Olenko malttamaton vai mitä. Jotenkin nämä viimeiset vuodet ja erityisesti viimeiset kuukaudet ovat olleet vain pelkkää odottelua. Asiat etenevät todella hitaasti oli kyse sitten mistä tahansa.
Neurologisiin tutkimuksiin minua suositeltiin jo vuonna 2012. Kaksi kertaa odottelin ikuisuuden päivät niihin pääsyä ja molempiin tuli useiden kuukausien kuluttua kielteiset päätökset. Olen yrittänyt myös päästä kognitiiviseen psykoterapiaan, johon en tänä päivänäkään ole päässyt.
Nyt viimein olen pääsemässä näihin kauan haluamiini neurologisiin tutkimuksiin. Päätös tuli maaliskuussa, mutta edelleen odottelen niihin pääsyä. Alkaa tuntua jo loputtomalta tämä odottelu. Jo toukokuussa alkoin olemaan ihan lopussa ja tuli tehtyä sellaisia tempauksia, jotka toivat lisäongelmia. Odottelen myös mahdollisia rangaistuksia. Elämä on pelkkää odottelua. Olenko malttamaton, kun en jaksa odotella. Pitäisikö kestää välillä kovaakin ahdistusta ja hukassa olemista? Välillä olen niin jumissa, etten tiedä, enkä osaa toimia oikein mitenkään. Tuntuu, että teki mitä tahansa, niin kaikessa epäonnistun.
Jos asiat etenisivät jouhevammin, olisin ehkä jo 2012 päässyt tutkimuksiin. Olisin jo tuolloin päässyt ehkä myös kognitiiviseen psykoterapiaan. Tilanteeni voisi nyt olla huomattavasti parempi. Odotellessa on hyvä muistaa, että aika on rahaa. Jumissa olevilla aivoilla mun on aika vaikeaa päästä kunnolla leivänsyrjään kiinni. On se tässä sitten kiva seurata, kun kanssaystävät etenevät urillaan ja kartuttavat omaisuutta, mutta minä soudan ja huopaan koko ajan samoilla vesillä. Onko tääkään niin elämisen arvoista tällainen?
P.S. olen kyllä yrittänyt omintoimin päästä täältä karikosta. Omatoimisesti ilman ulkopuolisten apua, mutta joka kerta olen vain ajautunut syvemmälle karikkoon.
Neurologisiin tutkimuksiin minua suositeltiin jo vuonna 2012. Kaksi kertaa odottelin ikuisuuden päivät niihin pääsyä ja molempiin tuli useiden kuukausien kuluttua kielteiset päätökset. Olen yrittänyt myös päästä kognitiiviseen psykoterapiaan, johon en tänä päivänäkään ole päässyt.
Nyt viimein olen pääsemässä näihin kauan haluamiini neurologisiin tutkimuksiin. Päätös tuli maaliskuussa, mutta edelleen odottelen niihin pääsyä. Alkaa tuntua jo loputtomalta tämä odottelu. Jo toukokuussa alkoin olemaan ihan lopussa ja tuli tehtyä sellaisia tempauksia, jotka toivat lisäongelmia. Odottelen myös mahdollisia rangaistuksia. Elämä on pelkkää odottelua. Olenko malttamaton, kun en jaksa odotella. Pitäisikö kestää välillä kovaakin ahdistusta ja hukassa olemista? Välillä olen niin jumissa, etten tiedä, enkä osaa toimia oikein mitenkään. Tuntuu, että teki mitä tahansa, niin kaikessa epäonnistun.
Jos asiat etenisivät jouhevammin, olisin ehkä jo 2012 päässyt tutkimuksiin. Olisin jo tuolloin päässyt ehkä myös kognitiiviseen psykoterapiaan. Tilanteeni voisi nyt olla huomattavasti parempi. Odotellessa on hyvä muistaa, että aika on rahaa. Jumissa olevilla aivoilla mun on aika vaikeaa päästä kunnolla leivänsyrjään kiinni. On se tässä sitten kiva seurata, kun kanssaystävät etenevät urillaan ja kartuttavat omaisuutta, mutta minä soudan ja huopaan koko ajan samoilla vesillä. Onko tääkään niin elämisen arvoista tällainen?
P.S. olen kyllä yrittänyt omintoimin päästä täältä karikosta. Omatoimisesti ilman ulkopuolisten apua, mutta joka kerta olen vain ajautunut syvemmälle karikkoon.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hyvä ystävä! On niin tuttuaa, kun vuodesta 2011 olleet suositukset johtivat vasta viime vuonna tuloksiin, tutkimuksiin ja asianmukaiseen hoitoon. Tutkimusten ja kuntoutuksen kysyntä on suuri. Kysy suosittelevalta taholta uudelleen. Ole hetki vielä kärsivällinen. Yhdessä rukoillen pyydämme apua sinulle. Voimia!
Yhä odotellaan. ja odotellaan. Kuinka monen asian täytyy kaatua niskaan ennen, kuin hommat alkavat oikeasti edetä?
Odottelevan aika on pitkä.
Erityisesti tämä epätietoisuudessa eläminen rasittaa.
En saa mitään aikaiseksi. Minua jopa syytetään laiskuudesta ja on sanottu, että se on vain mun syytä, miksen pääse oikeanlaiseen hoitoon. Kuulemma lääkärin b-lausuntokin olisi helppo saada!
Mikä minussa on siis vikana, kun itse en sitä onnistu saamaan.
Ja toinen on tuo HUS:in lähete neurologisiin tutkimuksiin. Sieltä sentään olen saanut myöntävän vastauksen, mutta asia ei ole edennyt siitä eteen päin.
On jotenkin turhauttavaa taas mennä sinne ns. matalankynnyksen paikkaan puhumaan, ku tässä on soudettu ja huovattu kuukausi jos toinenkin. Tai jos lähetään siitä, että eka kerran hain apua jo vuosia sitten.
Jos huomennakin jäpitän tässä samaisella sohvalla saamatta yhtään mitään aikaseksi, lähen kyllä sinne ns. matalankynnyksen paikkaan. Ei tämä voi näin jatkua. En pääse ikinä toteuttaa niitä pienimpiäkään unelmia tällä menolla.