Tuntuu pahalta kritisoida omaa perhettä, koska kokee heidät itselleen kuitenkin tärkeiksi menneisyyden tapahtumista huolimatta. Ei ole muuta tukipilaria. Sitä ymmärtää heidän omat lähtökohtansa tähän elämään ja tiedostaa sen että monet kasvatusmallit, ja heidän tekemänsä virheet ovat opittuja omilta sodan traumatisoimilta vanhemmilta. Sitä kuitenkin tiedostaa, että yksi iso syy omaan kohtaloon on lapsuus, nuoruus ja varhaisaikuisuus. Kaikki ne traumat ja opitut toimintamallit, jotka ehkä tajusi sitten liian myöhään aikuisena, kun oli jo käynyt läpi kaiken muun paskan mikä osui omalle kohdalle. Tavallaan koen, että nämä altistivat aika monelle muulle ikävälle kohtalolle elämässä. Ehkä ne olisi onnistunut välttämään, ehkä ei. Kuka tietää.
Otetaan vaikka koulukiusaaminen ja myöhemmin työpaikkakiusaaminen. Kasvatustyyli lapsena oli jatkuvaa nälvimistä, vittuilua ja suoranaista kiusaamista. Joka tuhosi itsetunnon jo lapsena. Mitättömistä jutuista vedettiin saatanmoisia raivokohtauksia. Kyllähän sitä lapsena sai selkääkin, mutta näistä en ole millään tavalla katkera, en koe niitä läheskään niin pahana kuin henkistä kiusaamista. Sitä omaksui jo lapsena sellaisen asenteen, että kaikki pitää ottaa vastaan hammasta purren ja mennä eteenpäin. Tämähän vain johtaa siihen, että sinut huomataan helpoksi kohteeksi, jolle voi sanoa ja tehdä mitä tahansa. Kun ei osaa/ymmärrä puolustaa itseään. Helppo voitto kiusaajille, jolla voi kohottaa omaa statustaan ja imagoaan, tai mitä sitten hakeekaan toisten kiusaamisella.
Sitten kun tämän kaiken paskan patoaa sisällensä, niin ajan kanssa psyyke leviää. Etenkin kun on iskostettu se ajatusmalli, että mistään ei saa valittaa. Pitää vain mennä eteenpäin. Kaikenlainen terapia/psykiatria on hulluille. Jonkinlainen hullu ajatus, että kaiken paskan pystyy vain sivuuttamaan ajatusten voimalla. Ihan sama mitä sinulle käy, unohtaa sen vain, heittää kärrynpyöriä ja ratsastaa kohti auringonlaskua.
Kun sitä putosi porukoista joskus yläasteen tietämillä, niin kaikenlainen normaali kanssakäyminen jäi opettelematta. Tavallaan askel aikuisuuden esikartanoihin jäi ottamatta. Sitten vielä tuli perussairauksia ja diagnoosit niihin, joista ei koskaan kehdannut kertoa kenelläkään. Tavallaan nämä syrjäyttivät vielä enemmän. Mt-diagnooseja saisi varmaan vinon pinon, jos menisi kunnon tutkimuksiin. En ole koskaan käynyt. Kerran yritin päästä kun paloin loppuun työelämässä. Kerroin pintapuolisesti jotain, mutta en uskaltanut kertoa mitään syvempää. Ratkaisu oli pari juttutuokiota psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ja masennuslääkkeet. Masennuslääkkeet jätin syömättä ja psykiatrinen sairaanhoitajan kanssa juttelin jotain pintapuolisesti. Ei varmaan mitään hyötyä, muttei haittaakaan. Sain tällä sairaslomaa koska pääkoppa oli leviämässä lopullisesti.
Luottamus ihmisiin mennyt aikoja sitten. Ei pysty, ei ole koskaan pystynyt keneenkään tutustumaan. Ei uskalla yrittää mitään. Menee aina sieltä mistä aita on matalin. Kaikenlaisia kiusallisia tilanteita ja uusia traumoja tullut kerättyä "kokoelmiin", kun on koittanut tätäkin mahdotonta estettä ylittää. Kyllähän sitä vaikuttaa ihmisten silmiin varmaan saatanan oudolta, mutta silti yrittää ja on yrittänyt toimia heidän keskuudessaan normaalisti koska ei ole ollut muuta vaihtoehtoa. Koska jo lapsena oppi sen, että ei uskalla olla oma itsensä, niin sitä yrittää esittää jotain toista tai olla joku muu. Oli se sitten pellen rooli, jolloin kaikki lyödään vitsiksi tai jotain muuta. Ja varmaan tästäkin syystä vaikuttaa ihan helvetisti oudommalta. Jälkikäteen tämänkin tajunnut ja hävettää saatanasti omat toilailut.
