Vaikea masennus on ollut osa minua pitkään, vaikka en ole itse potilas. Kaikki alkoi veljestäni, jolla todettiin vaikea masennus. Hänellä oli itsetuhoisia ajatuksia. Apua ei saanut muiden kuin lääkkeiden muodossa. Lääkkeet muutti hänet täysin: hän oli kuin zombi joka ei ymmärtänyt maailmanmenosta mitään. Välillä tuli olo kuin hän olisi ollut jossain aineissa hämärän rajamailla. Jossain kohtaa sain hänet mukaani salille. Se helpotti hänen oloaan niin paljon. Parin kuukauden salillä käynnin jälkeen hän lopetti omatoimisesti lääkkeet ja totesi, että ne on täyttä potaskaa (hän koitti siis useaa eri lääketta). Nyt veljelläni on kaikki hyvin, vakkarityö, lapsi, oma talo ja hyvä puoliso.
Nyt on äitini vuoro. Äiti on kärsinyt vaikeasta masennuksesta kolme vuotta. Kolme vuotta olen elänyt niin, että jokaisen aamun ensimmäinen ajatus on ''onko äiti vielä hengissä''. En saa äitiin mitenkään yhteyttä. Hän valvoo yöt ja nukkuu päivät. Kämppä on kuin sikolätti, käyn välillä siivoamassa hänen luonaan. Hän ei ota kontaktia, räplää vain puhelintaa. Äitin elämä koostuu puhelimesta, nukkumisesta ja lääkkeiden ottamisesta. Lääkkeitä on kokeiltu monia. Lääkkeet tuhoavat hänen elämänsä samalla syöden minun elämääni.
En jaksaisi enää stressata. Vihaan itseäni, koska stressaan aina muista niin paljon. Asenteeni on sellainen, että kunhan muilla on hyvä olla, itsellä ei niin väliä. Vituttaa.. Miten te muut ootte saanu apua tähän sivustakärsijän rooliin? On kyllä pottumainen homma tuo masennus kun se iskee.
Nyt on äitini vuoro. Äiti on kärsinyt vaikeasta masennuksesta kolme vuotta. Kolme vuotta olen elänyt niin, että jokaisen aamun ensimmäinen ajatus on ''onko äiti vielä hengissä''. En saa äitiin mitenkään yhteyttä. Hän valvoo yöt ja nukkuu päivät. Kämppä on kuin sikolätti, käyn välillä siivoamassa hänen luonaan. Hän ei ota kontaktia, räplää vain puhelintaa. Äitin elämä koostuu puhelimesta, nukkumisesta ja lääkkeiden ottamisesta. Lääkkeitä on kokeiltu monia. Lääkkeet tuhoavat hänen elämänsä samalla syöden minun elämääni.
En jaksaisi enää stressata. Vihaan itseäni, koska stressaan aina muista niin paljon. Asenteeni on sellainen, että kunhan muilla on hyvä olla, itsellä ei niin väliä. Vituttaa.. Miten te muut ootte saanu apua tähän sivustakärsijän rooliin? On kyllä pottumainen homma tuo masennus kun se iskee.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Oma pelastukseni oli omaisyhdistys. Vertaistuen avulla opin ymmärtämään, että syy ei ihan aina ole minussa, vaan minullakin on vain yksi elämä, enkä voi uhrata sitä kokonaan sairaan ihmisen puolesta.
https://finfami.fi/
Hei,
Hyvä, että kirjoitit tänne. On tärkeää purkaa mielessä olevia huolia ja ja vertaistuki voi olla hyvä voimavara. Saitkin jo hyvän vinkin FinFamin toiminnasta.
FinFamilla on omaisille suunnattua kahdenkeskistä keskusteluapua myäs Tukinetissä. https://tukinet.net/teemat/tukea-psyykkisesti-oireilevien-tai-sairastavien-omaisille-ja-laheisille/tukisuhteet/
Tukinetistä löytyy paljon muitakin palveluita, joissa voi keskustella oman elämän kriiseistä ja huolista. Tukinet.net - Tukipisteesti netissä https://tukinet.net/
Voimia tilanteeseesi!
Ystävällisin terveisin
MIELI Kriisikeskus Helsinki/Kata
Vertaistuki oli pelastus,sai itkeä ja nauraa.Minulla ensin sairastui mies sitten aikuistuvat lapset vuorotellen.Olen kannatellut ja tukenut niin että olin lyyhistyä itsekin kaiken stressin alle. Olen alkanut puhumaan asiasta kun monet ovat sanoneet että hae apua itsellesi ettet romahda ja niin olen tehnyt.Muista että auttajakin väsyy,nyt on sun aika ajatella myös itseäsi ja hyvinvointiasi eli ota omaa aikaa se ei ole itsekästä.Paras apu on samankokeneet ja puhuminen.Sairauden kanssa pystyy myös elämään luulin että kunhan nyt parantuu niin kaikki on hyvin,mutta ei se mene niin.Sairaus muuttaa muotoaan on hyviä ja huonompia kausia,ja jotenkin sitä on kiitollinen ihan pienistäkin onnistumisista.Voimia sulle ystäväin:)