Miksi elämä on niin yksinäistä

En osannut kuvitellakkaan. Vittu että ahdistaa :(

En, leikin silloin vielä ystävieni kanssa käpylehmillä, ilman huolen häivää.

Muistaakseni se oli jo tiedossa silloin 26 vuotiaan.

Näytti se jo silloin merkkejä siitä, mutta en tiennyt ja uskonut, että sama meininki jatkuisi vaan. Tosin nuorempana ei menty niin suoraan asiaan (=seksin puolelle) kuin nyt neljänkympin korvilla, mutta yhtä lailla tapaamisia oli silloin kuin on nytkin pätkäsuhteita. Mistään pysyvästä en osaa edes haaveilla enää. Tosin yksinäisyys ei ahdista minua, vaan se on suorastaan yksi voimavaroistani - osaan olla ja viihdyn yksin.

Joskus 12-vuotiaana oivalsin, että tulen elämään koko elämäni yksin ja siitäkin on jo 27 vuotta. Asia ei oikeastaan satu, kun lopulta lakkaa välittämästä elämän sosiaalisesta puolesta. Elämässä on ihmeellisiä asioita koettavaksi ilman ihmissuhteitakin. Sitäpaitsi olemme lopulta jokainen yksin haavojemme kanssa, miksi ylenpalttinen huolehtiminen asiasta on ylipäänsä turhaa.

Luulin 10 vuotta sitten, että olisin tänään sinkku vailla toivoa kumppanista.

Luulin että tapaan naisen 10 v sitten joka haluaa rakastaa minua mutta ei kun naiset rakastaa jännämiehiä.

Kyllä tiesin. Olen aina ollut omissa oloissani viihtyvä. Kaikenlainen sosiaalisuus on yliarvostettua. Olen kiitollinen että synnyin tänne enkä johonkin Japaniin jossa missään ei saa hetkeäkään omaa rauhaa. Minulle riittää (ja on liikaakin) että näen työpaikalla ihmisiä. Kaiken vapaa-ajan tahdon viettää yksin. Ihmiset ovat useimmiten rasittavia. Poikkeuksia toki on. Minulla on vain yksi ystävä jota harvoin tapaan. Lapsuudesta jäänyt ja hän on ainut joka on hyväksynyt epäsosiaalisuuteni vaikka on itse sosiaalinen. Muiden akkojen piireistä putosin jo teininä.