Sellainen ohje näin joulun jälkimaininkeihin kaikille nyt parhaassa iässä oleville pikkulasten vanhemmille sekä isovanhemmille, että älkää missään nimessä jemmatko joulukortteja tai muistamisia. Sama ohje toki kaikkiin muihinkin syntymäpäivä, nimipäivä ym. kortteihin ja muistamisiin.
Ne on nyt paljon helpomoi hävittää, kuin vaikkapa kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Jos kuitenkin käy niin, että laatikoiden perukoille jää jotain lasten piirustuksia, lasten tekemiä kortteja, valokuvia tms. niin huolehtikaa nyt ainakin siitä, että nämä eivät jää jälkipolvien ja perillisten hävitettäväksi.
Mitä kaemmin niiden hävittämistä venyttää, sitä suurempi tunnearvolasti niihin kasvaa ja sen vaikeampi sitä näennäistä "krääsää" on lyödä pannunpesään. Jos sen tekee heti niin se käy suhteellisenn kivuttomasti versus vuosikymmenten painolasti ja muistot, jotka pitäisi tuhota kerralla. Itselläni on se urakka edessä, enkä vielä tiefä, miten selviydyn. Mukana siis vanhoja lasten kortteja ja muistoja 80 -luvulta. Sattuu sydämeen :(
Ne on nyt paljon helpomoi hävittää, kuin vaikkapa kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua. Jos kuitenkin käy niin, että laatikoiden perukoille jää jotain lasten piirustuksia, lasten tekemiä kortteja, valokuvia tms. niin huolehtikaa nyt ainakin siitä, että nämä eivät jää jälkipolvien ja perillisten hävitettäväksi.
Mitä kaemmin niiden hävittämistä venyttää, sitä suurempi tunnearvolasti niihin kasvaa ja sen vaikeampi sitä näennäistä "krääsää" on lyödä pannunpesään. Jos sen tekee heti niin se käy suhteellisenn kivuttomasti versus vuosikymmenten painolasti ja muistot, jotka pitäisi tuhota kerralla. Itselläni on se urakka edessä, enkä vielä tiefä, miten selviydyn. Mukana siis vanhoja lasten kortteja ja muistoja 80 -luvulta. Sattuu sydämeen :(
Vastaukset 26
Vanhimmat
Lapseni itse haluaa ne säästää. En mä ala niitä roskikseen tunkemaan, kun toinen kerta tahtoo ne jemmata.
Virhe! Ongelma kasvaa kasvamistaan ja kun mukaan tulee "rakkaat esineet ja tavarat" sen vaikeampi mistää on luopua. Lopulta siitä kaikesta muodostuu henkinen (joskus jopa fyysinen) vankila, jota jotkut kutsuvat virheelisesti "identiteetiksi" tai "juuriksi". Pahin tilanne on lapsuuden koti täynnä muistoja, joista ei voi luopua, eikä ikinä poistua, vaikka järki sanoisi mitä hyvänsä. Siellä sitä on sitten seinien sisällä katselemassa vanhoja kortteja itkua tihrustaen!
Mikä ihmeen ongelma? Mulla ei ole mitään sentimentaalisuutta esineitä kohtaan. Ei mulle tuota ongelmaa hävittää niitä sitten, kun eivät ole enää lapselle itselleen tärkeitä. Suurempi virhe olisi hävittää ne nyt ja antaa lapselle kuva, että hän ja korttinsa eivät merkitse minulle mitään. Mä en ole materialisti, joten olen onnellinen, että lapselle riittää se kortin tekeminen ja antaminen. Paljon pahempi olisi, jos hän kokisi, että hänen pitäisi hankkia jokin isompi lahja kelvatakseen.
Hae ammattiapua kehittämääsi olemattomaan ongelmaan.
Miksi sä olet edes ottanut vastaan niitä kortteja, jos ne ahdistavat sinua. Ihan hyvin voit pyytää, että muistamiset olisivat mielummin halauksia tai jotain muuta vastaavaa (jos nyt edes sellaisia kestät hajoamatta). Valokuviakin on järkevämpää olla kokonaan ottamatta kuin hävittää.
Varmaan vaikea perua 80-luvulta peräisin olevia kortteja, jotka pikkulapset ovat tehneet.
