Vuokrasin vaimoni kanssa pitkään jahkailtuamme kriitikoidenkin ylistämän Kill Bill ykkösosan. Olemme molemmat tympääntyneitä väkivaltaan, mutta koska leffasta oli sanottu sen olevan erilainen toimintaelokuva yms. niin ajattelimme kokeilla.
Pystyimme päätä pudistellen ja välillä ääneen nauraen toljottamaan 25 minuuttia kyseistä elokuvaa, jonka jälkeen oli pakko painaa stoppia ja palauttaa kiekko takaisin vuokraamoon.
Elokuva (tai ne 25 minuuttia siitä) oli erittäin naiivi. Juoni oli yksiviivainen ja tylsä. Ns vaikuttavat toimintakohtaukset toteuttivat pornoelokuvamaista mässäilyä. Soppaan oli kuorrutukseksi heitetty erotiikkaa ja mitälie moottoriöljynkatkua.
Juttu haisi niin muoville, että pahaa teki.
Voisiko joku selittää, mikä on kyseisen elokuvan tarkoitus, viitekehys ja opetus?
Pystyimme päätä pudistellen ja välillä ääneen nauraen toljottamaan 25 minuuttia kyseistä elokuvaa, jonka jälkeen oli pakko painaa stoppia ja palauttaa kiekko takaisin vuokraamoon.
Elokuva (tai ne 25 minuuttia siitä) oli erittäin naiivi. Juoni oli yksiviivainen ja tylsä. Ns vaikuttavat toimintakohtaukset toteuttivat pornoelokuvamaista mässäilyä. Soppaan oli kuorrutukseksi heitetty erotiikkaa ja mitälie moottoriöljynkatkua.
Juttu haisi niin muoville, että pahaa teki.
Voisiko joku selittää, mikä on kyseisen elokuvan tarkoitus, viitekehys ja opetus?
Vastaukset 24
Vanhimmat
Tosiaankin jos ei tykkää väkivallasta, niin aika huono valinta oli :) vaikka kaikkea täytyykin kokeilla. Tuo 25 minuuttia oli aika vähän, leffassa ei varmaan kerennyt hirveästi tapahtumaan vielä siihen mennessä, ne väkivaltaisuudet tuli myöhemmin. Väkivaltaisuudet oli tahallaan vedetty yli (tarkoittaen nyt niitä katana otteluita leffan loppu puolella, jossa veri suihkuaa epäaidosti korkealle, kovaa, ja paljon), sellainen oli vain tarantinon tyyli. Minusta tuo ykkösosan juoni oli ehkä huonompi kuin jatko-osan, joka selitteli enemmän ja jossa oli enemmän vaihtelevaisuuksia. Tuosta erotiikasta en osaa sanoa mitään, kun en sitä nähnyt siinä missään kohtaa, ainakaan näin muistaakseni.
Olihan elokuvalla moniakin tarkoituksia ja opetuksia. Siinä oli kaikennäköisiä viisauksia ja sellaisia. Esim. (näin ulkomuisista, noin suunnilleen) "kosto ei ole suora tie, se on metsä. Ja sinne on helppo eksyä". Tuo oli siis se ajatus, ei suora lainaus.
En nyt aio puolustella leffaa, siitä vain joko tykkää tai sitten sitä inhoaa. Itse en Tarantinosta juuri välitä, mutta Kill billit oli kyllä mielestäni hyviä. Ja nuo molemmat leffat pitäisi katsoa alusta loppuun, jotta koko juttu aukeaisi. Valitan, kun ette saaneet sitä mitä halusitte, mutta olihan leffasta kerrottu jo useasti, kuinka siinä veri lentää, joten teitä oli varoitettu :) Toivottavasti löydätte jotain vähemmän väkivaltaisia leffoja seuraavaksi.
Tarina, viitekehys ja opetus.
Mikä on viitekehys? Selitä niinkuin selittäisit lapselle.
Ja mikä on esim. Tappajahain tarina, viitekehys ja opetus? Voit toki käyttää jotain muutakin leffaa esimerkkinä jos haluat.
PS. En kysy vinoillakseni vaan oppiakseni.
Luinpas yhtäkkiä huolimattomasti. Puhuit siis *tarkoituksesta* etkä tarinasta. Hups.
Siinä tapauksessa, mikä on mielestäsi tarkoituksen ja opetuksen ero?
Tarantino on suorastaan nero.
Elokuvista haetaan varmaan jokainen niitä omia asioitaan, ja ammattilaiskriitikoilla on varmasti omat metodinsa ja teoriansa.
Itselläni on ihan omat tavat katsoa elokuvia, ja kiinnitän huomiota mm. noihin mainitsemiini.
