kilpsu
Anoreksiaan sairastunut ja pitkään sairastanu 30vuotias tytsynen... Jos kiinnostaa yhtää tutustuu ni älä pelkää moikkaa, en mä pure ja mielelläni vastailen ihmisille...
Suosikkibändit/artistit: monii
Suosikkileffat: Piirretyt :D
Vapaa-aikanani: lenkkeily, kaverit..
Katson tv:stä mieluiten: BB, CSI
Kotieläimet: pupuja
En pidä: Ötököistä, tylsyydestä, Kusipäisistä, itserakkasista ihmisistä, paikallaan istumisesta.
Koulutus: Melkein valmistunut
Ammatti: Muu
Siviilisääty: ---
Lapset: En oikein tiedä
Liittynyt sitten
Muokkaa profiilia32 aloitusta · 67 kommenttia
- kilppawi@hotmail.fi saa lisätä meseen...
- Kai te muuten tajuatte, että anorektikot elävät todella lyhyen elämän!
- neitokeiju.blogspot.com/ toi on mun blogi, mut varotan ennen sen lukemista ja ilmotan että on turha haukkua en oo tottunu pitään blogia, enkä siis osaa pitää sitä kunnolla... Mutta saapi sitä lukea ihan kuka vaan, ei kuitenkaan valitusoikeutta lukijoilla...
- Onnekkaita todella on ne jotka pystyy jatkaan samaa rataa kun mitä sairaalassa ja kadun edelleen syvästi sitä etten ite pysty siihen. Haluisin ja yritän kyllä kovasti mutta jossain vaiheessa tulee stoppi… Ne ajastukset et ”justhan söin, emmä enää tarvi lisää ruokaa” vaikka todellisuudessa edellisestä ruokailusta on tunteja… Ja tiiän kyllä ettei oikeesti oo mitään taikatemppua millä tästä pääsis helpommin eroon, on ite taisteltava sitkeesti vastaan et voi parantua vaikka jokainen ulkopuolinen kuvittelee et sairaalahoidon jälkeen on kaikki normaalisti ja et pystyy taas syömään. Ainoo apu mulle oli siitä sairaalassa olosta se etten oo enää niin masentunu ja syrjään vetäytyvä kun mitä olin. Ja lilac pompom on mulla lääkärille paikka varattuna ja avohoito paikalle oon jonossa. Onneks koska jos ei olis luultavasti ajautuisin nopeesti takas entiseen missä käyn kaikki sillat läpi mielessäni ja yritän valita niistä parhaimman mistä hypätä alas kun ei pää kestä enää jatkuvaa taisteluu syömisen kanssa. Ja tiedän hyvin et vahingoitan tällä vaan itteeni. Mulla on aina ollu hyvä sydän, ei mitään ongelmia sen kanssa ja nyt osastolta pääsyn jälkeen kun vähensin uudestaan syömistäni ni on alkanut sattua rintaan sydämen kohdalle, voihan tietty olla et on jotain muuta mutta veikkailen että sydän yrittää muistuttaa mua sen olemasssa olosta, että huolehtisin itestäni ja sydämestäni syömällä edes jotenkin normaalisti. Eihän kukaan vaadi mua vapaana syömään 5 kertaa päivässä, 3 ateriaa riittäis mutta kun en saa syötyä edes 2… Muistan miten lapsena aina haaveilin et isona musta tulee malli ja teen kaikkee hienoo, haaveilin vielä 15 vuotiaanakin ja katoin itteeni peilistä, ja keksin muka siitä et enhän mä voi olla malli kun en oo edes laiha! Haaveet kaatu siihen samalla kaatu myös terve elämä.
- Sain vihdoin ja viimein perustettuu sen blogin... Joten nyt kaipailisin lukijoita, lukijoita jotka osaa kertoo mulle edes jotain suuntaa mihin suuntaan sitä voi kehittää vielä... Ja tiiän sit jo valmiiks et se on täysin paska, joten turha siitä valittaa mulle... http://yksininenkeiju.blogspot.com/
- Blogia kirjottaisin muuten mut.. Se jää siihen et pelkään etten sit osaakkaan kirjottaa sitä ja se on sitten jäänyt siihen.. Ja päiväkirjaa kirjotan kyllä, mut jotenkin... ääh, en mä tiedä... se ei vaan tunnu samalta... Joten ehkä se olis sit sen blogin perustaminen edessä, kiitos rohkasusta.
