piia.kiuru
"Elämä on se hassu juttu joka sattuu matkalla kalmistoon..."
:-)
Linkit: http://www.pokerihuone.com
Kotimaa: ---
Koulutus: ---
Ammatti: Muu
Siviilisääty: ---
Lapset: ---
Liittynyt sitten
Muokkaa profiilia2 aloitusta · 109 kommenttia
- Niillä rahoilla, mitkä toiset laittavat kirkollisveroon, maksan ammattiliiton jäsenmaksun.
Ulkomaankeräyksiin en laita koskaan mitään. Itse ovat kaivaneet verta nenästään rakentamalla paikoille, jotka ovat tunnetusti alttiita maanjäristyksille ja siitä aiheutuville tsunameille. Mitä järkeä rakentaa uudestaan, kun sama voi toistua milloin tahansa? - Autan rahoillani mieluummin omia läheisiäni, jotka ovat työttömiä ja/tai opiskelijöita, ja joilla ei ole aina edes ruokaa suuhun pantavaksi. Heistä ei kyllä puhu kukaan, saatikka että lahjoittaisi miljoonia.. - Mutta heitäthän sinäkin rahaa kankkulan kaivoon!
- asumiskuluihin (sähkö, lämmitys, vesi, yhtiövastike, kiinteistövero, ylläpitokulut ym., niitä rahojahan ei saa koskaan takaisin).
- korkoihin.
Olen itse laskenut että n. 600 e/kk sijoituksella (joka vastaa aika tarkkaan KAIKKIA nykyisiä asumismenojani vuokralla, v. 1998 rakennettu tasokas luhtitaloasunto 74 m2 3 h k s omalla pihalla, autokatoksella jne. Oulussa hyvällä alueella) voisin ottaa nykykorolla asuntolainaa n. 100 000 e 25 vuoden takaisinmaksuajalla. Tuohon päälle tulisi vielä asunnon ylläpitokulut, lämmitykset, vedet, sähköt, vakuutukset... niihin saisi varmaan varata pari sataa euroa/kk, mikä tekee 25 vuodessa 60 000 euroa. Lisäksi remontti- ym. kulut,joita on hankala ennustaa. Varmaan ainakin joitakin tuhansia, ehkä jopa kymmeniä. Lisäksi maksaisin tuona aikana pankille korkoa noin 50 000 euroa. Eli jo pitkästi yli sata tonnia olisi mennyt kankkulan kaivoon. Näitähän en saisi koskaan takaisin. Entä jos myyn joskus asunnon, saanko siitä samaa hintaa mitä olen itse maksanut? En voi tietää, hinnat voivat joko nousta tai laskea.
Jo noilla korko- ja ylläpitorahoilla asuu aika pitkään vuokralla, ilman suuria riskejä.
Jotkut sanovat, että oman asunnon maksaminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Mutta saako niitä tuosta "pankista" koskaan ulos? Käytännössä niistä varmaan pääsee nauttimaan vasta perilliset, ellet sitten itse repäise esim. eläkeiässä, myy kämppää ja rupea rellestämään siitä saaduilla rahoilla.
Minulla ei ole tarvetta ylpeillä kenellekään omistamalla seinät ympärilläni. Koti on minulle koti vaikka sen omistaakin joku muu. Jännää että tässä maassa et ole kunnon kansalainen, jos et omista kotiasi. Vuokralainen mielletään aina köyhälistöön kuuluvaksi luuseriksi, vaikka olisi hyvätuloinenkin.
Minusta raha on luotu kiertämään, on hyvä että joku elää minun vuokrarahoillani! Kaikki työpaikathan karkaavat nykyään muualle... Tässä on yksi tapa pitää edes joku työpaikka omassa maassa... eli rahani menevät varmasti hyvään tarkoitukseen. Ja koska asun aravavuokra-asunnossa, kukaan ei pääse rahoillani "rikastumaan", niillähän ei saa tehdä voittoa.
Eli asioissa on aina puolensa. - ei tarvitse olla missään tekemisissä hirviöanoppisi kanssa!
Anna miehesi pitää yhteyksiä äitiinsä, jos haluaa, mutta jätä itse yhteydenpito väliin jos se on mielestäsi parempi ratkaisu.