Viitekehyksen voisin kuvailla vaikka näin: Minkä taustavaikuttimien takia elokuva on tehty? Mihin teorioihin, näkemyksiin tai uskontoihin se pohjaa? Mitä olemassa olevaa ongelmaa tai seikkaa pyritään ratkaisemaan? Mille ryhmälle elokuva on kohdennettu? Liittyykö elokuvaan esim. maailmanpoliittisia näkemyksiä?
Opetuksen ja tarkoituksen hienoinen ero on siinä, että tarkoitus on laajempi asia. Sen voisi ajatella massoihin kohdistuvana tarkoituksena, jolla pyritään esim. muuttamaan yleistä mielipidettä johonkin suuntaan.
Opetus on se keino, eli elokuvaan sisällytetty juonellinen rakenne, jolla tuo tarkoitus pyritään toteuttamaan. Joissain elokuvissa opetuksella vedotaan myös alkeellisiin vaistoihin, esim. väkivaltaelokuvissa. Silti se palvelee jotain suurempaa tarkoitusta, joka yleensä jää massakatsojalta helposti hoksaamatta.
Opetus on jotain, joka elokuvassa osoitetaan kehittämisen tai muuttamisen arvoiseksi. Joskus se ratkaistaan itse elokuvassa, toisinaan se jätetään vain 'vaivaavaksi asiaksi' katsojan päähän. Sitä kautta syntyy elokuvan vaikutus ja siis tarkoitus.
Täytyykö elokuvalla olla tarkoitus, viitekehys ja opetus ?
Muuten mielestäni killbillit ovat yliarvostettuja.
Meinaan, kyllähän ne tuli katsottua ja silleen, mutta killbillien mainitseminen maailmankaikkeuden parhaiden elokuvien listoilla on liioittelua.
ei ne niin hyviä ole, että parhaimpien joukkoon kuuluisi. Mutta katsomisen arvoisia kuitenkin. Oli ne ainakin hiukan erilaisia jos ei mitään muuta. Itseasiassa mielestäni hyvin harvalla elokuvalla on nykyään tarkoitusta ja vain joillakin on opetus. Niitä löytyy enemmänkin lapsille ja nuorille tarkoitetuissa piirretyissä/animaatioissa/elokuvissa. Noita piirrettyjä tulee kyllä kateltuakin usein :P Eli jos opetuksia haluaa, kannattaa kaivaa Disneyn leffat esiin.
Otan osaa jos olet tiukkapipoinen hellanlettas tuutelituu asenteellinen :) Kill Bill on tarkoitettu enemmän Badasseille ihmisille jotka tajuavat elokuvan tekevän hienon "homagen" vanhoille Kungfu leffoille, tekevän väkivallasta kieliposkessa niin yliampuvaa että siitä tulee hauskaa.
Masters of the Universeissa oli aina jakson lopussa lyhyt pätkä, jossa He-Man puhui suoraan katsojalle ja rautalangasta väänsi sen, mitä jaksossa tapahtui. Muistaakseni neljännen (ja sen huonoimman) Teräsmies-leffan lopussa Christopher Reeve pitää pitkän ympäristöystävällisen puheen Amerikan kansalle. Päätyipä itse Chaplinkin tällaiseen ratkaisuun Diktaattorin lopussa, ja myös moni kansansatu loppuu siihen että "Mikä on tarinan opetus?" ja kertoja itse vastaa.
Mutta ette kai vaan te, hyvät keskustelijat, puhu tästä kömpelöstä dramaturgisesta ratkaisusta kun puhutte "opetuksesta" ja Disneyn piirretyistä? Jos elämänohjetta tai aforismia ei elokuvassa sanota suoraan päin kameraa tai muuten vaan lausuta ääneen niin sekö tekee elokuvasta merkityksettömän ja kevyen viihdepläjäyksen?
Tarinan viesti/opetus/sanoma/pääväittämä/mikälie näkyy siinä kohtaa kun päähenkilö lopulta joko pysyvästi voittaa vastustuksensa tai häviää tälle. Ennen lopputekstejä on myös näytettävä, mitä päähenkilö ja vastustus edustavat (rakkaus-viha, työläiset-porvarit, mies-nainen, luonto-teknologia, ihminen-eläin, jne) sekä syy siihen, miksi jompikumpi vastapuoli hävisi.
Kill Billin viesti on hyvin yksinkertainen.
"Oikeus tapahtuu, kun tappajat tapetaan."