- Laihdutuskaverit kelpaa aina.
- Kärsiny jo syömisongelmista pienestä asti, ja nyt oon uudestaan siinä samassa tilanteessa missä olin jo 11 vuotiaana... Haluun vaan laihtuu, oon väsyny oleen se sama läski mitä oon aina ollu. Ja tosiaan vamaan se et oon taistellu tän kanssa yli 10 vuotta saa mut hakeen apua, tiiän etten kuitenkaan ota sitä vapaa ehtosesti, en ees tiiä mitä haen lääkäreiltä, kai kaipaan vaan sitä huomioo ja sitä et edes yks ihminen sanois et oot laiha. Mut ei kukaan sano, joten jatkan itteni vihaamista...
- Nyt ei taaskaan mee hyvin... Ehin jo hetken iloita, että pääsin takasin jotenkin kiinni vanhaan elämään, kykenin syömään, oi sitä onnea!! Pikkujoulut, se ruuan määrä, oksetus... En puhu siitä että olisin mitenkään paljoa syönyt sielä, puhun yleisesti.. Tonneittain ruokaa sipsuja, popcornia, karkkia... Pikkujoulut oli siis lauantaina,sen jälkeen oon saanut alas 3 näkkileipää jonka päällä 1 oltermanni 17% siivu, ei muuta. Mua ärsyttää enemmän se etten saa edes juotua! Tai siis onhan se ihanata kun pystyy sulkeen silmänsä ja maistaan pepsi maxin suussa, mut ei se oikeesti riitä. Hoitosuhde sen koulun sykologisen sairaanhoitajan kanssa keskeyty sen perusteella, etten muka ollut valmis ottamaan apua vastaan... Minkä muun takia olisin viettäny sielä tunteja? Mut eihän mulla mtn syömisongelmia ole kun en halua kokoaikasesti ottaa apua vastaan... Ihan normaaliahan se on että 174/57 näkee ittensä lihavana, niinhän kaikki naiset...
Ja saman oon mäkin ymmärtänyt, en enää oikeesti puhu kenellekkään edes siitä miten lihavana nään itteni... Varon tarkasti puheitani, oon sanonu kavereiille että jos ikinä koskaan erehdyn puhumaan itestäni, tukkikkaa mun suu, lyökää, mitä vaan. Kunhan lopetan.. - ollaan vielä. On vaan ollut voimat niin vähissä, että hyvä että on jaksanut nousta sängystä. Ainoo huonopuoli oli, että poikkis tunki koko ajan ruokaa eteen ja vahti että söin edes jotain... Toisaalta hyvä, on ihnaa tietää, että edes joku huolehtii, mutta en haluis tuottaa hänelle sitä kaikkee tuskaa minkä hän joutuu kokeen... Nyt tuntuu hyvältä olla ylhäällä, tosin ahdistaa se ruokamäärä mitä oon syöny, oon takasin siinä läskissä tilassa... Paino on noussut uudelleen siihe 57kg, mistä saan taas vuosia taistella että saan sen pienemmäks... Mutta uusien voimien avulla en jää sänkyyn enää makaamaan, en suostu syömään vähään aikaan sitäkään määrää mitä söin ennen tota "sänkykautta" haluun takas laihaks!!!
- raksut teille. En oikeesti olis halunnu luopuu vielä elämästä, mutta en jaksa itkeä enää, en jaksa ravistella ihmisiä heräämään, että mä tarvisin oikeesti apua... Kun en sitä voi saada, kun ole valmis sitoutuun kun välillä on niitä tunteita, etten tarvi apua. Aivan, en tarvikkaan enää. Koko yön miettiny miten pääsesen kaikista kivuttomimmin pois ja vihdoin oon keksiny sen. Kiitos sille lääkärille, joka määräs noita rauhottavia parantaan unta. Ihan kohta, ihan kohta nukun sikeesti, niin sikeesti etten enää herää. Mutta vielä kerran. Kiitos raksut teille. Musta tuntuu oikeesti pahalta tuottaa se mahollinen kipu teille, mutta hei... Oon vaan se tuntematon tyttönen johon joillekkin oli helppo samaistua, joka oli valmis ottaan apua vastaan, jota lyötiin niillä avunpyynnöikkö turpaan ja jätettiin yksin. Hankkikaa ajoissa sitä apua, ainakin yrittäkää. Se on vaikeeta, mutta tiiän että jollakin muulla voi olla mahollisuus siihen...
