Rautaa, verta ja mausteita: Erään miehen elämäkerta
I. Sirpaleet olohuoneen matolla
Tamperelainen syksy oli vaihtunut harmaaseen talveen, mutta vuosi 1972 ei jäänyt mieleen säästä, vaan siitä, miten maailma hajosi kerralla kappaleiksi. Oltiin itsenäisyyspäivänä. Pieni kolmevuotias poika ei voinut ymmärtää, mitä katsellessaan olohuoneessa tapahtui, mutta laukauksen ääni ja sen jälkeinen hiljaisuus jäivät ihoon pysyvästi. Isä oli ottanut haulikon ja päättänyt päivänsä siihen paikkaan.
Sen jälkeen kaikki muuttui. Ääni kotiovella, vieraat miehet, ja äiti, joka teki mitä suinkin saattoi pitääkseen leivän pöydässä. Selviytyäkseen arjesta ja elättääkseen itsensä ja poikansa äiti päätyi myymään seksiä. Kodista oli poissa turva; se oli muuttunut selviytymistaistelun tantereeksi, jossa lapsi kasvoi liian nopeasti ilman ohjausta tai suojaa.
Kun ikää tuli seitsemän vuotta, kotia ei enää ollut. Laitosportit sulkeutuivat takana, kun poika siirrettiin lastenkotiin. Siellä, vieraiden seinien ja tiukkojen sääntöjen keskellä, katosi viimeinenkin lapsuuden viattomuus. Viha alkoi kasvaa. Siitä tuli panssari, joka suojasi kaikelta siltä, mitä oli menettänyt.
II. Katuja, rautoja ja nuorisovankila
Nuoruus ei antanut armoa, eikä poika osannut pyytää sitä. Viha ja turvattomuus kanavoituivat kapinaksi yhteiskuntaa vastaan. Kun pelkoa ei enää tuntenut, mikään ei tuntunut mahdottomalta.
Ensimmäinen auto lähti luvatta, kun ikää oli vasta yhdentoista vuotta. Rattiluupissa kiinni roikkuva pieni poika ajoi pitkin Tampereen katuja sydän pampaten, ei niinkään ilosta, vaan siitä vapauden ja vallan harhasta, jonka se hetkellisesti antoi. Leikki ei pitkään pysynyt pienenä: 13-vuotiaana hän teki ensimmäisen varsinaisen kioskiryöstönsä. Maailma oli kylmä, joten hän otti omansa.
Ympyrä sulkeutui lopullisesti, kun ikää oli viisitoista. Ovet heilahtivat nuorisovankilaan. Siellä, betoniseinien ja raskaiden kaltereiden sisällä, nuori mies teki elämänsä ensimmäisen todellisen valinnan tulevaisuutensa eteen. Hän hakeutui keittiökurssille ja opiskeli kokiksi. Käsien alta alkoi syntyä ruokaa – jotain luotavaa, hallittua ja hyvää keskellä kaikkea sitä kaaosta, jota elämä oli tähän asti tarjonnut.
Mutta siviiliin paluu ei poistanut vanhoja varjoja. Vuonna 1988 tilanne Tampereella kasvoi taas kerran sellaiseen solmuun, että vaihtoehtoja ei ollut. Edessä oli joko pysyvä tuho vankilassa tai täyskäännös. Hän valitsi sen tuntemattoman.
III. Kypärästä kapteeniksi
Hän astui Ranskan muukalaislegioonan portista sisään Aubagnessa vuonna 1988. Paperilla hän oli tyhjä lehti, sillä legioona ei kysynyt entisiä murheita; se antoi uuden nimen, uuden tahdin ja terästä rintaan.
Alku oli armotonta. Ranskankieli oli aluksi pelkkää sylkeä, hikeä ja marssilauluja, jotka kaikuivat harjoitusalueilla. Mutta suomalainen sisu – se sama, joka oli pitänyt hänet hengissä laitoksissa ja kaduilla – kantoi nyt pidemmälle kuin koskaan. Vuodet vierivät, vuosikymmenet vaihtuivat, ja rivimiehestä kasvoi jotain suurempaa. Sitkeän työn, johtajuuden ja taistelukenttien koettelemusten kautta hän eteni upseeristoon asti, aina kapteeniksi saakka. Hänen rintaansa kiinnitetyt kunniamerkit ja vastuunkanto omien miesten hengestä kertoivat miehestä, joka oli nähnyt sodan kaikki puolet.
