Oletteko omalla kohdalla hyväksyneet sen että voisi elää loppuelon sinkkuna? Minulle tämä on ollut tuskallinen havainto että näin on käynyt. 10 vuotta erosta haaveilin ja etsin mieskumppania, mutta sepä onkin vaikeaa, lähes mahdotonta. Nyt olen uupunut enkä hevillä jaksa tavata kahvin merkeissä. Kuitenkin nyt yli 50v elämä on paljon helpompaa ja henkisesti rikkaampaa kuin 40 plus -vuosina.
Loppuelo itsekseen, niin kai sitten
Itsekseen jatkossa
18258
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 18
Vanhimmat
No omalla kohdalla voin sanoa etten mieti niin pitkälle kun loppuelämään.
Sehän voi olla jo tänään tai sitten ties koska, jos vaikka elää yli satavuotiaaksi.
On paljon mielenkiintoisempaa antaa elämän tulla ja jos se on sinkkuna niin silloin elän mahdollisimman nauttien siitä ja jos taas on joku tulossa elämääni niin toivotan hänet tervetulleeksi kun sen aika on.
Ongelmaa en oo moisesta kokenu olevan. Pitäskö etsiä??? Viihdyn hyvin itseni kans ja sit jos tarvin seuraa sitäkin on saatavilla ystävistä/tuttavista. Nuoriso omat ja "vieraat" siinäpä sitä työn lisäks. Harrastukset vie aika ison osan vapaa-ajasta.
Erosta jo 20 vuotta ja yksin asunut 8 vuotta lapseni muutettua omilleen. Suurimman osan ajastani vietän totaalisen yksin, välillä menee viikkokin että en juttele kuin kaupan kassan kanssa. Miesystävästä en enää edes haaveile, kun olen tullut siihen tulokseen että köyhä työtön ei kelpaa edes ystäväksi kenellekään. Onneksi on kaksi hyvää naisystävää joiden kanssa välillä parannetaan maalimaa. Muut ns. ystävät ovat häipyneet työttömyyteni myötä.
Eron jälkeen oli alkuun vaikeaa, mutta nyt olen jo tottunut ja loppujen lopuksi tämä yksinolo on jopa parempaa, ei tarvitse huolehtia kenestäkään ja voi tehdä ja mennä kuinka itse haluaa.
Yksineläjänä on alkuun ihanaa,varsinkin eron jälkeen. Mä aloin yksineläjäksi jo 38-vuotiaana. Sitten oli yksi 5 vuoden ihmissuhde, mutta asuimme erillään. Nyt avioiduin yli 50 vuotiaana.Se kävi melko nopeasti.Hyvin on mennyt ja usein ajattelen, etten ehkä ollut valmis sitoutumaan ennen vaikeitten ex-suhteiden takia.Joskus tulee mieleen, että tuhlasinko vuosikausia elämästäni yksinäisyyteen....Sinä aikana hankin niin kovan fyysisen kunnon, etten tiedä olisinko selvinnyt vakavasta sairaudesta ilman sitä...Kaikella on trakoituksensa.
Vaimoni parantamattoman syövän paljastuttua oli tuokin mahdollisuus otettava huomioon.
Vielä nyt, vuosienkin jälkeen, elelemme normaalia, joutilasta elämää mutta uhka on kokoaikainen vaikka sen ei anneta mielenrauhaa häiritäkään.
Minun on mahdotonta ajatella naisihmistä jonka kanssa voisin tai viitsisin asua yhdessä mahdollisen leskeytymiseni jälkeen.
Kuka mukautuis minun oikkuihini? Itseäni en viitsisi yrittääkään muuttaa!
Kaipaan kyllä ihmissuhteita ja aktiivisia kontakteja mutta minkään asteiseen sitoutumiseen en sortuisi.
Ainakaan nyt ajatellen!
On kiinnostavaa lukea ihmisten kokemuksista. Erityisesti safirellan ajatukset kolahtivat minulle, koska itsekin pohtinut että tuhlasin erosta toipumiseen ja yksinäisyyteen liikaa aikaa ja analysointia. Ehkä se kuitenkin oli tarpeen että pääsin tähän leppoisampaan vaiheeseen.
En näe mitään tuskallista siinä että elää itsekseen vaikka lopun elämäänsä. Eipä tarvitse ainakaan kahvia juoda...
Haaveet ovat haaveita. Elämään kannattaa suhtautua kuin se olisi totta.
Yksineläjältä vaaditaan vähän poikkeuksellista luonnetta. Itse haaveilin jo nuorena erakkokämpästä korvessa.Viihdyn hyvin yksinäisyydessä.Kuitenkin avioliitto tuo turvaa. Nuorena pärjäisi yksinkin, mutta se pesänperustamisvietti vie järjen, siis minulta vei...
Ei avioliitto minulle mitään turvaa tuonut, lisää vastuuta vain. Piti koko ajan pitää huoli siitä ettei toinen itsekkyyttään sössinyt yhteisiä velvollisuuksia. Jälkikasvu on kai parasta mitä siitä jäi, eikä sekään mikään täysosuma, pärjää toki hyvin ja omillaan, toiveet vain jäivät siinäkin toteutumista vaille...