Itse en jaksa pitää yhteyksiä omaan anoppiini, kun se on aina mollaamassa (m. siksi kun käyn töissä, enkä ole kotiäiti kuten hänen mielestään pitäisi) ja tuomitsemassa (helvettiin, mihinkäs muualle).
Oli iso helpotus tajuta aikanaan, ettei hän ole sukulaiseni, ystäväni eikä läheiseni, joten minulla ei mitään pakkoa olla hänen kanssaan tekemisissä eikä alistua kuuntelemaan hänen mollaustaan! Mieheni ja lapsemme käyvät heillä kyläilemässä muutaman kerran vuodessa, minä en lähde enää mukaan. Ihmetelköön vapaasti, miksi näin. - vanhemmuus kai hukassa...?
Jatkuvasti saa olla pihalla komentelemassa toisten muksuja, kun JOTKUT heistä eivät osaa alkeitakaan yhteisistä pelisäännöistä (katkovat pihapuita ja -pensaita, pelaavat jääkiekkoa autopaikoilla - vahinkojakin on jo tullut, sotkevat marjoilla seiniä jne jne), eivätkä kunnioita mitään eivätkä ketään. Ja siihen ei tarvita kuin yksi tällainen pikkupiru, että muutkin pihalla leikkivät lapset leimaantuvat helposti vandaaleiksi, vaikka kaikki heistä eivät todellakaan sellaisia ole, vaan hyvin kasvatettuja mukeloita.
Meidänkin talossa on törmätty samantapaiseen ongelmaan. Tosin kyseessä oli nuorten kaljoittelu yhteisissä tiloissa ja talon liepeillä, muita häiriten ja paikkoja sotkien ja särkien. Ei minulla mitään nuorten juhlimista vastaan ole, mutta kun ne eivät tahdo vielä osata juhlia, vaan tulevat yhteisiin tiloihin ja pihoille sikailemaan! Ja raahaavat vielä puoli kylää samanlaisia ääliöitä mukanaan...
Homma loppui, kun otimme kovat keinot käyttöön: joka kerta soitto poliisille. Eivät tule kakarat enää meidän taloon bailaamaan, kun tietävät, että pian tulee poliisi pippalot lopettamaan. Varmaan myös sillä on merkitystä asiaan, että sekä isännöitsijä että poliisi ovat ottaneet yhteyttä lasten (joista suurin osa alaikäisiä) vanhempiin ja informoineet "ongelmasta". - Hienoa että tiedostat tilanteesi. Se on jo paljon!
Meidän äiti ajoi saman asian kanssa itsensä piippuun, masentui ja joutui itsemurhayrityskierteeseen. Perhe jäi heitteille. Miten hän olisi jaksanut huolehtia ja välittää perheestään, kun ei jaksanut ajatella edes itseään?
Tuolla asialla on ollut suuret vaikutukset meidän lasten elämään. Pienimmät lapset jäivät meidän vanhempien sisarusten harteille, isäkin väsyi ja me jouduimme kohtalon pakosta toimimaan keinoäiteinä pikkuisille. Sillon ei arvannut, millaiset vaikutukset noilla asioilla tulee olemaan meidän lasten elämään. Päinvastoin näytti että tästähän selvitään.
Nyt kun kaikki ovat aikuisia, on tullut pikku hiljaa selville karmea totuus: nuo ajat ovat jättäneet osaan lapsista lähtemättömät jäljet: itsetunto-ongelmia, luottamuksen puutetta muita ihmisiä kohtaan, mielenterveysongelmia. Osa meistä on vasta nyt aikuisena pystynyt käsittelemään lapsuuden ongelmia, sillä seurauksella että oma elämä on risana ja palasina. Meillä oli lapsena ihan liikaa vastuuta, eikä sekään tehnyt hyvää että jouduimme kantamaan huolta myös vanhemmistamme. Nuorimmat taas eivät ole saaneet mitään otetta elämästään, eli ovat jääneet ns. yhteiskunnan siivellä elelemään. Mikään ei oikein kiinnosta. Keneenkään ei voi luottaa. Aidan yli ei kannata edes yrittää, kun sieltä tippuu kuitenkin aina pyllylleen.