- en ole nykyisessä suhteessa onnellinen... En oo ollu enää pitkään aikaan... Oon tavallaan lukittu tähän suhteeseen, tai niin ainakin tunnen... Koen että jos päätän jotain ja vaikka itkisin ja huutaisin ni se ei auta, se ei hyödytä, mies kokee olevansa aina oikeessa, mä naisena en tiedä mistään mitään. Hän kehtaa syyttää mua, että hän on menettänyt kaikki kaverinsa, mun syytä ettei hänellä ole muuta elämää. VÄÄRIN!!! Ikinä en ole sanonut, että älä mene kavereittes kanssa, älä ole, vaan alusta asti olisin halunnut hänellä olevan edelleen oma elämänsä. Niin mäkin pidin omani. Enkä tunne enää ees ikävää, ei me tehä enää yhessä mitään, toinen pelaa koko ajan. En uskalla lähtee vaikka mieli tekis.. odottanut jotain pelastusta siinäkin asiassa. mutta ei kukaan välitä... Mä keksin kaiken.. Niikun aina... Kuka mua uskois? Ehkä joku alkaa tajuun siinä vaiheessa kun mua haudataan, että hei... kaikki ei tannukkaan olla niin hyvin... Välillä on niin vaikeeta ja rankkaa hymyillä... Joudun hymyileen töissä, pakko olla ystävällinen ja siinä vaiheessa, kun oma elämä ei oo enää kunnossa niin on hemmetin rankkaa hymyillä edes yrittää...
- TERES tuo poikajuttu on niin vaikka taisin sanoa että se on uusi, mutta kyseessä on vanha ihastus, joka oli sillon varattu ja nyt kun hän on taas vapaa, oon erittäin hankalassa asemassa koska mulla kuitenkin on jo vakituinen poikaystävä ja tuntuu että vanha ihastus haluaa vaan seksiä, olenhan paljon laihempi kuin silloin. Paljon enemmän "kissa" niinkuin hän sanoo. Ja tällä hetkellä on muutenkin hankalaa niin en oikeesti jaksais enää miettiä eikä kumpikaan miehistä tunnu haluavan ymmärtää mua. Tiedän loukkaavani molempia, kun vetäydyn tilanteesta kauemmaksi, mutta tuskin kumpikaan niistä pojista kuitenkaan haluaa, että kuolen...
an.on.yy.mi häpeen ystäväni edessä koska hän tietää totuuden. Silloin kun hän ei vielä tiennyt pystyin vetäytyyn siihen salaperäisyyden ihanaan verhoon ja tällä hetkellä vihaan ja häpeen niin paljon itteeni, "miks ihmeessä revin sen verhon alas ja paljastin kaiken!!" Eikä ystävän kommenntti taaskaan ollut muuta kun se, että "ethän sä ole edes laiha..."
Mutta, kaikki ei tunnu ymmärtävän, ettei kukaan voi olla heti siinä ns. luurankokunnossa. Kyllä sen eteen pitää tehä töitä, ja mä nyt ainakin vielä yritän jotenkin vältellä sitä vaikka haluaisin painoo pois vielä vähintään sen 10kg.. Ja huonointa tässä on se että yritän edelleen miellyttää kaikkia. Lupailen tuhansittain asioita joista yritän suoriutua edes jotenkin, vaikka tiedän että poltan itteni loppuun tällä menolla... Tai no toisaalta se on hyvä, en ehdi miettimään syömistä vaan voin "unohtaa" sen ja vaan väittää ettei aika riittäny, syön kohta.