Mahtavaa että näinä George W. Bushin aikoina tällainen viesti on kerrottu näin laajalle kuulijakunnalle.
huvittaa tämä "tarantino on nero" lässytys.Se vaan on niin trendikästä kehua ja ylistää "erillaista" ohjaajaa,tarantinon leffat ovat keskinkertaisia toimintahömppäleffoja,tosin ei mikään huono ohjaaja mutta ei nyt nero sentään...jotain rajaa.Sitä paitsi se oli täyttä kuraa koko kill bill leffa.
en mä tiedä oikein itsekään, mikä se "opetus" oli, mut mä pidin niistä leffoista. kuitenkin jollain tapaa erilainen toimintaleffa, ei sellaista tavallista "mies tappelee koko elokuvan ajan ja saa lopulta tytön"-juttua, vaan aidosti kostoretkellä oleva tyyppi ja veri & raajat lentää x) no ei ny, mut silti, mahtavat leffat, yhdeksän pistettä!
Siis onko sinusta, Daniel hyvä, koomassa olevan naisen raiskaaminen erotiikkaa?
Olen sanaton.
Ei, se on varmaankin luokiteltavissa väkivallaksi.
Erotiikka - erotuksena pornosta - on elokuvassa luettavissa katseista, dialogista ja vaikkapa pukeutumisesta.
Leffa on Tarantinon vittuilua väkivaltaelokuville.. Kaikki ei sitä tajua. Omasta mielestäni Tarantinon kaikki leffat ovat aivan loistavia.
Kill Bill on Tarantinon kunnianosoitus ja rakkauskirje 60- ja 70-lukujen eksploitaatio-, drive-in-, grindhouse- ja kungfu-elokuville. Elokuva on täynnä viittauksia kaikkeen mitä hän rakastaa: spagetti westernit, kungfu-leffat, eritoten Shaw studion elokuvat, japanlaiset splatter samurai- ja yakuza-leffat, blaxploitaatiot, italialaiset giallot jne. jne.
Tuomas Riskalan arvostelu Hohto-lehdessä tarjoaa kattavamman selvityksen:
http://www.hohto.to/page212.phtml
Niinkuin sanoin; kriitikot rakastaa, minä näen vain hajun. Suurin osa katsojista ei kulje samalla elokuvatietämyksen ja -historian syy-seuraus -tasolla kuin alaan todella paneutuneet ammattilaiset tai harrastajat.
Minua ei kiinnosta referenssit. Minua ei kiinnosta sopan ainekset vaan itse soppa. Ehkä olen näin ajattelevana tylsä tyyppi, mutta haluan tahallani asettua jonnekkin massan ja kriitikoiden välimaastoon ja löytää sieltä keskiarvoisen totuuden.
Minua kiinnostaa miten ihminen on itseään ruokkiva kone, joka pystyy perustelemaan minkä tahansa asian itselleen. Sillä tavalla ajateltuna KillBill on mielenkiintoinen tapaus. Jos nyt joku tekisi samanlaisen elokuvan uudelleen, se ei enää riittäisi. Pitäisi olla enemmän selitettävää ja enemmän referenssejä joihin vedota.
Tämä on se huolestuttava humaaniuden piirre. Ihmiskunta ei koskaan pysähdy nollaamaan itseään, vaan jatkaa iteroiden ja inkrementoiden, kunnes saavutetaan jokin traumaattinen taso jonka myötä on pakko nollautua. Ja alkaa taas alusta.
Kill Bill vol 1:n ja 2:n yhteiskesto on noin 4 tuntia ja sanoit, että olet katsonut vain 25 minuuttia...
Eipä niiden 25 minuutin perusteella pysty elokuvaa suuremmin analysoimaan. Eikä se minusta onnistu koko elokuvan katsoneiltakaan, jos toinen osapuoli ei sitä ole katsonut.
Sinulla tuntuu olevan elokuvaa katsellessasi paljon ajatuksia ja odotuksia ja ennen kaikkea kysymyksiä joihin toivot elokuvan vastaavan.
Pystytkö ottamaan elokuvat ihan vaan viihteenä? Minulle henkilökohtaisesti tuottaisi hankaluuksia rentoutua elokuvan parissa mikäli yrittäisin pilkkoa sen mielessäni osiin ja analysoida jokaisen yksityiskohdan.
Millaisen elokuvan katsot viihtyäksesi?
Hyvä keskustelu, siitä huolimatta että sen aloittaja on katsonut itse leffasta vain ekan kahdeksasosan.
Toisaalta, onko tässä enää kyse Kill Billistä? Eikös pohjakysymys ala olla jo siinä, että mitä järkeä on tehdä homage-leffoja, joka on täynnä viitteitä muihin elokuviin? Itse olen ainakin rankasti eri mieltä Tuomas Riskalan artikkelin kanssa, joka väittää Kill Billin avautuvan myös niille, jotka KB:n referenssejä ei tunne - mistä paljon nähnyt kriitikko sen osaa tietää, onko hän kenties telepaatti?
