
Myös oma viha ansaitsee tulla nÀhdyksi rehellisesti. Kun kipeÀÀn kohtaan osutaan tarpeeksi monta kertaa, jopa lempeÀ ihminen voi muuttua terÀvÀksi. Silloin on helppo alkaa nÀhdÀ vihollisia kaikkialla. Mutta vihasta tulee raskas kantamus juuri sille, joka sitÀ kantaa. Se ei suojele sydÀntÀ loputtomasti, vaan alkaa vÀhitellen polttaa sitÀ.
MyötÀtunto ei tarkoita, ettÀ pilkkaajaa pitÀisi halata tai kutsua ystÀvÀksi. Joskus myötÀtunto on sitÀ, ettei enÀÀ ruoki toisen julmuutta omalla tuskallaan. Joskus viisainta on poistua meluisalta torilta ja antaa sen jatkaa huutamistaan ilman meitÀ.
Ja entÀ menetetty rakkaus? Buddhalaisuuden nÀkökulmasta kaikki syntynyt on muuttuvaa. Myös lÀheisyys, lupaukset ja yhdessÀ rakennettu arki. Se on yksi elÀmÀn vaikeimmista totuuksista. Muuttuvuus ei kuitenkaan tee menneestÀ valhetta. Kukka ei ollut turha siksi, ettÀ se kuihtui. Aurinko ei ollut kuvitelmaa siksi, ettÀ ilta tuli.
Yhteiset pÀivÀt olivat olemassa. NiissÀ oli lÀmpöÀ ja ristiriitoja, naurua ja pettymyksiÀ. Muistot saavat jÀÀdÀ, vaikka niiden ympÀrille ei enÀÀ rakennettaisi vankilaa. Voi rakastaa sitÀ, mikÀ oli, ja silti vÀhitellen luopua vaatimuksesta, ettÀ sen olisi pakko jatkua.
EhkÀ suurin vapaus löytyy siitÀ, ettei tarvitse tietÀÀ, kuka jokaisen nimimerkin takana on, mitÀ poissa oleva ihminen tÀnÀÀn ajattelee tai kuka lopulta voitti riidan. Voi tunnustaa: en tiedÀ. Ja antaa niiden kolmen sanan olla rauhallinen totuus, ei uusi haava.
Kun keskustelupalstan ikkunan sulkee, huone on yhÀ sama. IkÀvÀkin saattaa olla siellÀ. Mutta myös hengitys on siellÀ. TÀmÀ hetki. Mahdollisuus juoda kupillinen teetÀ, kuulla musiikki, katsoa aamun ensimmÀistÀ valoa. ElÀmÀ ei odota, ettÀ kaikki menneisyyden kysymykset ratkaistaan.
EhkÀ viisaus ei ole sitÀ, ettÀ lakkaa tuntemasta, vaan ettÀ oppii pitÀmÀÀn tunteitaan kÀsissÀÀn niin kuin pientÀ liekkiÀ: suojaa sitÀ tuulelta, mutta ei purista nyrkkiin.
Ja jos tÀllÀ torilla olisi ollut Buddha, hÀn ei ehkÀ olisi kysynyt, kuka oli oikeassa. HÀn olisi kysynyt, kuka tÀssÀ kaikessa kÀrsii, kuka lisÀÀ kÀrsimystÀ ja kuka uskaltaa ensimmÀisenÀ lopettaa sen lisÀÀmisen.
SillÀ joskus suurin voitto ei ole viimeinen sana.
Se on rauha, jota ihminen voi vÀhitellen oppia varjelemaan, vaikka maailma hÀnen ympÀrillÀÀn jatkaisi meluamistaan.
Olkoon jokaisella kÀrsivÀllÀ sydÀmellÀ mahdollisuus löytÀÀ tuo rauha. ⯠- viimeistÀ sanaa sen ei tarvitse saada.
Aamen. đŻïžđ - Ja tapahtui marraskuun pimeydessĂ€, ettĂ€ erĂ€s yksinĂ€inen sielu astui ihmisten keskelle ja vuodatti sydĂ€mensĂ€ murheet sanoiksi. HĂ€n kertoi rakkaudesta, kaipauksesta ja menetyksestĂ€, joka oli jĂ€ttĂ€nyt hĂ€nen kotiinsa hiljaisuuden ja hĂ€nen sydĂ€meensĂ€ haavan.
