miksi ikäisteni tuntuu olevan niin vaikea kertoa vanhemmille mitään? itselläni ainakin menee jatkuvasti sukset ristiin äitini kanssa päättyen siihen että menen huoneeseeni ovet paukkuen ja huutaen miten hän ei ymmärrä minua. mutta minusta tuntuu kuin äitini ei haluaisi edes yrittää ymmärtää minua esimerkiksi tyylillisesti olen jo pitkään ollut muuttumassa gootiksi ja käyttänyt paljon mustia vaatteita mutta minulle hoetaan aina vain että se on vain kausi... toinen juttu on kun olen muuttanut ruoka valiotani, 1luokasta 4luokkaan äitini päätti mitä puen mitä syön, mutta olen viime aikoina tajunnut että tämä on minun elämäni ja elän sitä itseni enkä äitini takia. minun on aina ollut vaikea puhu äitini kanssa ylipäätään mistä. ylipäätään häntä ei ole koskaan kiinnostanut mitä mieltä minä olen mutta silti häntä kiinnostaa miten pukeudun. jos jollain on ollut myös vanhempien kanssa pahaa vääntöä, kertokaa miten opitte puhumaan vanhemmille suoraan vai opitteko ollenkaan? kiitos jo etu käteen.
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Etkö löydä mitään teinipalstaa jossain ettei tarvisi täällä tuulettaa noita tavanomaisia teiniongelmia...
kyllä löytäisin mutta ajattelin että täällä osattaisiin vastata järkevämmin. :)
En osaa oikein neuvoa mut hyvä jos toi kapinavaihe on sulla nytten eikä vasta nelikymppisenä.Äitisuhteet on joskus vaikeita ja yhteen otetaan pienistäkin asioista mut ajan kanssa suhteet muuttaa muotoaan.Se on tervettä itsenäistymistä nuorelta jos tyylilisesti haluaa olla jotain muuta kuin äitin toivomaa lookia:)Vanhemmat ei aina käsitä että lapset kasvaa niin nopeasti ja voivat määrätä vaatetuksen ja kohdella kuin pikkulasta mutta se kertoo siitä että välittävät.Puhuminen voi kyllä auttaa paremmin vanhempiakin ymmärtämään asioita.
Kun mukulana kerroin mitä olin tehnyt tai puhunut, olin aina tehnyt jotakin väärin. Syy oli aina minun. Mitä minä sitten vanhemmilleni mitään kerroin kun oli etukäteen selvää, että olin möhlinyt joka asian. Pidin pääni kiinni ja puhuin vain välttämättömät asiat.
Kyllä minä olen sitä mieltä, että aikuisen tulee ymmärtää omaa nuortaan, kuunnella, tukea, kannustaa, rakastaa ja osoittaa myös sopivasti rajoja mikäli nuoren omat ratkaisut saattavat vahingoittaa nuorta.
Nuoren tulee saada kokea hyväksyntää ja rakkautta sellaisena kuin hän. Nuoren tulee saada kokea, että hän voi turvallisesti ilmaista tunteitaan ja ajatuksiaan ilman, että tulee loukatuksi tai henkisesti nujerretuksi. Aikuisen ei tule provosoitua kaikesta nuoren kuohahtelusta, vaan osata katsoa nuoreen syvemmälle ja nähdä se mitä nuori käy läpi. Mutta aikuinen voi myös asiallisesti kertoa, jos nuoren käytös loukkasi häntä.
Valitettavasti se vain on niin, että monet vanhemmat eivät kykene antamaan nuorelle sitä rakkautta ja tukea, jota nuoren tulisi saada. Tämä johtuu aikuisen omasta lapsuudessa, jossa hän ei ole tullut kohdatuksi ja on jäänyt persoonassaan keskeneräiseksi.
Jos tuntuu, että sanallinen vuorovaikutus johtaa aina riitaan, niin mitäpä jos kirjoittaisit kirjeen siitä mitä tunnet ja mitä tarvitset. Ehkä se voisi avata jotain aikuisessa. Jos tämäkään ei auta, niin olisiko ympäristössä joku muu aikuinen, jolta voisit saada kaipaamaasi tukea. Tämä ei tietenkään ole sama kuin oman vanhemman antama tuki ja rakkaus, mutta kuitenkin paikkaa sitä.
En ole aloittaja mutta voisitko kertoa enemmän tuosta kohdatuksi tulemisesta ja persoonan keskeneräisyydestä. Mitä se tarkoittaa konkreettisesti? Kiitos jo etukäteen..