Ja kaikenlisäks, oon kuullut, että hyvät vanhat ystäväni puhuu musta seläntakana niin paljon paskaa... Oon niille vaan se luuseri ana jonka pitäis tajuu jo jotain... Ja tajuan sen kyllä ettei ne halua enää tuntea mua. Kyllä ne varmaan hyvääkin puhuu, mutta aina tollaset vaan kantautuu korviin, toisaalta reilua niiltä ihmisiltä jotka kertoo mulle vaikka tietää satuttavansa sillä, osaanpahan miettiä muutaman kerran uudestaan ennenkun suostua tapaamaan uudestaan näitä ns. "kavereita"... - Te kaikki ootte niiin ihania.. Tunnen itteni ihan kauheeks, kun kirjotan tollasia tekstejä... Mutta samalla tajuan sen ette on hyvä että puran tunteita kirjottamalla kun että oikeesti toteuttaisin noita ajatuksia. On sentään tullut niin monta kertaa kirjotettua ne jäähyväis kirjeet ja ne on niin monta kertaa tuhottu ja en jaksais sulkee niitä tunteita enää sisälleni.. Oon sentään tajunnut sen että mulla on oikeus tuntee niitä tunteita mitä tunnen, ei aina tarvi jaksaa miellyttää muita.
Ja samaa mäkin kuulen, koko ajan tulee jostain suunnalta niitä ihailuja "oot niin kaunis, oot niin kissa, niin kuuma..." jne... Ja on niin "ihanaa" kun ihmiset jaksaa huolehtii ja painostaa sen koulun kanssa... Oon niin loppuun palanu, mua ei oikeesti kiinnosta pätkääkään se... Mutta pakko vaan jotenkin yrittää jaksaa olla ees välillä sieläkin.. Ja mietin sitäkin että pitäiskö näyttää psykiatriselle sairaanhoitajalle että se voi lukee et missä meen tällä hetkellä, kun tuntuu että se uskoo kaiken minkä sanon enkä puhu sille mtn sellasta mitä oon kirjottanu tänne. Mutta toisaalta, antaa olla, ei sen tarvi tietää. Ja parempi etten anna sille linkkiä näihin teksteihin, koska luultavasti en kirjottais enää... Enkä sit tiiä että jäiskö kukaan tääläkään miettimään, että mitä mulle kuuluu, oonko vielä tässä maailmassa. mutta haluan ainakin uskoa niin. haluan ainakin uskoa, siihen että on jossain ihmisiä jotka oikeesti välittää musta eikä siitä miltä näytän... Jotka haluaa päivittäin tietää et mitä mulle tänään kuuluu... Ja mua ärsyttää, kun sain sen uuden kaverin, sain vihdoin kerrottua sille syömisongelmistani ja nyt.. en halua kuulla siitä enää... En halua nähdä sitä. - ahdistaa liikaa.. Haluun oikeesti pois, mut emmä haluis vielä luovuttaa. On liikaa ihmisiä ketä en halulis jättää suremaan. Mutten toisaalta jaksa enää ajatella muita.. Ei nekään ajattele mua.. Kukaan ei kysy mitä mulle oikeesti kuuluu tänään... Kukaan ei välitä... Kukaan ei ees huomais vaikkei mua olis enää... Tääläkin oltais vaan onnelllisia että hyvä kun se ei valita turhasta enää. niin tuskanen olo etten jaksa kohtaa enää seuraavaa päivää... Mutta toisaalta... Emmä haluu kuolla näin läskinä... Mut toisaalta elän koko ajan säästöliekillä, en ees laihdu enempää... Painan edelleen liikaa... Ja pahinta ja hankalinta tässä on se että oon rakastumassa toiseen mieheen hyvää vauhtia... en kestä sitä, en halua sitä!!!! En kestä sitä että joutuisin taas miettimään mitä sanoa, mitä väittää, mitä kertoa, haluun olla yksin!! Haluun kuolla yksin, ei kenenkään oikeesti tarvi välittää musta... Ei kukaan oo välittäny tähänkään asti ni miks välittäis nytkään? Ja tiiän, oon sanonu nää samat asiat miljoona kertaa ennenkin mut.. Mitä tehä siiten kun voimat on loppu? Mitä tehä sitten kun kuulee miehiltä kommenttia et oon muka kaunis... Mitä ne tietää? YLIPAINONEN läskinorsu ei voi olla kaunis, ei vaan voi!!!