Hänellekö on oikeasti tullut oma sentimentaalisuutensa niin suurena yllätyksenä, ettei ole edes kymmenien vuosien kuluessa sitä tajunnut ja oppinut pyytämään muunlaista muistamista? Ammattiapu varmasti olisi tarpeen, jos tilanne on todella noin paha. Toivottavasti hän on edes nyt tajunnut pyytää ennemmin vaikka sitten niitä iänikuisia konvehtirasioita.
Ne on mun vanhempien kortteja ja tavaroita, jotka siis kuolleet. Äiti etenkin oli sellainen hampsteri, joka ei pystynyt luopuunn oikein mistään ja itse perinyt vähän saman piirteen. Oliskin paljon parempi, jos joku muu hoitaisi asian ilman tunnemyrskyjä
No sitten heität ne pois, jos niillä ei kerta sinulle arvoa ole. Jos et itse pysty, niin pyydä joku ystävä avuksi.
Ei mulla ole ystäviä
Kortit ja sen sellaiset saa kyllä pakattua kompaktistikin. Säilytysrasioita ja vst. on nykyään vaikka millaisia.
Tietenkin raja tulee aina vastaan. Joutuu jotkut isoukin kalsarit viskaamaan pois ja Alma-tädin tekarit, mutta sellainen on myös terapeuttista.
Itselläkin olisi tarkoitus hieman järkkäillä mestoja vielä tässä, kunhan ehdin. Olis varmaan paljon hävitettävää. 🤔
Tunnistan tunteen. Itkin lapseni kotoa muuton yhteydessä kaikkia lasten leluja, jotka joskus ostin lapselleni yli 20 vuotta sitten. Lapseni ei kokenut moista tuskaa. Minulla on niitä leluja edelleen. En voinut luopua niistä. Eli en pystynyt päästämään irti muistoista, jotka tavarat synnytti. Tavaroiden pois antaminen olisi merkinnyt menetystä.
Meillä taas on ihan toisin päin. Minä haluaisin heittää niitä vanhoja leluja pois, mutta lapseni ei ole vielä valmis luopumaan niistä. Muistan, kuinka itselleni jäi hyvin pitkään säilyneet arvet, kun äitini aikanaan heitti mun lelujani pois kysymättä minulta lupaa siihen. En missään tapauksessa halua tehdä omalle lapselleni noin, joten antaa niiden vielä olla.
Mutta toisille nuo asiat nyt on helpompia kuin toisille. Onneksi tilanne on hallinnassa, kun käsittää itse, mistä on kyse. Hamstraajalla tilanne on toinen ja ulottuu laaja-alaisemmin kaikkeen elämään. Ymmärrän kuitenkin tuota hamstrauksen takana olevaa ongelmaa.
Lasteni tekeleet säilytän, muitten heitän aika pian mäkeen. Mulle ei kannata mitään kortteja tms. lähetellä, mä en niitä kaipaa enkä keräile. Täysin turhaa tuhlata minuun niitä ainuttakaan. Näin ohjeistan.
Lapseni on poikkeus, heidän kaikki lahjat on hippunen rakkautta.
Jasu
Mikä ihmeen tuhovimma aloittajalla?
Oletko joutunut setvimään jotain kuolinpesää.
Suurempi kasa jälkirojuista tulee vaatteista ja jalkineista ja kodin tekstiileistä.
Vilma
Oho oho oho
No niitäkin on vaikka kuinka paljon, kaikki vaatekaapit täynnä, enkä oikein tiedä miten niidenkään kassa menettelis...joo ja juu kuolinpesä kyseessä. Ja pitäisi siksi nyt saada siivoiltua, kun aikeissa laittaa koko mörskä keväällä myyntiin.
Melkein kaikelle vanhalle on ostajansa. Oletko yrittänyt myydä sitä roinaa?
xLiner
Pää kylmäksi. Heität vaan pois. Olen juuri tuollainem korttien ja lasten piirustusten säästäjä. Niistä on ollut kerääjälleen iloa, eikä niitä tarvitse itsesi takia säästellä.