En ole hyväksynyt, mutta yksinoloa paljon pahempaa on se, että itsestä haetaan pelkkää seksiseuraa ilman siihen liittyvää ystävyyttä ja kumppanuutta tai edes minkäänlaista arvostusta.
Niin taitaa käydä , loppuelo itsekseen. Onhan sitä jo kuusi vuotta harjoiteltukin, ensimäiset 4 1/2 vuotta olivat aivan taivaallisia saada oma rauha, paiskata kengät vaikka joka huoneeseen, köllähtää sohvalle, käydä ajelulla missä halusi.
Tänä vuonna keväällä kuitenkin on pieni suru saanut valtaa kun näkee ikäisiämme kävelyllä käsikädessä. Ajattelee että noinkin voisi olla. Mutta en pystyisi enää asua kenenkään miehen kanssa samassa taloudessa kauempaa kuin viikon.
Omalta kohdalta pidän sitä jopa toivottavana. Luulen, ettei yksikään mies pysyisi pidemmän päälle vauhdissani.
Miksi pidän toivottavana? Liian realistinen sen suhteen, että suhde toisi omalle kohdalle jonkinlaista onnea. Voin tehdä asioita, joista nautin ilman kompromisseja. Velvollisuuteni kanssaihmisiin päättyy omiin vanhempiini.
Se ei tarkoita sitä, ettetkö voisi löytää onnea. Vähän uskallusta ja miettimistä, mistä voisit löytää miehen itsellesi. Ihmisen kannatta pyrkiä saamaan sitä, mistä unelmoi.
Elämä takana, arkku edessä, eikä sille mitään voi.
Itsekin aika pessimisti, mutta haluan ajatella että mukavaa elämää ja vaihtelevia tilanteita on vielä kulman takana. Se mistä unelmoin on mennyttä, se ihana mies jonka kanssa suhde ei kestänyt. Se mitä toivon... Kykyä nauttia niistä pienistä asioista. Olen haaveillut epärealistisesta, on kasvattavaa tipahtaa odotuksistaan maan pinnalle ja joutua opettelemaan lähellä olevan arvostamista. Minulta vaatinut vuosia.
Aloin jo hyväksyä että yksin vietän loppuelämäni ja ehkä se etsiminen oli vaikuttanut niin että "pakkopullaa" oli nuo yritykset ja vaikeaksi kaikki meni. Luovutin ja ajattelin ettei enää tarvitse miettiä asiaa niin eikös vastaan tullut mies jolle sitten kerroin mitä ajattelin ja kuinka vaikeaa tämä yksinäisyys välillä on. No, hän ei stressannut vaan kuunteli ja niin juttu luisti ja yks´kaks huomasin että tässähän hän on. No, yhtä on pidetty ja yhdessä on mukava olla eikä enää yksinäiset päivät häämötä. Toivotan sinulle onnea ja lopeta etsiminen ;) Sitten kun vähiten odotat niin ehkä tapaat ihmisen jonka kanssa et jännitä etkä mieti olisiko tuossa nyt aineksia suhteeseen ;) ja pian et olekaan enää yksin!
Olipa ihana kirjoitus amigurumi :)) vain haaveissani minulle voisi käydä noin... Tai jos sittenkin elämä yllättää, kun on elämän balanssi pikku hiljaa löytymässä. Muistan vielä sen eron jälkeisen ajan kun minnekään en lähtenyt ellen ollut meikannut, valinnut vaatteita tarkkaan, laittanut hiukset tip top. Vaatekoko 36. Nyt on vaatekoko 44 eikä kiinnostusta satsata arjen ulkonäköön sen enempää kuin että voi mennä töihin. Vaikka kaipaan ulkonäön ja liikunnan tuomaa naisellista oloa, on tämä rennompi olo silti minulle sopivin. Tosin liikuntaa pitäisi ihan hyvän olon takia harrastaa.
Jos todella tahdot yhä kumppania,miksi et uskalla tulla esiin, nytkin kirjoitat piilosta, et esittele itseäsi mitenkään nikin kautta, hassu ristiriita mielestäni ja muutenkin usein on hyvä olla se kuka on, tulee vastuullisemmaksi kirjoituksistaan, luulisin näin.Kyllä sinut löydetään jos annat, tiedä kuka prinssi siellä sinua saattaisi alkaa luuraamaan tietenkin näiden hihhuleiden lisäksi, raakkaat ne pois.
Onnea matkaan :)
No com'oon, leuka pystyyn! Sekä kaksin- että yksinelossa on hyviä ja huonoja puolia, keskity niihin hyviin puoliin, ja nauti olostasi. Listaanko ne sulle?
- yksin ei voi riidellä
- saat tehdä mitä haluat silloin kun haluat
- verhot saa olla ihan minkä väriset ikinä haluat, vaikka vaaleanpunaiset
- ei tottelemattomuuskysymyksiä
- jos haluat sen koiranpennun, sä otat sen
- ei mitään uusperhevaikeuksia
- ei mustasukkaisuutta
- ei tarvi nyppiä sääriä jos ei huvita
Tuossa oli vielä vain muutama, lisää kyllä taatusti löytyy.