Onko tämä Jumalan tarkoitus, että äiti (tai isä) ajaa itsensä loppuun niin että koko perhe kärsii - kenties jättäen lähtemättämät jäljet pieniin sieluihin ja pilaten heidän loppuelämänsä?
Eikö olisi tärkeämpää, että äiti huolehtisi omasta jaksamisestaan niin, että jaksaisi myös huolehtia puolisostaan ja jo olemassa olevista lapsistaan? Minusta asian tulisi olla näin, koska olen nähnyt mitä siitä seuraa, jos äiti väsyttää/väsytetään loppuun. Asialla voi olla yllättävän kauaskantoiset seuraukset, ja niitä seurauksia voi olla vaikeaa, ellei jopa mahdotonta, korjata jälkeenpäin.
Voimia sinulle äiti, olipa ratkaisusi mikä hyvänsä. Toivon että osaat olla myös vähän itsekäs ja ajatella omaa jaksamistasi, koska siitä hyötyy koko perhe. - Mutta se johtuu varmaankin siitä, että jos asunnosta on vielä velkaa, asumistukea voi saada vain korkojen ja asumiskulujen (lämmityskulujen, sähkö- ja vesikulujen tai yhtiövastikkeen) osuuteen. Itse lyhennyksiin tukea ei saa. Vuokralla tai asumisoikeusasunnossa asuva voi sen sijaan saada tukea koko vuokraan (käyttövastikkeeseen) ( noihin asumiskuluihin), josta on tosin ensin vähennetty omavastuuosuus, jonka suuruus riippuu tuloista. Eli käytännössä katsoen kaikki asumiskulut huomioidaan tukea määriteltäessä (mikäli vuokra ei ylitä tiettyjä raameja).
- ...saa pelata sitten kun läksyt, kotiaskareet ja muut velvollisuudet on tehty ja jos ei ole muuta ohjelmassa. Jos on muuta ohjelmaa (tulee vieraita tms. kone pannaan kiinni - mikään ei ole niin epäkohteliasta kuin että isäntäväki istuu koneen ääressä silmät tapillaan vieraiden katsellessa vieressä). Edellytyksenä myös ettemme itse tarvitse konetta johonkin tärkeämpään, esimerkiksi tiedonhakuun tai laskujen maksuun. Sen tarkempia rajoituksia emme ole laittaneet (siis kuinka usein ja kauan kerrallaan), koska niitä ei ole tarvinnut. Pelatkoon niin kauan kuin hyvittaa, niin kauan kuin se on kohtuuden rajoissa eikä rajoita muuta elämää. Poika (10 v.) pelaa satunnaisesti, joskus parikin tuntia yhteen putkeen, mutta välillä on pitkiäkin aikoja (päiviä ja jopa viikkoja) ettei hän pelaa ollenkaan. Hänelle se onkin lähinnä puuhaa, jota tehdään silloin kuin ei ole muuta tekemistä.
- olet oivaltanut asian hienosti.
- Miksi (uskovaisen) elämän pitäisi olla yhtä murhetta ja ahdistusta, ollakseen "jumalalle kelvollinen"? Tämä tuntuu olevan ainakin joidenkin vl:ien käsitys elämästä.
Minusta elämä on nauttimista varten, koska se on ainoa asia, joka on varmaa - se on tässä ja nyt. Muut ovat olettamuksia. Mikäli Jumala on olemassa, en usko, että se on luonut ihmisen tänne vain kärsimään, vaan nauttimaan elämän lahjasta. Toki elämään kuuluvat surut ja murheet, mutta sitä en ymmärrä, että jotkut (uskovaiset) tekevät elämästään yhtä h******iä suremalla sitä pääsevätkö taivaaseen vai eivät, ja valittamalla koko ajan että "elämä on niin ankeaa, raskasta, murheellista, pääsispä jo taivaaseen" ja kulkevat aina suupielet mutrussa, niin että ne ovat jämähtäneet ainaiseen surumieliseen asentoonsa :( huomaamatta jatkuvalta taivaaseenhaikailultaan, että elämä kaikkine iloineen ja suruineen on tässä ja nyt!
Taitaa se helvetti olla maan päällä, niiden keskuudessa jotka sen luovat itse omalla asennoitumisellaan... - Vanhat ystävät kyllä jäivät, mutta uusia on tullut tilalle, kun vain itse pitää silmät auki ja tutustelee uusiin ihmisiin avoimin mielin.
