Suomi24 Keskustelut | Yksituntematon

Jatkan tästä ja yritän saada syitä omaan yksinäisyyteen mahdollisimman selkeästi ja vastata mahdollisiin kysymyksiin mitä edellinen postaus saattoi herättää. On helpompi saada ajatukset yhteen kenttään kuin hajauttaa vastausta useampaan eri kommenttiin.
Tiedän syyn tähän omaan tilanteeseeni. Oikeastaan se on monen eri tekijän summa, mutta se mistä se sai lopullisen muotonsa oli, kun olin n. parikymppinen. Vastaus on melko monimutkainen, mutta yritän parhaani mukaan referoida kaikki muuttujat.

Olin nuorempana koulukiusattu. Alkoi kolmannen luokan tienoolla ja oli lähes päivittäistä. Pelkäsin kulkea ulkona, koska olin helppo kohde. Olin kiltti ja heikko - puolustuskyvytön, koska en vain yksinkertaisesti uskaltanut puolustautua. Joka kerta, kun puolustin itseäni, kiusaajat innostuivat enemmän ja se vain korostui. Huomasin, että oli vain helpompaa antaa heidän kiusata niin kauan, kunnes he kyllästyivät ja jättivät rauhaan. Tätä jatkui vuosia ja lopulta kun sain tietokoneen, niin koin olevani kotona turvassa. Kukaan ei voi satuttaa ja voin "paeta" huonoa oloa pelien maailmaan. Sanoin vanhemmille kyllä kiusaamisesta, mutta tämä kantautui aina kiusaajien korviin ja noh - osaatte varmaankin arvata mitä siitä sitten seurasi.

Tämä johti sitten lohtusyömiseen. Mäkkäriä, karkkia, sipsiä, limua ja kaikkea hyvää maan ja taivaan väliltä. Siitä seurasi sitten ylipainoa ja tämä taas antoi uuden syyn kiusaamiselle ja osa "kavereista" sanoi ihan vasten kasvoja yhtä sun toista ulkonäkööni liittyen ja se sitten lopulta romutti itsetunnon. En edes kehdannut katsoa peiliin ja aloin kokea äärimmäistä ahdistusta sosiaalisissa tilanteissa ihan sama missä menin enkä pystynyt katsoa ihmisiä silmiin, joten viihdyin kotona entistä enemmän.

Hieman myöhemmin kuvioihin tuli erilaiset "substanssit", jonka jälkeen ajauduin vääriin porukoihin. Se sai minut unohtamaan sen huonon olon ja ne turrutti sen itseinhon välillisesti, mutta kaivoin itseni ajattelematta vielä syvemmälle siihen kuoppaan enkä päässyt enää ulos. Päivät, kuukaudet ja vuodet menivät sumussa ja aikanaan se johti siihen, että mieli meni todella - todella synkkiin paikkoihin, ajatuksiin, joista en päässyt eroon.

Etsin vuosia pakokeinoa millä päästä eroon siitä olotilasta mikä on hallinnut mieltäni vuosikausia. Lopulta minä pysähdyin ja kysyin itseltäni todella vakavasti: "Mitä sinä aiot tehdä elämälläsi?". Olin saavuttanut tienhaaran ja tiesin sisimmissäni, että minulla on nyt tasan kaksi vaihtoehtoa jäljellä ja valinta on tehtävä nyt. "Jatkatko nykyisellä polulla vai haluatko valita uudelleen ja aloittaa alusta?". Tein sen mitä minun täytyi ja katkaisin kaikki toksiset ihmiset elämästäni. Muita vaihtoehtoja ei ollut eikä päätöksen tekeminen tuntunut edes vaikealta.
Tiesin välittömästi, että se työ mikä minulla on edessä ei ole helppoa, mutta se mikä tien lopussa odottaa on sen vaivan arvoista. Olin tällöin reilu parikymppinen.

Raitistuin täysin ja huomasin nopeasti, että elämästä voi oikeasti nauttia. Aloitin liikunnan, koska elämässä oli tyhjiö mikä piti täyttää ja se tuntui todella luonnolliselta. Opiskelin itse kaiken mitä pystyin liikunnasta ja ravinnosta. Huomasin itsetunnon kohoavan, ylipaino muuttui lihakseksi ja koin ensimmäistä kertaa olevani itsevarmempi kuin koskaan. En enää teeskennellyt vaan uskalsin olla täysin oma itseni. Kiusaaminen loppui kuin seinään. Kävin myös lukion, koska en halunnut olla jumissa alalla, joka ei kiinnosta eikä johda mihinkään, mutta en ollut varma mihin haluan.

Sitten tuli ensimmäinen seinä vastaan. Paloin loppuun ennen kirjoituksia, mutta en välittänyt siitä juurikaan sillä hetkellä ja ne menivät melko huonosti. Vaihdoin työpaikkaa ja palauduin, jonka jälkeen aloin hakemaan opiskelupaikkaa. Ensimmäisenä vuotena jäin riman alle ja ahdistus palasi todella voimakkaana. Tähänkö tämä nyt tyssää?

Seuraavana vuotena kävin pääsykokeissa ja taas uudelleen sama juttu. Tällä hetkellä koin olevani kuin rotta häkissä: ulospääsyä ei ole ja vuodet ovat olleet yhtä ja samaa: töihin - salille - kotiin. Kaikki tuntui olevan yhtä tyhjän kanssa ja olin tämän jälkeen luovuttamassa, kunnes lopulta - sattumalta - napsahtikin se opiskelupaikka. Kolmas kerta toden sanoo vai kuinka?

Asiat kuitenkin on lopulta kääntynyt parhain päin - toistaiseksi. Heh. Elämä on todella arvaamaton, mutta jos ei yritä, niin ei asiat itsestään parane. Siitä huolimatta olen edelleen todella yksinäinen.

Edellä mainituista syistä olen todella varovainen - ehkä liian varovainen - uusien ihmisten suhteen, koska en ole koskaan voinut luottaa keneenkään. Kaikesta olen joutunut selviämään yksin. Sosiaaliset taidot eivät ehkä kehittyneet samoin tavoin kuin monilla muilla, mutta sekin on taito minkä voi oppia. Se on hyvin yksipuolista keskustella vain itsensä kanssa ja ajatukset voivat helposti vääristyä eikä asioita kykene näkemään toiselta kantilta. Huomaan tämän itse siinä, että sosiaalisissa tilanteissa en aina edes tiedä mitä sanoa tai tehdä, mutta ehkä se muuttuu aikanaan.01.08.2022 22:26