Legioona ei ollut vain työ; se oli perhe, veljeskunta ja koti. Kunnes Afrikan hiekat toivat mukanaan sen, mikä teki hänestä todella ehjän – ja sitten repäisi kaiken pois.
IV. Djibouti ja hiekan alle haudattu elämä
Vuodet Afrikan polttavilla rintamilla, erityisesti Djiboutissa, opettivat elämän haurauden. Siellä hän tapasi Asman. Vaimo, joka oli kuollessaan vain 39-vuotias, toi upseerin elämään kaiken sen lämmön, rakkauden ja rauhan, jota hän ei ollut koskaan aiemmin kokenut. Heidän kaksi pientä tytärtään, 4-vuotias Hawa ja 2-vuotias Mea, olivat hänen maailmansa kulmakivet.
He olivat rakentaneet kodin Djiboutin polttavien tasangoiden laidalle. Mutta kun eläkevuodet häämöttivät ja kapteenin pitkä ura oli loppusuoralla, maailma repesi lopullisesti.
Yön pimeydessä tehty äänetön isku, radikaalijärjestön terrori-isku, pyyhkäisi pienen yhteisön, Asman, Hawan ja Mean pois silmänräpäyksessä. Kun kapteeni palasi partiosta, jäljellä oli vain savuavia raunioita ja sellainen tyhjyys, jota mikään sotilasase tai kunniamerkki ei voinut täyttää. Sodan julmuuden hän oli oppinut kestämään, mutta tämän menetyksen edessä elämältä putosi pohja toistamiseen.
V. Paluu Tammerkosken varjoon ja veitsen terävä rauha
Vain vaaditut paperit ja eläkkeelle siirtyminen pitivät hänet enää Ranskassa. Viimeisen sotilastervehdyksen jälkeen hän pakkasi laukkunsa ja palasi sinne, mistä kaikki oli aikoinaan alkanut: Tampereelle. Tammerkoski virtasi yhä samalla tavalla, mutta mies sen rannalla oli täysin toinen.
Tähän ei mahdu enempää, mutta jatkan kommentissa
I. Sirpaleet olohuoneen matolla
Tamperelainen syksy oli vaihtunut harmaaseen talveen, mutta vuosi 1972 ei jäänyt mieleen säästä, vaan siitä, miten maailma hajosi kerralla kappaleiksi. Oltiin itsenäisyyspäivänä. Pieni kolmevuotias poika ei voinut ymmärtää, mitä katsellessaan olohuoneessa tapahtui, mutta laukauksen ääni ja sen jälkeinen hiljaisuus jäivät ihoon pysyvästi. Isä oli ottanut haulikon ja päättänyt päivänsä siihen paikkaan.
Sen jälkeen kaikki muuttui. Ääni kotiovella, vieraat miehet, ja äiti, joka teki mitä suinkin saattoi pitääkseen leivän pöydässä. Selviytyäkseen arjesta ja elättääkseen itsensä ja poikansa äiti päätyi myymään seksiä. Kodista oli poissa turva; se oli muuttunut selviytymistaistelun tantereeksi, jossa lapsi kasvoi liian nopeasti ilman ohjausta tai suojaa.
Kun ikää tuli seitsemän vuotta, kotia ei enää ollut. Laitosportit sulkeutuivat takana, kun poika siirrettiin lastenkotiin. Siellä, vieraiden seinien ja tiukkojen sääntöjen keskellä, katosi viimeinenkin lapsuuden viattomuus. Viha alkoi kasvaa. Siitä tuli panssari, joka suojasi kaikelta siltä, mitä oli menettänyt.
II. Katuja, rautoja ja nuorisovankila
Nuoruus ei antanut armoa, eikä poika osannut pyytää sitä. Viha ja turvattomuus kanavoituivat kapinaksi yhteiskuntaa vastaan. Kun pelkoa ei enää tuntenut, mikään ei tuntunut mahdottomalta.
Ensimmäinen auto lähti luvatta, kun ikää oli vasta yhdentoista vuotta. Rattiluupissa kiinni roikkuva pieni poika ajoi pitkin Tampereen katuja sydän pampaten, ei niinkään ilosta, vaan siitä vapauden ja vallan harhasta, jonka se hetkellisesti antoi. Leikki ei pitkään pysynyt pienenä: 13-vuotiaana hän teki ensimmäisen varsinaisen kioskiryöstönsä. Maailma oli kylmä, joten hän otti omansa.