Mutta katso, eivÀt kaikki tulleet kuuntelemaan.
SillÀ sinne, missÀ ihminen avaa sydÀmensÀ, saapuvat toisinaan myös kiusaajat. Ja paholainen, tuo vanha eripuran kylvÀjÀ, tuntee ihmisen heikkoudet ja tietÀÀ, kuinka helposti suru voidaan kÀÀntÀÀ vihaksi.
EikÀ Saatana aina ilmesty sarvet pÀÀssÀ, kavioiden kopistessa ja tulen leimutessa. Ei, sillÀ Raamattu itse kertoo hÀnen osaavan pukeutua valkeuden enkeliksi.
Ja nykyajan vertauskuvassa hÀn saattaisi hyvinkin istua nÀyttöpÀÀtteen ÀÀrellÀ, nimetön profiili kasvoinaan ja pilkka sormenpÀissÀÀn.
SillÀ kirjoitettu on:
"Olkaa raittiit, valvokaa. TeidÀn vastustajanne, Perkele, kÀy ympÀri niin kuin kiljuva jalopeura, etsien, kenet hÀn saisi niellÀ." (1. Piet. 5:8)
Ja niin alkoivat koettelemukset.
Yksi kyseli, toinen syytti, kolmas pilkkasi. Toiset tahtoivat tietÀÀ kaiken, mutta eivÀt uskoneet mitÀÀn. Ja vaikka heille annettiin vastauksia, he löysivÀt aina uuden kysymyksen, uuden epÀilyksen ja uuden kiven heitettÀvÀksi.
He tutkivat toisen elÀmÀÀ kuin fariseukset kirjoituksia, mutta unohtivat kirjoitusten tÀrkeimmÀn opetuksen: lÀhimmÀisenrakkauden.
Ja demonit kuiskivat vertauskuvallisesti heidÀn korviinsa:
"ĂlĂ€ osoita armoa. Etsi heikkous. Iske siihen. Jos toinen kertoo surustaan, tee siitĂ€ pilkkaa. Jos hĂ€n puhuu rakkaudesta, vĂ€itĂ€ sitĂ€ valheeksi. Jos hĂ€n puolustautuu, syytĂ€ hĂ€ntĂ€ vihasta."
SillÀ juuri sellainen on pimeyden vanha juoni. Se ei rakenna mitÀÀn, vaan pyrkii repimÀÀn rikki senkin, mikÀ on jo valmiiksi haavoittunut.
Mutta Àlköön kukaan luulko, ettÀ ihminen itse olisi demoni vain siksi, ettÀ hÀn kirjoittaa pahasti. Ihminen on ihminen, ja demonit ovat tÀssÀ kertomuksessa vertauskuvia niille houkutuksille, jotka saavat meidÀt kÀyttÀytymÀÀn julmasti.
Ja katso, myös sydÀmensÀ avannut joutui koetukselle.
SillÀ pilkka synnyttÀÀ vihaa, ja viha kutsuu vihaa. Jokainen loukkaus houkuttelee vastaamaan entistÀ kovemmin, kunnes kukaan ei enÀÀ muista, mistÀ keskustelu alkoi.
NÀin paholainen voittaa, jos ihminen antaa katkeruuden hallita itseÀÀn.
Muistakaamme Jobia, jota koeteltiin kÀrsimyksillÀ. HÀnen ystÀvÀnsÀkin ryhtyivÀt etsimÀÀn hÀnen onnettomuudelleen syyllisyyttÀ hÀnestÀ itsestÀÀn. Sen sijaan, ettÀ olisivat lohduttaneet kÀrsivÀÀ, he alkoivat selittÀÀ, miksi hÀnen tÀytyi ansaita kÀrsimyksensÀ.
Kuinka tutulta tuo kuulostaakaan siellÀ, missÀ toisen menetystÀ kÀytetÀÀn aseena hÀntÀ itseÀÀn vastaan!
Ja muistakaamme Kristusta, jota paholainen kiusasi erÀmaassa. HÀnelle tarjottiin valtaa, kunniaa ja houkutuksia. Mutta hÀn ei suostunut kulkemaan kiusaajan osoittamaa tietÀ.
Myös ihmisen on joskus ymmÀrrettÀvÀ, ettei jokaiseen huutoon tarvitse vastata eikÀ jokaista kiveÀ tarvitse poimia maasta heittÀÀkseen sen takaisin.