- niin tuttua... Ja joka kerta kun käyn kaupassa, syön katseellani, saatan himoita jotain suklaata ja kun toinen sanoo että ota vaan, niin oon jo syönyt sen eikä tee enää mieli. Ja kun sitä on niiiiin vaikee selittää toiselle, kun tietää ettei toinen ymmärrä ihan täysin. Ja nyt oon ihan paniikissa, tutustuin uuteen ihmiseen, vaikuttaa mukavalta ja en tiedä miten kertoa sille ongelmista... Kova hinku sillä olis tarjota ruokaa jossain ravintolassa, mutta ainakin vielä oon onnistunut keksimään hyviä tekosyitä. Tiedän etten voi käyttää noita samoje joka kerta, mun on joko keksittävä lisää tai kerrottava sille ongelmasta... Ja pelkään kertoo, pelkään että se on meiän ystävyyden loppu... Tai sit pelkään sitä ikuista "ethän sä oo ees laiha" kommenttia... Se tuntuu tulevan kaikkialta, ja mihin tahansa (paitsi peiliiin) katsoessa nään vaan kauniita ja laihoja ihmisiä. Kai se alkaa kohta jo ihmetellä miks mulla on aina niin paljon vaatetta ja silti valitan että on kylmä... Ja oon aika paljon kertonut poikaystävälle, ja hän jopa oli niin kiltti ettei udellut ihan kaikkea infoa multa vaan löysi enemmän tietoa netistä että missä mennään, ja osas sillä kysellä tarkennuksia mun keromiseen. Yrittää auttaa tarjoomalla ruokaa ja oon kertonut että se on mulle niin kauan ok, kunhan EI ALA itkeen ja vahtiin vieressä miten paljon syön ja uskoo jos sanon ei, eikä ala pakottaan mua syömään. Niin kauan kaikki on hyvin kun en tunne painostusta siitä syömisestä. Ja myönnän että on edelleen asioita mitä pitäs paljastaa, mut en halua satuttaa enempää paljastamalla miten paljon todellisuudessa syön sillä välilä kun hän on töissä. Ja miten paljon oikeesti kuntoilen... Pahottelen taas sekavaa tekstiä, kiitos kellon, ehkä pitäis kohta yrittää nukkua se muutama tunti...
- Kiitos kun kerroit tista Valmarista, pitää joskus yrittää kokeilla sitä. Mun päivä alko mahollisimman huonosti... Ensin poikkis herätti 10 aikaa, et nyt lähetään kauppaan ja vaikka kuinka yritin sanoo etten jaksa, en halua, niin se jatkaa huutamista että on odottanu jo sen tunnin... Huoh, miksei menny?! Miks mun oli pakko lähtee, mitä mä sielä teen? En osta enää itelleni mitään syömistä, en tarvi eli ei sen tarvis joka kerta mua raahaa kauppaan vaan sillä ettei sille ole ruokaa. Ja sit se valitti että oon hidas ja muisti koko ajan korostaa sitä miten hän on odottanut mua. No anteeks, että oon niin paska... Tapan kyllä itteni... Ja mitä enemmän se jatkaa sitä huutamist, sitä nopeemmin kuolen.
Ja sit soittaa pomo... "Ootko kipee vielä, kun et oo tällä viikolla ollut töissä?" Siis ANTEEKS!! En tajunnut että mun pitäis olla täysin ajan tasalla koska se laittaa mulle työvuoroja. Viimenen työvuoro piti olla viime keskiviikkona ja olin kipee, ilmotin siitä, mutta minkä takia mulle ei voinut samalla ilmottaa tän viikon työvuoroista kun se kuitenkin oli jo laittanu niitä?!?!! Mut ei... Anteeks et oon läski,tyhmä,ihminen..
ja ymmärrän sen heräämisen tuskan 4 tunnin yöunien jälkeen, nykyään pystyn nukkumaan jopa ruhtinaaliset 5h... Ja ärsyttää, piti kirjottaa jo aamulla, purkaa jo ahdistusta silloin kun pääsin kaupasta vihdoin kotiin, olin saanut kirjotettua jo kohtalaisen paljon tekstiä, kunnes tulee sellanen ihana hetki ja netti menee jumiin.. Olin jo aamulla että tästä ei todellakaan oo tulossa hyvä päivä... ...mutta lopetan tältä illalta, toivon että huomenna on jo parempi päivä... - kun... Söinhän mä sen leivän eilen... Ja näin, nyt onkin sitten ahdistus taas huipussaan...