Minäkin huomasin vasta jälkeenpäin, että lestadiolaiset ystäväni olivat todellisuudessa hirveitä juorukelloja, ja olivat kertoneet kaikki asiani eteenpäin, vaikka olivat luvanneet etteivät hiiskahdakaan niistä. Ja puhuneet pahaa selkäni takana - minä kun pidin heitä parhaina ystävinäni! Suoraan sanottuna oli hirveä pettymys saada selville millaisia he oikeasti olivat, kun olin itse luottanut heihin täysillä. Sen jälkeen kun kielsin uskoni, he eivät ole pitäneet minuun mitään yhteyttä. Alkuun soittelin ja vierailin heidän luonaan säännöllisesti, mutta kun huomasin homman mennen yksipuoliseksi, jätin yhteydenpidon. Mitään ei ole sen jälkeen heistä kuulunutkaan.
Minusta tosiystävä ei käyttäydy näin - siis että puhuu pahaa ja juoruilee selän takana ja sitten kirkkain silmin esittää olevansa ystävä. Tai jättää ystävänsä sen takia, että hän ajattelee uskonasioista eri tavalla.
Minäkin olen huomannut, mitä ystävyyssuhteet voivat oikeasti antaa. Nehän ovat elämän tärkeimpiä voimavaroja! - Minähän toin esiin viestissäni, että ääritapauksessa on hyvä tietää, miten tilanteesta irtautua, mutta se, että tekeekö näin täytyy harkita tilanteen mukaan. Tuskin kukaan potkii vastaan jos on puukko kaulalla..? Luulen että suurin osa tekee silloin kiltisti mitä käsketään. Tilanne on tietysti toinen silloin, jos uhri joutuu paniikkiin eikä kykene enää harkitsemaan asiaa vaan toimii vaiston varassa. Siitä olen samaa mieltä, että lyhyt kurssi ei tee kenestäkään mestarillista itsepuolustautujaa, mutta varmasti niistä jotain hyötyä on jos kurssi on toteutettu oikeassa hengessä (eli opettaa välttämään tällaisiin tilanteisiin joutumista). Samoin kuin siitä, että jos on syrjäisellä ja pimeällä kujalla joutunut ahdistelija alle niin on jo mokannut... tällaisissa paikoissa ei pidä liikkua yksin. Luepa viestini alku uudelleen. Siellähän se oli selvästi sanottu. Oletko nappaillut liikaa pilsuja, kun aivosi eivät näytä enää toimivan (tai ainakin tekstinymmärtämistaito on hukassa)?
Meneekö paksuun kalloosi, että hyökkääjän kohteeksi voi joutua päivälläkin? Mielestäni meillä jokaisella, myös naisilla, on oikeus liikkua silloin yksinkin - ja käytännössä pakkokin. Paitsi jos on nyrkin ja hellan välissä aamusta iltaan ja illasta aamuun kököttävä miehen orja... Minäkin olen joutunut raiskausyrityksen kohteeksi, keskellä kirkasta päivää, vilkasliikenteisellä paikalla! Kukaan ei tehnyt mitään, eikä tullut avukseni, vaan kaikki ajoivat sivuilleen vilkuilematta ohi!!! Minulla oli tasan kaksi vaihtoehtoa:
1) Antaa miehen raiskata minut vapaasti
2) Yrittää saada hänet muuttamaan mielensä, ja jos se ei onnistu, puolustaa itsäni
Pakoon en olisi päässyt, koska fyysisistä syistä olen suht hidas juoksemaan.
