Tai, siis ei välttämättä se parisuhde itsessään, koska kyllähän niitä todistetusti on erittäin onnellisia ja onnistuneita sellaisia olemassa.
Mutta siis. En ole ikinä seurustellut oikein kunnolla ja miehet eivät oikeastaan ikinä ole olleet kiinnostuneita minusta (en vain ulkonäöltäni ja luonteeltani ole sitä haluttua tyttöystävämateriaalia.)
Ja sitä vaan tulee aika usein mieleen, että mitäs sitten jos jossain vaiheessa joku haluaisikin pidempään suhteeseen kanssani. Että osaanko pitää siinä vaiheessa pään kylmänä ja järjen mukana, että en epätoivoisena "tämä on ainoa tilaisuuteni kokea rakkautta ja päästä suhteeseen" -tyylisessä mielentilassa sitten mene huolimaan miestä, joka sitten osoittautuukin aivan kammottavaksi.
Mutta siis. En ole ikinä seurustellut oikein kunnolla ja miehet eivät oikeastaan ikinä ole olleet kiinnostuneita minusta (en vain ulkonäöltäni ja luonteeltani ole sitä haluttua tyttöystävämateriaalia.)
Ja sitä vaan tulee aika usein mieleen, että mitäs sitten jos jossain vaiheessa joku haluaisikin pidempään suhteeseen kanssani. Että osaanko pitää siinä vaiheessa pään kylmänä ja järjen mukana, että en epätoivoisena "tämä on ainoa tilaisuuteni kokea rakkautta ja päästä suhteeseen" -tyylisessä mielentilassa sitten mene huolimaan miestä, joka sitten osoittautuukin aivan kammottavaksi.
Vastaukset 6
Vanhimmat
jos ihmissuhteen alkaminen siirtyy normaalia pidempään useita vuosia, niin sitä enemmän se pelottaa. Ja jos on paljon ns. helppoja juttuja, niin sitä vaikeampaa se on.
No onko siihen suhteeseen sitten loppuelämäkseen sidottu, jos siihen sattuu joskus haksahtamaan? Erota ei voi?
Hirvittää tuo ajatus pitkästä parisuhteesta jos sitä aletaan tyrkyttämään liian varhaisessa vaiheessa. "Miehet eivät halua sitoutua" johtunee ehkä myös tästä, että ei tunne toista vielä tarpeeksi hyvin ja tuossa vaiheessa herää jokunen "entä jos" ajatus?
Ikisinkkuna minua ei pelota ajatus parisuhteesta itselleni "oikean" naisen kanssa. Mutta miten löytää se oikea pelkkien kasvojen joukosta?
Olen aina kaivannut jonkinlaista sielunkumppania, jonka kanssa tulisimme yhdessä vanhoiksi, ja siihen ei vain kelpaa, se kenet sattuu saamaan. En tarkoita sielunkumppanuudella, että olisi vain yksi oikea jossakin, vaan kahden sielun sitoutumista ja liittolaisuutta elämässä.
Olen varma että kaikki ihmiset eivät tällaista sitoutumista kaipaa, saati edes kykene aidosti sitoutumaan. Mutta sellaisille pariutuminen on varmasti myös helpompaa, koska kumppanin valkkaamiseksi ei tarvitse tuntea toista sen syvemmin, jos vain seksi pelaa.
Ymmärrän kyllä, jos pelottaa, mikäli puolituttu alkaa ehdottelemaan suhdetta ilman syvempää tuntemusta. Mutta onko se väärin, jos haluaa ensin tuntea paremmin? Enkä puhu nyt mistään 5 vuoden seurusteluajoista. Jonkun tutkimuksen mukaan, liian pitkät seurusteluajat vain lisäsivät eron mahdollisuutta. Kestävimmissä parisuhteissa ihmiset tiesivät viimeistään noin 1,5 vuodessa halusivatko sitoutua vai ei.
Ei kaikilla ole välttämättä sielunkumppania, ainakaan tässä maailmassa, saattaa olla toisella puolella esim, henkioppaana tms.
Minua kokemattomana naisihmisenä pelottaa parisuhteen aloittamisessa se epäonnistumisen riski. Onhan tilastojen valossa aika todennäköistä, että suhde ei toimisikaan.
Nythän siis lähtökohtaisesti en voi tietää olisinko hyvä kumppani, mutta pelkään, että erokokemuksen jälkeen voisi tulla semmoinen olo, että on itse kelpaamaton parisuhteeseen, eikä haluaisikaan enää yrittää uudelleen. Tämän takia sitten olenkin aika nirso, eli en haluaisi yrittääkään mitään, ennenkuin se mahdollisimmian sopiva osuu kohdalle.
Mutta joo, kaipa sitä erotilanteessa pitää vaan yrittää ajatella, että epäonnistumisen syynä olikin sen toisen osapuolen kelvottomuus.