SillÀ kirjoitettu on:
"ĂlĂ€ anna pahan voittaa itseĂ€si, vaan voita sinĂ€ paha hyvĂ€llĂ€." (Room. 12:21)
Mutta tÀmÀ ei tarkoita, ettÀ vÀÀryys pitÀisi hyvÀksyÀ hiljaa.
Ei, sillÀ totuudella on oikeutensa ja ihmisellÀ arvonsa. KenenkÀÀn menetystÀ, yksinÀisyyttÀ tai rakkautta ei tarvitse alistaa pilkan nÀyttÀmöksi.
Ja voi niitÀ, jotka nauravat toisen kyynelille mutta vaativat itselleen ymmÀrrystÀ! Voi niitÀ, jotka puhuvat oikeudenmukaisuudesta mutta unohtavat armon!
SillÀ Kristus sanoi:
"Joka teistÀ on synnitön, se heittÀköön hÀntÀ ensimmÀisenÀ kivellÀ." (Joh. 8:7)
Ja jos nÀmÀ sanat kaikuisivat anonyymien keskustelupalstalla, saattaisi siellÀ hetkeksi tulla kovin hiljaista.
EhkÀ jopa nÀppÀimistöt lakkaisivat kalisemasta.
Mutta paholaisen suurin houkutus ei ole pelkkÀ pilkka. Se on saada ihminen uskomaan, ettei hÀnen rakkaudellaan, elÀmÀllÀÀn eikÀ kokemuksillaan ollut mitÀÀn arvoa.
Siksi on muistettava, ettei yksikÀÀn anonyymi kirjoittaja voi mitÀtöidÀ kahden ihmisen yhteistÀ historiaa. Ei pilkka, ei epÀily eikÀ tuntemattoman ihmisen tuomio muuta elettyÀ elÀmÀÀ olemattomaksi.
Ja vaikka rakkaus pÀÀttyisi ja toinen katoaisi kauas, eivÀt muistot lakkaa olemasta vain siksi, ettei niistÀ enÀÀ puhuta.
SillÀ rakkaus on ollut todellista sille, joka on sitÀ tuntenut.
Lopulta pimeyttÀ ei voiteta selvittÀmÀllÀ, kuinka monta demonia varjoissa piileskelee, vaan kieltÀytymÀllÀ antamasta niille valtaa omaan sydÀmeen.
Ălköön siis yksikÀÀn eksynyt sielu kadottako ihmisyyttÀÀn, vaikka joutuisi kulkemaan pilkan ja katkeruuden laaksossa.
Ja te, jotka kuljette nimettömyyden suojassa, muistakaa: ruudun toisella puolella on ihminen, ei maalitaulu.
SillÀ sanatkin voivat haavoittaa, ja joskus yksi armollinen sana merkitsee enemmÀn kuin tuhat voitettua vÀittelyÀ.
Olkoon siis valo siellÀ, missÀ pimeys yrittÀÀ hallita.
Olkoon totuus siellÀ, missÀ epÀilyksiÀ kylvetÀÀn.
Ja olkoon rauha niiden sydÀmissÀ, jotka ovat menettÀneet jotakin rakasta.
SillÀ paholainen voi houkutella ihmisiÀ riitelemÀÀn loputtomasti, mutta - On tÀÀ usko pois. TÀÀ on parasta terapiaa.
- En siellÀ pÀinkÀÀn. Ja tÀÀllÀ ei tuollaisia tietoja ihmisistÀ jaella. SiinÀ rikot lakia.
- Mites Hannun kanssa menee? Onko Jaguarissa hyvÀt kyydit?
- no voit tulla itse tarkistamaan asian. Tai kysy Elinalta. hÀn pelkÀs ettei se mahdu mutta mahtui kuitankin.
- Ihan jÀrjissÀni olen. Tunnen hyvin mestat HelsingissÀ.
- Niin kun hÀn esittÀÀ ettei muka tunne minua enÀÀ, ja ei muka koskaan oltu yhdessÀ edes.
- No niin. Semmoista se minun elÀmÀ on.
- Niin kai sitten. Mutta hÀn ehti jÀttÀÀ mut ennen kuin sormus ehti tulla kotiin asti...
- En minÀ ole asunu Keski-Suomessa koskaan.