Selviydyin tilanteesta vahingoittumattomana seuraavien seikkojen takia:
1) minulla oli henkinen yliote hyökkääjään, sain hänet ns. puhuttua yli
2) tässä tapauksessa olin miehelle selkeästi myös fyysinen uhka, koska mies oli reilusti minua pienempi ja hintelämpi, ja uhkasin pieksää hänet, jos käy päälle. Ja olin sen myös valmis tekemään. Harkitsin tietenkin tarkkaan, mitä hänelle sanon, mutta arviotuani tilanteen tulin tulokseen, ettei hän minusta ainakaan helppoa uhria saa, vaan takuulla on hänelläkin ruhjeita vähän siellä ja täällä, jos ei jätä minua rauhaan (olen roteva ja riski akka, lihakset hankittu oikeassa elämässä eikä mitään pillereitä popsimalla). Puukkoa tai muita aseita ei hänellä ollut. Turpiinsaamisen riskin olin valmis ottamaan, koska mikään pikku uhkauksesta/käskystä jalkojani levittelevä akka en halua olla! Prkl minä en ole mikään jokaisen käytettävissä oleva jakorasia! IP-kursseja en ole käynyt, mutta tuskin siitä olisi mitään haittaakaan tällaisessa tapauksessa ollut. - Olen samaa mieltä siitä, että lyhyistä itsepuolustuskursseita ei ole hyötyä, jos ne antavat naisille epärealistisen kuvan omista voimista ja keinoista ja kannustavat suunnilleen käymään hyökkääjän kimppuun. Mutta jos niissä opetetaan tilanteen ennakointia/välttämistä ja viimeisiä puolustuskeinoja (Joskus tilanne tulee niin yllättäen, että mies on jo käynyt kiinni, ja kun nainen tajuaa mihin on joutunut, ei pakoonjuoksu enää onnistu - voi irtautumiskeinoista olla apua. Parempi ainakin yrittää kuin alistua suosiolla raiskattavaksi. Riippuu tietysti siitä onko puukko kaulalla vai ei... jne jne.).
Tuosta "naisen paikka on kotona laittamassa ruokaa miehelle joka tulee treeneistä" olen täysin eri mieltä. Meillä sekä minä että mieheni laitamme ruokaa perheellemme sen mukaan kumpi paremmin ehtii. Meillä molemmat käyvät töissä ja sillon myös kotityöt kuuluvat yhdessä tehtäväksi; eihän siitä mitään tule, että mies juoksee kaiket illat harrastuksissaan ja vaimo tekee kaikki kotityöt sekä kasvattaa lapset! Jos kuulut siihen sakkiin, joka toimii noin ja luulee vaimon olevan rajattomuuksiin toimiva kotitalouskone, älä ihmettele jos jokus päivä vaimosi lyö hanskat naulaan ja häipyy omille teilleen - kukaan ei tuollaista jaksa. Paitsi jos hän ei käy töissä lainkaan, vaan on päivät kotona - tilanne on sillon vähän toinen. Ennenhän naiset tekivät kaikki kotityöt, mutta silloin he eivät käyneetkään kodin ulkopuolella töissä vaan miehet elättivät heidät. Ja siksi oli luonnollista että he tekivät jotain vastineeksi (kotityöt).
Mielestäni naisten ei tarvitse käydä salilla pelleilemässä, mutta ei myöskään miesten. Minua eivät kiinnosta ihmiset, jotka kuluttavat elämänsä salilla.
Sen verran pitää olla jokaisella järkeä päässä, ettei tieten tahtoen hankkiudu tilanteisiin, joissa voi tulla hakatuksi tai raiskatuksi. Itse olen ratkaissut ongelman siten, etten liiku pimeällä yksin, tai jos liikun, teen sen autolla/bussilla/taksilla. Pimeille pyöräteille tms. en lähde. Ja silloin kun käyn baareissa, mukana on oman miehen lisäksi vähintään 3 sukulaismiestä á 190 cm 90 kg. Siinä saa tulla yrittämään raiskausta, jos haluaa herätä pusikosta metrinen oksankarahka anuksessaan ;-) - jos asialla on tarpeeksi kieroutunut henkilö, hän käyttää uskoa suojakilpenään, tekee sen turvin mitä lystää, eikä maallisella eikä millään muullakaan lailla ole mitään väliä.
Omasta kokemuksesta voin sanoa, että tuollaisessa tilanteessa on hyvin vaikea lähteä viemään mitään juttua eteenpäin, varsinkaan kun on itse vielä lapsi (omat kokemukset eivät kylläkään liity seksuaalirikoksiin, vaan perheväkivaltaan).. Ja rikoksetkin vanhenevat joskus... Sitä paitsi moni tajuaa vasta aikuisena, mitä on tapahtunut (kun ei ole muunlaista elämää nähnyt). Älkää siis puhuko asiasta mitään, jos teillä ei ole omakohtaista kokemusta siitä millaista h******iä tällaisen ihmisen elämä on ollut ja tulee olemaan ehkä pitkään tulevaisuuteenkin.
