Olen 31v mies. Aina ollut sosiaalisesti onneton, ei ymmärrystä kehonkielestä, rivien väleistä, esim. jos joku esittää olevansa vihainen tai iloinen vaikka on todellisuudessa jotain muuta. Aika kuiva, persoonaton ja asiakeskeinen. Eleetöntä ilmeilyä. Kavereita välillä tulee ja suurin osa myös menee, kai lähinnä omasta inaktiivisuudesta johtuen. En ole koskaan välittänyt sosiaalisista ulkonakäymisistä tai turhanpäiväisestä puhelusta, joka tuntuu luonnottomalta ja rasittavalta. Silti tavallaan harmittaa kun kaikki muut ympärillä ainakin näennäisesti osaavat pitää hauskaa, kun taas itse ei koskaan saa mielihyvää mistään.
Nyt olen apatisoitunut (ja yksinäinen), kun ei ole mielenkiinnon kohteita, tai sitten ei vaan jaksa keskittyä mihinkään kovin kauaa. Vaikka joku voisikin olla hetken aikaa kiinnostavaa, uudelleen aloittaminen ja kiinnostuminen voi olla ihan yhtä vaikeaa kuin alussa. Ehkä ainut mitä osaan hoitaa hyvin ja lähes pakkomielteisesti ovat raha-asiat.
Pähkinänkuoressa elämä on siis harmaata, mutta tähän onkin ehtinyt jo tottumaan kun ei muusta tiedä. Varmaan jotain masennustakin seassa. Ei oikein ole päämäärää ja vaikka olisi, tämä tila varmaan pitkälti rajoittaisi minkään toteuttamista.
Ei siis ole mitään diagnooseja mistään. Epäilen kyllä vahvasti autismia ja mietinkin että liekö tuo apatia tyypillinen oire? Onko hyötyä ryhtyä hakemaan diagnoosia? Jos on jotain lääkityksiä olemassa tällaisten "ominaisuuksien" hoitoon, onko joku kokenut niitä hyödyllisiksi? Onko ylipäätään kellään vastaavia kokemuksia? Jotain mistä piristyisi. Ei jaksa enää edes harmittaa enää koko tilanne, vaikka pitäisi, ja se on mikä itsessään harmittaa ja miksi pitäisi ehkä jotain tehdä.
Nyt olen apatisoitunut (ja yksinäinen), kun ei ole mielenkiinnon kohteita, tai sitten ei vaan jaksa keskittyä mihinkään kovin kauaa. Vaikka joku voisikin olla hetken aikaa kiinnostavaa, uudelleen aloittaminen ja kiinnostuminen voi olla ihan yhtä vaikeaa kuin alussa. Ehkä ainut mitä osaan hoitaa hyvin ja lähes pakkomielteisesti ovat raha-asiat.
Pähkinänkuoressa elämä on siis harmaata, mutta tähän onkin ehtinyt jo tottumaan kun ei muusta tiedä. Varmaan jotain masennustakin seassa. Ei oikein ole päämäärää ja vaikka olisi, tämä tila varmaan pitkälti rajoittaisi minkään toteuttamista.
Ei siis ole mitään diagnooseja mistään. Epäilen kyllä vahvasti autismia ja mietinkin että liekö tuo apatia tyypillinen oire? Onko hyötyä ryhtyä hakemaan diagnoosia? Jos on jotain lääkityksiä olemassa tällaisten "ominaisuuksien" hoitoon, onko joku kokenut niitä hyödyllisiksi? Onko ylipäätään kellään vastaavia kokemuksia? Jotain mistä piristyisi. Ei jaksa enää edes harmittaa enää koko tilanne, vaikka pitäisi, ja se on mikä itsessään harmittaa ja miksi pitäisi ehkä jotain tehdä.
Vastaukset 9
Vanhimmat
pitää paikkansa. Potilas on tilansa paras asiantuntija. Tosin Autismi ei ole sairaus, vaan ominaisuus siinä missä värisokeus, vasenkätisyys, yms.
