surullisin kirja.

..että surullisin on 13-vuotiaana lukemani Peter Pohlin ja Kinna Giethin yhteistyöllä syntynyt kirja "Sinä ja minä, ikuisesti", joka perustuu tositapahtumiin.

Toinen olisi ehkä 15-vuotiaana luettu Juha Vakkurin runokokoelma "kirjeitä 15-vuotiaalle maalivahdille".

Itkin todella vuolaasti molempia lukiessa.

Jonkun suomalaisen nuijan Kuoleman karuselli/karu selli. Otsikko oli pistetty niin ettei nimestä saanut selvää ja muutenkin kirja oli kuin laksatiivia aivoille. Täynnä kirjoitusvirheitä (Puolisoumen armeijaa, jne.) ja juoni huijauksesta toisensa päällä ei toimi, ei sillä että siitä koskaan pääsisi jyvälle. Sanalla sanoen surullinen tapaus.

Astrid Lindgrenin Veljeni, Leijonamieli... Monta kertaa luettu, mutta silti itkettää yhä...

ehdottomasti Heikki Salon "Kynsilehto". Itketti moneen otteeseen... (jos itkemisellä surullisuutta mitataan...)

sen suomalaisen kirjailijan ihana meri-kirja. olikohan se tuon niminen. joka siitä anorektikosta kertoo.

Se taitaa olla "Älä usko, älä toivo, älä rakasta." En muista kuka sen oli kirjottanu, mutta se kerto koulukiusatusta tytöstä joka yritti itsemurhaa ja pääty lopulta mielisairaalaan. Ei se mua itkettäny (mä en oo koskaan itkeny kirjan takia) mutta helvetin surullinen se oli. Ja voi taivas ku mun kävi sääliksi sitä tyttöä... Ei voi ku suositella.

Vieläkin muistan kuinka surullinen olo tuli kirjasta "kuulin pöllön kutsuvan", tekijää en muista.

Aarre kauraryynipaketissa...Vähän outo ja lapsellinen kirja, muta kuitenkin

Näin ensin pitkänä filmiä teatterissa, ja luin myöhemmin alkuperäisen ... ja ITKIN !!!!
En muista kirjoittajaa (on venäläinen) , mutta kirja oli "Bim, mustakorva" Lue, mutta varaa nenäliinapaketti viereen!

Niin mieleeni nousi Amnestyn toiminnan tilanne katsaus (tosin yhden miehen näkökulmasta, mutta kuitenkin. En vain muista kirjoittajan nimeä)
Ja kaikki muut poliittiset kirjat, vaikka vain oikeisiin kyyneliin minua innostavat fiktiiviset romaanit... ironista kylläkin.

Marko Kitin novellikokoelmasta "Kottarainen" löytyy mahottoman surullinen novelli nimeltä "Poikamukula ja enkelityttö".
SUOSITTELEN!

Jaa-a... Ehkä Dick Francisin Bonecrack... Harry Potter and the Order of the Phoenix on kans aika surullinen, ahdistava ainaki... Ne muut aikasemmat ei kosketa nii paljoa

Nicholas Sparksin Muistojen polku.

Tähänkin voisin sanoa, että Marja-Leena Tiaisen "Rakas Mikael"..

Kirjavaras.

Raamattu.

Aika traaginen on kyllä Armistead Maupinin "Yön kuuntelijat" - kertoo elämässään enemmän tai vähemmän umpikujaan ajautuneesta (homoseksuaalista) miehestä, joka on aika lailla pohjalla parisuhteensa ja itsensä kanssa. Mies sitten sekalaisten sattumien kautta päätyy pitämään yhteyttä aidsia sairastavan nuoren kanssa, josta tälle lopulta tulee pojankorvike. Tai jotain muuta. Hyvin kaunis teos, ahh.

Sydänjuuria kirpaisi myös E. M. Forsterin "Maurice." Ajjj taivas, miten repivä romaani.

Surullisia ja kauheita klassikoita ovat ainakin Kärpästen herra, Päätepysäkki Brooklyn, Kuin murhaisi satakielen. On niitä paljonkin, kirjoja, jotka kertovat ihmisen yrityksestä hyvään ja sen kukistumisesta pahan edessä. Ne jättävät toivottoman ja surullisen vaikutelman. Monet suomalaisten kirjoittamat kirjat ovat tällaisia myös, synkkiä ja huumorintajuttomia, raskaita ja depressiivisiä.

Paras lukemani kirja on Joni Skiftesvikin (tuliko nimi oikein?) novellikokoelma Puhalluskukkapoika ja taivaan korjaaja. Sen niminovelli pitäisi kaikkien ihmisten lukea. Se on surullinen mutta kaunis kertomus lasten kuolemasta ja vanhempien urhoollisuudesta Kuoleman edessä.