Itse ymmärrän hyvin tuon tavaran kasautumisen ongelman, mutta en niinkään sen hävittämisen ongelmaa. Mä muutin vanhempieni vanhaan taloon tuossa joku vuosi sitten, kun äitini muutti pienempään ja onhan tänne kertynyt kaikenlaista. Aluksi olin vähän turhankin innokkaasti pistämäsä tavaraa pois ja sain syytöksiä miten sydämetön olen. No mä en kiinny silleen tavaraan, mutta tajuan täällä olevan mutsille tärkeitäkin juttuja. Nyt hävitän tavaroita hiljaisesti ja sillä periaatteella, että kun ei niitä ole tiettyyn aikaan kyselty, niin ei niitä myöskään osata kaivata. Se mitä ei tiedä, ei myöskään satuta, sopii mun mielestä tähän hyvin. Jos tiedän jonkin olevan mutsille tärkeä, eikä se hänen kämppäänsä mahdu, niin sitten mä kestän sen nurkissani.
Mutta siis tuollaiset lasten kortit tai piirustukset nyt ovat hyvin pikkujuttu, jotka ei silleen tilaa vie. Paljon suurempi riesa ovat vaatteet, liinavaatteet, astiat, kirjat, huonekalut, kodinkoneet. jne
Kortit ja piirustukset on paperitavarana muutoinkin sieltä ehdottomasti helpoimmasta päästä hävittää.
Esimerkiksi, mulla on nyt päätettävänä, että hävitänkö vai säästänkö korttien joukosta löytyneen edesmenneen äitini, kuoleen sisaren jalapohjien jäljennöksen kuva, joka liittyy vuonna 1968 teetettyihin tukipohjallisiin.
Mieti nyt, voiko tuollaisia ylipäätään hävittää, koska nuo jalanpohjan kuvat ovat ainoa asia, mitä äitini sisaresta on vielä jäljellä...ja onhan se nyt aika henkilökohtaista.
Miten tuollaisia voi yleensä joku sääatää ja toisaalta nyt se taakka on minulla, että voiko sitä enää edes hävittää vaikka eihän tuollaisella kuvalla sinänsä ole mitään virkaa.
Siksi sanoinkin, että älkää jemmatko jälkipolvien riesaksi tuollaisia vaan hävittäkää ne 'muistot' ja kortit, koska vuosi vuodelta niistä on vaan vaikeampi luopua. En vaan tiedä, mitä näille nyt tekisi? Pitäisi juoda ihan törkeä humala ja sitten ryhtyä töihin. Tosin voi olla että sitten vaan itkettäis enemmän!
Jos ei sillä ole sinulle arvoa, niin hävitä.
"Mieti nyt, voiko tuollaisia ylipäätään hävittää, koska nuo jalanpohjan kuvat ovat ainoa asia, mitä äitini sisaresta on vielä jäljellä...ja onhan se nyt aika henkilökohtaista."
Tuohon on yksinkertainen vastaus ... kyllä voi. Täusin turhanpäiväistä pohtia moisia. Pois vain.
"Siksi sanoinkin, että älkää jemmatko jälkipolvien riesaksi tuollaisia vaan hävittäkää ne 'muistot' ja kortit, koska vuosi vuodelta niistä on vaan vaikeampi luopua. En vaan tiedä, mitä näille nyt tekisi? Pitäisi juoda ihan törkeä humala ja sitten ryhtyä töihin. Tosin voi olla että sitten vaan itkettäis enemmän!"
Mä taas ajattelen täysin päinvastoin. Mä ymmärrän hyvin, että niille se on vaikeampaa, joilla on se oma henkilökohtainen tunneside, vaikka nyt omaan sisareen. Jälkipolville niiden hävittäminen on helppoa, kaikki vain pois. Eli, jos jokin on itselle tärkeää, niin ei sillä tarvitse itselle tuskaa tuottaa. Kyllä se sitten jälkikäteen hoituu.
Ja siis minkään ei pakota sua käymään niitä lainkaan läpi. Heitä pois katsomatta. Jos ei niitä ole kukaan kymmeniin vuosiin kaivannut, niin ei niitä kaipaa nytkään.
Mulla on tosi vanhoja kortteja tallessa. Ihmisiltä ihmisille, joita ei enää ole. En halua hukata niitä, kauniita muistoja 😥
xLiner