Ympyrä sulkeutui lopullisesti, kun ikää oli viisitoista. Ovet heilahtivat nuorisovankilaan. Siellä, betoniseinien ja raskaiden kaltereiden sisällä, nuori mies teki elämänsä ensimmäisen todellisen valinnan tulevaisuutensa eteen. Hän hakeutui keittiökurssille ja opiskeli kokiksi. Käsien alta alkoi syntyä ruokaa – jotain luotavaa, hallittua ja hyvää keskellä kaikkea sitä kaaosta, jota elämä oli tähän asti tarjonnut.
Mutta siviiliin paluu ei poistanut vanhoja varjoja. Vuonna 1988 tilanne Tampereella kasvoi taas kerran sellaiseen solmuun, että vaihtoehtoja ei ollut. Edessä oli joko pysyvä tuho vankilassa tai täyskäännös. Hän valitsi sen tuntemattoman.
III. Kypärästä kapteeniksi
Hän astui Ranskan muukalaislegioonan portista sisään Aubagnessa vuonna 1988. Paperilla hän oli tyhjä lehti, sillä legioona ei kysynyt entisiä murheita; se antoi uuden nimen, uuden tahdin ja terästä rintaan.
Alku oli armotonta. Ranskankieli oli aluksi pelkkää sylkeä, hikeä ja marssilauluja, jotka kaikuivat harjoitusalueilla. Mutta suomalainen sisu – se sama, joka oli pitänyt hänet hengissä laitoksissa ja kaduilla – kantoi nyt pidemmälle kuin koskaan. Vuodet vierivät, vuosikymmenet vaihtuivat, ja rivimiehestä kasvoi jotain suurempaa. Sitkeän työn, johtajuuden ja taistelukenttien koettelemusten kautta hän eteni upseeristoon asti, aina kapteeniksi saakka. Hänen rintaansa kiinnitetyt kunniamerkit ja vastuunkanto omien miesten hengestä kertoivat miehestä, joka oli nähnyt sodan kaikki puolet.
Legioona ei ollut vain työ; se oli perhe, veljeskunta ja koti. Kunnes Afrikan hiekat toivat mukanaan sen, mikä teki hänestä todella ehjän – ja sitten repäisi kaiken pois.
IV. Djibouti ja hiekan alle haudattu elämä
Vuodet Afrikan polttavilla rintamilla, erityisesti Djiboutissa, opettivat elämän haurauden. Siellä hän tapasi Asman. Vaimo, joka oli kuollessaan vain 39-vuotias, toi upseerin elämään kaiken sen lämmön, rakkauden ja rauhan, jota hän ei ollut koskaan aiemmin kokenut. Heidän kaksi pientä tytärtään, 4-vuotias Hawa ja 2-vuotias Mea, olivat hänen maailmansa kulmakivet.
He olivat rakentaneet kodin Djiboutin polttavien tasangoiden laidalle. Mutta kun eläkevuodet häämöttivät ja kapteenin pitkä ura oli loppusuoralla, maailma repesi lopullisesti.
Yön pimeydessä tehty äänetön isku, radikaalijärjestön terrori-isku, pyyhkäisi pienen yhteisön, Asman, Hawan ja Mean pois silmänräpäyksessä. Kun kapteeni palasi partiosta, jäljellä oli vain savuavia raunioita ja sellainen tyhjyys, jota mikään sotilasase tai kunniamerkki ei voinut täyttää. Sodan julmuuden hän oli oppinut kestämään, mutta tämän menetyksen edessä elämältä putosi pohja toistamiseen.
V. Paluu Tammerkosken varjoon ja veitsen terävä rauha
Vain vaaditut paperit ja eläkkeelle siirtyminen pitivät hänet enää Ranskassa. Viimeisen sotilastervehdyksen jälkeen hän pakkasi laukkunsa ja palasi sinne, mistä kaikki oli aikoinaan alkanut: Tampereelle. Tammerkoski virtasi yhä samalla tavalla, mutta mies sen rannalla oli täysin toinen.