Itse olen aina itseni diagnosoinut, masennuksen, Aspergerin ja fyysiset sairauteni. Jälkeenpäin olen saanut niistä viralliset diagnoosit kerrottuani lääkäreille, miltä minusta tuntuu ja minkälaisia tutkimuksia tulisi minulle tehdä. Virallinen diagnoosi helpottaa oloa siinä mielessä, että ainakin itse olen niiden johdosta saanut tarpeellista tukea eri paikoista, jos diagnoosia ei olisi näistä ollut, en olisi nyt niin onnekkaassa asemassa, missä olen.
Olen apTa puolet vanhempi mies. Tänään on taas niitä päiviä kun tuntuu että elämäni on ollut melko työläs ja paska reissu.
Ei ole lapsia, joka onkin onnekas juttu myös yhteiskunnan osalta. Olisin 0-itsetuntoni takia vaatinut heiltä mahdottomia, siis tuhonnut.
Kun olen sosiaalisesti avuton enkä pysty asumaan toisten kanssa, laitoin elämäntehtäväkseni oman asunnon hankkimisen.
Kun aikani murehdin ihmisten loukkaavia asenteita, johtuen kömpelyydestäni, märehtiminen loppuu ja funtsin että menee se se elämä näinkin.
Omat "sopeutumisikkunani" voi joskus harvoin avautua. Voin kommunikoida joidenkin ihmisten kanssa mutkattomasti.
Sitten luukku menee taas kiinni, en voi ottaa vastaan annettua tukea ja apua. Meillä on ollut suvussa umpiautismiakin.
Monet aikuiset bihmiset pelkäävät ja karttavat minua. "Se voi tarttua" asennetta. Se on iloni, että nousin alkoholismistani ja että lapset hyväksyvät oudon tyypin sellaisenaaan. Osaan lukea heidän ele ja asennekieltään; ei tuo paha ole....
Voisi edelleen lisätä että olo on kuin olisi päänsä sisällä vankina, elellen muissa maailmoissa. Ei ole koskaan saanut oikeaa mielihyvää eikä "palkintoa" missään asiassa Kaikki on vaan pinnallista ja näin ollen miksi panostaa tai tehdä mitään. Voisi kai sitä jotain koittaa harrastaa, mutta sekin on minkä tahansa osalta korkeintaan pinnallista. Sosiaalisuhteiden luominen onnistuu ainakinjoten kuten tilapäises, mikäli vastapuoli on aktiivinen joka peittää oman assosialisuudenkin, oma-alotteisesti en viitsi (kykene?) tekemään mitään asian eteen.
Apatia tässä kaikessa on juuri sitä kaikkein tappavinta. En tiedä johtuuko tämä sitten elämän olosuhteista vai onko kyseessä jokin lääkkeillä ja poppakonsteilla parannettava asia. Sen tiedän että tämä olo on ollut alusta asti ja sen vuoksi elämä on tehnyt kohdallani väistöliikkeen. Aion joka tapauksessa kertoa tästä jollekin. Ei siinä enää menetä katsoa, muuttuuko mikään vai ei.
Kyllä aivan täysin. Elämä ihan pelkkää helvettiä. Pitäisi saada pikaisesti lippu Alankomaihin, että pääsisi loppupiikille eutanasiaan.
Etsi kunnianhimoa, ole mielummin sinä itse, etkä sinä porukassa
Onks näihin vaikea saada diagnoosia? eka terveyskeskus lääkärille vai?
Onks diagnoosin saaminen helpompaa näihin vaivoihin julkisella vai yksityisellä puolella? kumpaan kannattaa mennä. psykiatrille ainakin vai?
Minuu assimiehenä ohjeistettiin niin ettei pätevää diagnoosia voi saada ilman psykiatrin lausuntoa. Mitään etuisuuksia en voi tietenkään diagnoosista saada, mutta kiinnostuksen takia...
Myös jonkun asten bibolaarisuutta minulla kanssa on, ei kuitenkaan diagnoosiksi asti.