En tiedä mihin tämä oma elämä menee ja mitä siitä tulee. Välillä onnistunut vähän nousemaan ja sitten raju lasku. Välillä sitä on mukavasti sumussa ja välillä tulee niitä kausia, että seinät kaatuvat päälle ja kaikki vanha paska putkahtaa mieleen (niin kuin nyt). Graafinen malli muistuttaa vuoristorataa.
Se pitää mainita vielä loppuun, että lapsuudessa oli hyviäkin juttuja ja muistoja vanhempien kanssa. Varmasti myös 90-luvun lama teki osansa. Surkeiden sattumusten sarja. Osuisipa joskus lottonumerot samalla prosentilla kohdille.
Otetaan vaikka koulukiusaaminen ja myöhemmin työpaikkakiusaaminen. Kasvatustyyli lapsena oli jatkuvaa nälvimistä, vittuilua ja suoranaista kiusaamista. Joka tuhosi itsetunnon jo lapsena. Mitättömistä jutuista vedettiin saatanmoisia raivokohtauksia. Kyllähän sitä lapsena sai selkääkin, mutta näistä en ole millään tavalla katkera, en koe niitä läheskään niin pahana kuin henkistä kiusaamista. Sitä omaksui jo lapsena sellaisen asenteen, että kaikki pitää ottaa vastaan hammasta purren ja mennä eteenpäin. Tämähän vain johtaa siihen, että sinut huomataan helpoksi kohteeksi, jolle voi sanoa ja tehdä mitä tahansa. Kun ei osaa/ymmärrä puolustaa itseään. Helppo voitto kiusaajille, jolla voi kohottaa omaa statustaan ja imagoaan, tai mitä sitten hakeekaan toisten kiusaamisella.
Sitten kun tämän kaiken paskan patoaa sisällensä, niin ajan kanssa psyyke leviää. Etenkin kun on iskostettu se ajatusmalli, että mistään ei saa valittaa. Pitää vain mennä eteenpäin. Kaikenlainen terapia/psykiatria on hulluille. Jonkinlainen hullu ajatus, että kaiken paskan pystyy vain sivuuttamaan ajatusten voimalla. Ihan sama mitä sinulle käy, unohtaa sen vain, heittää kärrynpyöriä ja ratsastaa kohti auringonlaskua.
Kun sitä putosi porukoista joskus yläasteen tietämillä, niin kaikenlainen normaali kanssakäyminen jäi opettelematta. Tavallaan askel aikuisuuden esikartanoihin jäi ottamatta. Sitten vielä tuli perussairauksia ja diagnoosit niihin, joista ei koskaan kehdannut kertoa kenelläkään. Tavallaan nämä syrjäyttivät vielä enemmän. Mt-diagnooseja saisi varmaan vinon pinon, jos menisi kunnon tutkimuksiin. En ole koskaan käynyt. Kerran yritin päästä kun paloin loppuun työelämässä. Kerroin pintapuolisesti jotain, mutta en uskaltanut kertoa mitään syvempää. Ratkaisu oli pari juttutuokiota psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ja masennuslääkkeet. Masennuslääkkeet jätin syömättä ja psykiatrinen sairaanhoitajan kanssa juttelin jotain pintapuolisesti. Ei varmaan mitään hyötyä, muttei haittaakaan. Sain tällä sairaslomaa koska pääkoppa oli leviämässä lopullisesti.
Luottamus ihmisiin mennyt aikoja sitten. Ei pysty, ei ole koskaan pystynyt keneenkään tutustumaan. Ei uskalla yrittää mitään. Menee aina sieltä mistä aita on matalin. Kaikenlaisia kiusallisia tilanteita ja uusia traumoja tullut kerättyä "kokoelmiin", kun on koittanut tätäkin mahdotonta estettä ylittää. Kyllähän sitä vaikuttaa ihmisten silmiin varmaan saatanan oudolta, mutta silti yrittää ja on yrittänyt toimia heidän keskuudessaan normaalisti koska ei ole ollut muuta vaihtoehtoa. Koska jo lapsena oppi sen, että ei uskalla olla oma itsensä, niin sitä yrittää esittää jotain toista tai olla joku muu. Oli se sitten pellen rooli, jolloin kaikki lyödään vitsiksi tai jotain muuta. Ja varmaan tästäkin syystä vaikuttaa ihan helvetisti oudommalta. Jälkikäteen tämänkin tajunnut ja hävettää saatanasti omat toilailut.