- Ihanaa, pystyin jopa nauraan hetken kun kerroit ton kissajutun. Ja oikeesti, se tieto että joku lukee, joku ymmärtää, joku on kiinnostunut ja yrittää jollain tasolla auttaa on ihan uskomaton tunne. Siitä saa niin paljon voimia, jaksaa elää yhen päivän eteenpäin. Ja muistan hyvin, en ole koskaan ollut ylipainonen, alkupaino oli 64 kg, oli ihanaa kun huomas että oli laihtunut sen 4kg, mutta samalla se tuska... Se tunne "ethän sä oo laihtunu yhtään, mitä ihmettä sä läski oikeen teet?!" Ja oon onnellinen siitä, että oon vihdoin viettänyt kunnon ensimmäisen paastoviikon. Aikasemmin oon sortunut syömään jotain päivässä, mikä on toisaalta virhe, siis tää tän hetkinen paasto, tiiän etten laihdu tällä, en ainakaan niin nopeesti kun haluisin.
Ja se et oon päässy melkein eroon siitä häpeestä ja anteeks pyytelystä mitä tuli alkuun harrastettua, kaikkee mitä sano oli pakko pyytää anteeks, ja sit itkettiin yksin sitä et miks ihmeessä pyydän anteeks, ei mulla ole mtn syytä pyydellä anteeks. Tiedän ettei läheiste oo helppoo kattoo vierestä, mutta oikeesti, kuka on sanonu niille, että mulla ois helppoo? Kaikki vaan epäilee, että jätän tahallaan syömättä, EN TEE SITÄ TAHALLANI TAJUTKAA JO!!! Vai onko niin kivaa kaataa kaikki syyllisyys mun niskaan kun en saa syötyä vaadittua määrää ruokaa? Välillä jopa haluaisin, mutta sitten alkaa se kalorilakuri raksuttaan päässä ja se olikin sen ruokailun loppu. Enkä mä oikeesti tajua, minkä takia mulle ei voi tarjota sitä hoitomahdollisuutta... Kun syy on varsin naurettava, kun ei tiedä sitoudunko siihen niinkun pitäis, kun on kuitenkin välillä niitä ajatuksia ettei koe sitä apua tarpeelliseks. Mikä syy toi oikeesti on? Apua voi saada vaan sillä että haluaa koko ajan sitä, erehyt välillä tunteen ettet muka tarvis, ni se apu vedetään pois.. Täytyy sanoo että iha ihme hommaa tollanen... En vaan pysty ymmärtään. - Jotenkin toi lausahdus on joltain muulta kuultuna ärsyttävä, mutta ihmiseltä joka tietää mitä kokee, mitä saa kestää, muuttaa asian jotenkin hyväksyttävämmäks... Tai ainakin helpommin ymmärrettäväks. Kun on huomattavasti vaikee uskoo täysin tervettä ihmistä, joka tuskin tietää lähellekkään mitä on taistella päivittäin ruuan kanssa, on paljon helpompi huutaa että SYÖ!!
Ja suurin ärsytys oli tänään psykologiselta sairaanhoitajalta... "me kaikki halutaan auttaa sua, MUTTA! otatko tosissas avun vastaan? Ei voi auttaa jos jos et haluakkaan käydä, kun mä aistin susta sellasta ettet oo varma mitä haluat tehdä." Voi vittu, mä oon käyny sielä vaan sen takia, että saisin jotain apua tähän syömättömyyteen, ja nyt sillä lyödään vasten kasvoja... "ota tosta lääkkeitä, niin kaikki helpottuu, muista syödä rautaa.." Juu, uskon kyllä että lääkkeillä vois olo helpottua, mut oikeesti!! Suljetaan se syömisongelma mahollisimman kauaks taakse, eihän sillä ole väliä, ota lääkkeitä, et oo niin ahdistunut ja masentunu... HAISTAKKAA VITTU!!! Jipii, mä saan lääkkeitä!! Mut siinä onkin kaikki apu mitä voin ees kuvitella saavani...
joku huonomman päivän jälkeen teen jonkilaisen rasvaimu yrityksen itelleni, vedän mahan auki, ja päästän irti elämästä....