Pahinta on, että tällaiset henkilöt saavat (tai saivat ainakin 80- ja 90-luvuilla) mellestää joissakin seurakunnissa aika lailla vapaasti ja tuhota monta elämää... pelkkä anteeksipyyntö riitti pysymään ns. uskovaisten kirjoissa, kerta toisensa jälkeen. Kukaan ei uskaltanut puuttua asiaan kovalla kädellä.
Valitettavasti nyt sitten korjataan tuon ajan satoa :(
Voimia sinulle keskustelun aloittaja! - Minunkin lapsuudenystäväni haluaisi palata kotikonnuilleen erottuaan - vihdoin ja viimein - väkivaltaisesta miehestään (lähti aikanaan miehen perässä yli 600 km:n päähän, vieraaseen kaupunkiin, ja ikävöi nyt kotiseudulleen). Mutta se ei kuulemma onnistu, koska hänen 10-vuotias tyttärensä "ei suostu" siihen...
Öööö...minun mielestäni näistä asioista päättävät aikuiset, eivät lapset... - mutta eikö ateisti oo jumalankieltäjä? näin oon käsittäny, enkä lukeudu varmaankaan siihen joukkoon..? mitäpä sillä väliä, oon mikä oon.
- En sanonut, että sellainen ihminen on köyhä, jolla ei ole autoa laisinkaan, vaan että "köyhä on sellainen ihminen, jolla ei ole autoa laisinkaan...". Etkö osaa tulkita lukemaasi? Sanajärjestyksellä katsos lauseiden sisältö muuttuu hiukan... Suomennan siis sinulle lukutaidottomalle: "oikeasti" köyhällä ei ole varaa autoon. Jos on, hän ei ole mielestäni köyhä (olettaen että perustarpeet - asunto, ruoka, vaatteet ym. on ensin kustannettu - niitäkin kun on, jotka syövät suunnilleen pelkkää näkkileipää kyetäkseen pitämään auton).
- Ehkä jokin korkeampi voima saattaa olla olemassa, mutta jos puhutaan kristinuskon jumalasta, niin vastaus on "en".
Kuten jo edellä sanoin, en vaivaa kauheasti päätäni näillä asioilla. - Enpä ole koskaan potkuja saanut, vaikka olen tehnyt töitä muillakin kuin oman liittoni aloilla. Liittymishetkellä piti tietysti työskennellä alalla, mutta jälkikäteen ei kukaan ole sitä ollut vaatimassa (vaikka tuleehan asia aina esiin kun vaihtaa työpaikkaa) eikä kenkää antamassa. Tietysti jos tiedossa on, ettei paluuta alalle enää ole, kannattaa harkita liiton vaihtoa koska ne ajavat oman alan työntekijöiden etuja - joista ei siten varmaankaan pääse itse nauttimaan..? - Mene ja tiedä.
- ...että autottomuus on merkki köyhyydestä. Vaan että oikeasti köyhällä ei useinkaan ole varaa autoon. Siis päinvastoin!
- Palkkaa maksetaan niissä raameissa mitä hankesuunnitelmaan ja kustannusarvioon on budjetoitu. - Sanoopa jotain :-)
Pitkään projektimaailmassa pyörineenä arvioisin haarukan olevan jotain luokkaa 1800 - 2500.
Riippuen vähän seuraavasta "ilmiöstä":
Hankkeen vetäjä palkataan useimmiten joko hankevetäjän tai projektipäällikön nimikkeellä. Työ on käytännössä ihan samaa, mutta joskus tuon hankevetäjä -nimikkeen turvin saadaan vedätettyä palkkaa alaspäin. Yleensä ottaen projektipäällikkö -nimikkeellä työskentelevien palkkataso on korkeampi kuin hankevetäjä -nimikkeellä työskentelevien. Typerää, mutta totta. Vaikka työ on samaa...
Itse en enää tähän vedätykseen suostu. Vaativasta ja vastuullisesta työstä täytyy saada asianmukaista palkkaa. Meillä palkkahaitari on luokkaa 2400 - 2600.