En tiedä mihin tämä oma elämä menee ja mitä siitä tulee. Välillä onnistunut vähän nousemaan ja sitten raju lasku. Välillä sitä on mukavasti sumussa ja välillä tulee niitä kausia, että seinät kaatuvat päälle ja kaikki vanha paska putkahtaa mieleen (niin kuin nyt). Graafinen malli muistuttaa vuoristorataa.
Se pitää mainita vielä loppuun, että lapsuudessa oli hyviäkin juttuja ja muistoja vanhempien kanssa. Varmasti myös 90-luvun lama teki osansa. Surkeiden sattumusten sarja. Osuisipa joskus lottonumerot samalla prosentilla kohdille.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Olet jo lähtenyt korjaamaan, siinä vaiheessa kun olet lähtenyt jäsentämään näitä asioita.
Se on isoin asia kun tunnistat tarpeen. Toki työtä riittää. Eikä se tule olemaan helppoa.
Suosittelisin tuossa tilanteessa jotain terapiaa, voisi olla hyötyä.
Saisi omia lukkoja auki, kun pääsisi käsittelemään asioita.
Itse aikoinaan huomasin, että puhuminen on se kaikkein tärkein ( jälkiviisaana hyvä sanoa, että olisi pitänyt tajuta jo aiemmin ).
Traumat on kehollisia. Puhuminen ei auta, pitää päästä purkamaan niitä energioita. On olemassa tärinäterapiota, energiahoitoja ym.
Älä anna muiden mielipiteiden vaikuttaa mitä hoitoja haet. Kaikki on energiaa.
Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus, eli kyllä keho ja pää toimivat yhdessä, yhteydessä toisiinsa.
On olemassa fyysistä energiaa, sekä henkistä energiaa.
Ihminen voi hakea sellaisia hoitoja, jotka itsestä vaikuttavat hyviltä, kiinnostavilta.
Hei,
Saitkin jo hyviä vinkkejä, mutta vastaan vielä minäkin. Ohessa tiedoksesi matalan kynnyksen auttavia tahoja, joista voi saada keskustelutukea. Keskustelu ammattilaisen tai vertaisen kanssa voi helpottaa.
- Tukinet.net - Tukipisteesi netissä https://tukinet.net/
Tukinetistä saa itselleen tukihenkilön, jonka kanssa voi keskustella kahden kesken mistä tahansa hankalasta elämäntilanteesta tai mielessä olevasta huolesta. Tukihenkilö löytyy esimerkiksi MIELI Tukisuhteesta. https://tukinet.net/teemat/mieli-tukisuhde/tukisuhteet/
Lisäksi ma-ke klo 15-19 ja to klo 15-21 on aikuisten kahdenkeskinen MIELI Kriisichat, jossa voi jutella päivystäjän kanssa mistä tahansa mielessä olevasta huolesta tai hankalasta elämäntilanteesta.
Tukinetissä on llisäksi monenlaisia ryhmächattejä ja keskusteluryhmiä, joista voi saada vertaistukea sekä ammattilaisten neuvoja.
Tukinetin kaikki palvelut saa käyttöönsä rekisteröitymällä palveluun anonyymisti. Osaa palveluista voi käyttää ilmankin rekisteröitymistä.
Keskusteluapua kriisissä on mahdollista saada matalalla kynnyksellä myös seuraavilta tahoilta:
- MIELI Kriisipuhelin
Jos soittaminen tuntuu omimmalta vaihtoehdolta, niin Kriisipuhelin päivystää24/7 numerossa 09 2525 0111.
- Kriisikeskukset
Ympäri Suomea toimii myös kriisikeskuksia, joihin voi mennä keskustelemaan paikan päälle. Myös etävastaanotto on mahdollista osassa paikoista. Kriisikeskusten yhteystiedot löytyvät mm. MIELI Suomen Mielenterveys ry:n nettisivuilta: https://mieli.fi/tukea-ja-apua/keskusteluapua-kriisivastaanotoilla/
Ystävällisin terveisin
MIELI Kriisikeskus Helsinki/Kata