Sitä paitsi, mitä se tarkalleen on kun ottaa elokuvat viihteenä? Joku ratkoo harrastuksenaan sanaristikoita - entä jos toinen rentoutuu sillä että analysoi katsomaansa leffaa?
Vai onko elokuvan katsominen viihteenä sitä että aivot vaan narikkaan? Rapakon takana iso maa klikkaa kaapelitelkkarin päälle mutta itsensä pois päältä ja äänestää lukihäiriöisen sotaherran toiseen otteeseen presidentiksi. Liikkuva kuva muokkaa isojen massojen mielipiteitä kaikkein eniten silloin, kun katsojakunta otaksuu vain viihtyvänsä.
Ei saa niellä purematta.
25 minuuttia riitti sen toteamiseen, että oikeastaan mikään ei voi enää pelastaa kokonaisuutta. Elokuva on kuitenkin aina osiensa summa, ja jos jokin osa on tarpeeksi heikkotasoinen, se riittää pilaamaan kokonaisvaikutelman riippumatta muiden osien hyvyydestä.
Vähän sama kuin jos katsoo Wrestlingiä subtv:ltä, siitä näkee heti mistä se on tehty, ja kanavaa on helppo vaihtaa.
Arvostelet leffaa, jonka alusta olet nähnyt 25 min ennakkoasenteella tulkiten. Sun on ihan turha edes yrittää ymmärtää, jos haet elokuvasta aina jotain tarkoitusta tai elämääkin suurempaa filosofista tarinaa (joka kill bill:ssä kylläkin on) mutta katsot vain hykerrellen vaimon kanssa, että joo. ei.
Kuten jo sanottu Kill Bill oli kunnianosoitus Tarantinon rakastamille elokuville, näyttelijöille ja ohjaajille.
Elokuva on klassinen vigilante tarina. Tarantino on ns. videosukopolven kasvatti siinä missä useat edeltäneet ohjaajat taasen elokuvateatterin kasvatteja.
Tietysti elokuvasta on hyvin vaikea ymmärtää mitään jos sitä katsoo vain 25 minuuttia. En usko, että kukaan voi analysoida kirjaan lukemalla 40 sivua jos kirjan pituus on 550 sivua.
Elokuvan opetus on, että ilman historian tuntemusta emme voi ymmärtää nykyisyyttä.Tämä pätee elokuvaan siinä missä muuhunkin elämään. Emme ymmärrä uutisia tuntematta uutisten taustoja. Emme ymmärrä esim. Israelin nykyhetken tapahtumia jos emme ymmärrä tapahtumien historiaa. Emme ymmärrä Picasson taidetta jos emme tutustu Picassoon ja hänen menneisyyten. Emme voi kirjoittaa kirjaa Jeesuksesta lukematta raamattua ja tutkimatta historiaa, jollei Jeesus satu olemaan esim. pikkuveljen nimi...mutta ymmärsitte pointtini?
Emmekä ymmärrä Kill Bill elokuvaa jos emme ole katsoneet sitä tai jos emme tunne 70-luvun Hong Kong elokuvia,Bruce Lee:tä, Akira Kurosawaa tai aikaisemmissa viesteissä mainittuja elementtejä.
Lopuksi olen pahoillani useista virheistäni minä en ymmärrä kielioppia.
Tarkoitus esittelyä turhemmin kaipaamattomalta ohjaajalta oli tehdä rohkeasti sellainen elokuva, mistä hän itse pitää. Tämä korotti panoksia huomattavasti perinteisemmin tehtyihin Reservoir Dogsiin ja Pulp fictioniin, jotka - ellen erehdy - menevät teiltä vielä pahemmin ylitse hilseen. Myöntää täytyy, että itsellä kävi näin. Mutta niinhän se on aina, että kun ensimmäistä kertaa maistaa kovaa kamaa, niin se saattaa maistua pahalta taikka "ei miltään" mutta sitten kun makuaisti tottuu ja SIVISTYY, niin sittenpä saa olla mukana ensiluokkaisessa viihteessä ja oppia ymmärtämään hyvän päälle jotakin.
Kill Bill on ensi sijassa suuremmoinen kunnianosoitus MARTIAL ARTS -elokuville. Harmi, että sitäkin lajityyppiä oikein ymmärtämään tarvitaan Quentin Tarantinon mittainen mies.
Tarantino vähän niin kuin ironisoi 1960-1970-lukujen kungfu yms. leffoja. Sen vuoksi kuvailemasi piirteet ovat niin korostetusti esillä. Sitä ei ole tarkoitettukaan uskottavaksi todellisuuden representaatioksi. :)Omasta mielestäni Kill Bill on yksi parhaimpia rainoja nykypäivän Hollywoodista.