Tähän ei mahdu enempää, mutta jatkan kommentissa
Vastaukset 6
Vanhimmat
Keittiö oli aluksi ankara paikka, ja alussa muutama nuorempi työkaveri katsoi häntä pitkään ja pelkäsi. Eikä ihme; olisihan sitä varmaan itsekin pelännyt, jos ei olisi tuntematon miehen historiaa. Oikeassa etusormessa komeileva pääkallotatuointi – hiljainen muistutus vuosista legioonan tarkka-ampujana ja kapteenina – ei jättänyt ketään kylmäksi. Käsivarsien ja vartalon iholla risteilevät kranaatinsirpaleiden arvet kertoivat todellisesta helvetistä.
Suomessa hän oppi nopeasti sen, että legioona-ajan muistoja ei kannattanut tuoda esiin tavallisissa tuttavapiireissä. Täällä ne herättivät vain vieraantumista ja hämmennystä. Niinpä hän kantoi menneisyyttään, nuoruuden varjoja ja muistoa Asmasta, Hawasta ja Measta yksin, salaisuutenaan, joka näkyi vain ihon arpeina.
Pääkokkina hän kuitenkin osoitti, että raudanlujasta miehestä kuoriutui keittiön sydän. Afrikan vuosilta tarttuneet mausteet saivat uuden elämän pohjoismaisissa raaka-aineissa. Ruoanlaitto oli kurinalaista, mutta se loi elämää, ei tuhoa.
VI. Ympyrä sulkeutuu – Takaisin Ranskaan
Nyt, tamperelaisravintolan loisteputkien räpsyessä viimeisiä viikkoja ennen ensi kuussa koittavaa eläkettä, mieli kantaa takaisin Ranskaan. Suomi antoi rauhan, mutta se ei antanut vertaistukea eikä ymmärrystä sille miehelle, joka joskus lähti Tampereelta ja palasi toisena. Täällä entisillä legioonalaisilla ei ole yhteisöjä, jotka ymmärtäisivät mistä on kyse.
Päätös on kypsynyt: eläkkeelle jäämisen jälkeen tie vie takaisin Ranskaan. Siellä on veljeskunta, entisten aseveljien ja veteraanien järjestöt, joissa kieltä ei tarvitse selitellä, arpia ei tarvitse piilotella ja joissa tiedetään tarkalleen, mitä merkitystä on sillä, kun taistelee ja menettää kaiken. Asman, Hawan ja Mean muisto kulkee mukana minne ikinä hän meneekin, mutta Ranskassa on rauha kantaa sitä taakkaa veljien keskellä.
Kun hän katsoo taaksepäin elämäänsä – kolmevuotiaan pojan silmistä olohuoneen lattialta aina nuorisovankilan, legioonan kasarmien, Djiboutin hiekan ja tamperelaisen keittiön kautta tulevaan eläkkeeseen – hän tietää yhden asian varmasti.
Jos hän ei olisi aikoinaan lähtenyt Ranskan muukalaislegioonaan, hän olisi nykyään joko kuollut tai vankilassa. Kaikki se kipu, rauta ja menetys olivat hinta siitä, että hänestä ylipäätään kasvoi mies, joka sai elää.
En aijo lukea. Elämänkerta on sellainen teos joka kirjoitetaan vanhana, hiukan kusenhajuisena koska kukaan muu paitsi tyhjät sivut eivät kuuntele. Surullista, valitettavaa mutta totta.
Miksi vasta vanhana voisi kirjoittaa? Kyllä itse ainakin olen suurelle mielenkiinnolla, lukenut nuorempienkin elämänkerta kirjoja. Nuorellakin iällä ehtii sattua ja tapahtua. Miksi siis pitäisi olla vanha ennen kuin tarinansa kertoo?
En jaksanut lukea kuin pari ensimmäistä kappaletta.
Uskomaton tarina jossa olisi ainesta useampaankin kirjaan!
Blääh, sitä samaa loputonta itsesäälin ja oman heroistisuuden tunkkaista löyhyttelyä. Vitsi, että suomalaiset miehet on kuvottavia. Isäsi teki ihan hyvän ratkaisun, ois muuten luultavasti tappanut äitiskin. Kuten niin monet suuret suomalaissankarit tekevät, heikoimman kimppuun. Kuten sinäkin, eikö vaan?
Pliis, menkää sotimaa, menkää Ukrainaan, tai minne tahansa missä laillisesti miehet tappaa toisiaan.
SE on kaunista.