Jonkun venäläisen kirjoittama kirja koirasta jonka nimi oli Pim. En oo IKINÄ porannu niin paljon. Olin täys idiootti ja katsoin siitä tehdyn mustavalkoisen elokuvankin. Ihan hirveen surullinen tarina.

Tulee mieleen myös yks kirja joka kertoo yhden hyeenan elämästä ja siitä miten lauma jättää sen jälkeen kun se loukkaantuu ja se kuolee lopulta jossain kolossa, yksin. Myös jokin valaasta kertova kirja oli tosi masentava. :/

William Faulkner on tällä areenalla voittamaton (Danten helvetti kuulu ihan eri aiakauteen ja kontekstiin). Hän totisesti ansaitsi Nobelin! Kaikkein Pyhin ja Villipalmut ovat ne kaksi aivan ylittämätöntä kertomusta, joita en missään tapauksessa kehtaa suositella kenellekään kaamosmasennukseen alttiille suomalaiselle varsinkaan tähän vuodenaikaan.

Jos joku kaipaa piristystä kaamokseen, niin siihen siihen voivat auttaa Jörn Rielin eskimojutut. Hupaisa juttu koristaa kasvot :)

Peter Singerin oikeutta eläimille. On vuosia kun luin sen, ja vieläkin joskus nöen painajaisia koe-eläimistä ja niiden kidutuksista

Mikä tahansa kirja, joka kertoo realistisesti ihmiselämästä.

Surullisin kirja,jonka voisin väittää ITSE lukeneeni... :(( sen olisi pakko olla... Vihreä maili eli Kuoleman käytävä Stephen Kingiltä... virtaa vuolahina tuskan syvänteet.... hhmmm hmmmm :D

Kalle Päätalon Viimeinen savotta on surullisin kirja loppuratkaisuineen, muuten teos on hilpeä kertomus, ehken Suomen kirjallisuuden paras romaani, M.O.T.

Uusimpana tuo Nälkävuodet. Kaunis ja surullinen.
Harry Potter 4 ja 7.
Me before you

Tulitikku tyttö

Frans Emil Sillanpään Hurskas kurjuus.

Annick Cojeanin kirja Gaddafin haaremi on kylmäävää luettavaa. Itkin jo ensimmäisillä sivuilla, puoleen väliin päästessäni tunsin niin suurta kuvotusta, että pyörrytti, saatuani kirjan loppuun itkin, itkin, itkin....
Kirja on tosikertomus ihmishahmoisesta paholaisesta, hänen uhreistaan ja suunnattomasta valheesta.

Tämä on blogini aloitusteksti kirjoituksestani, jossa esittelen Annick Cojeanin Gaddafin haaremi kirjaa. Jatkon voi lukea täältä:

http://linnunratakirkkonikattona.blogspot.fi/2017/01/gaddafin-haaremi.html

Marja-Leena Tiainen - khao lakin sydämet

Tappotanner, aika äsken suomennettu kirja, tekijää en muista, netti varmaan kertoo. Vaikka olen lukenut historiaa valtavan paljon, ja vaikka historia on pääsääntöisesti, valitettavasti, sotia ja taas sotia, niin tämä kirja pikkutarkkuudessaan kaikesta joukkotappamisesta kertoessaan tekee myös surullisen vaikutelman.

Eugene Bird: Rudolf Hess - Spandaun yksinäinen

Surullisin lukemani kirja on Tintti Tiibetissä. Se oli niin surullista kun se Wang vai mikä se oli joutui jättämään sen olion vai minkä se oli niin yksin.

Ei tästäkään iloa mieleen tule:

http://linnunratakirkkonikattona.blogspot.fi/2017/03/pimeyden-sydamessa.html

Dieter Wellershoffin Simpanssin kauneus. Luettu joskus 10 v. sitten, tekijän nimen olin unohtanut, piti hakea googlesta. En ihmettele, että häntä on verrattu Camusiin, Kafkaan ja Sartreen. En suosittele kaamosmasennuksesta kärsiville tai itsaria harkitseville.

Tekijä: Pitkä matematiikka: kurssit 1-14; on kirjasarja jota lukiessa tulee lähes poikkeuksetta itku.

Kaikki uskonnolliset, ahdasmieliset, tuomitsevat ja erilaisia elämänvalintoja vihaavat kirjat, jätän suosiolla lukematta.

Tämä ei ollut sellainen:

https://keskustelu.suomi24.fi/t/15716997/alkulukujen-yksinaisyys-paolo-giordano-vaarinymmarretty-suomessa

Shuten "Viimeisellä rannalla".

Loppukohtaus on lohduton