Yhdessä keskustelussa nousi esiin eräs tärkeä asia; ehkä koemme rakkauden eri tavoin?
Voitaisiin aloittaa vaikka ensin ihan maallisesta rakkaudesta. Mitä se on ja kuinka se näkyy sekä miltä se tuntuu. Jatkan näitä teemoja.
Ajatellaan ensin lasta. Lapsi on hyvin riippuvainen vanhemmistaan ja kaipaa suojelua. Jos lapsen perusturvallisuus ei toteudu, niin siitä seuraa ongelmia. Milloin tuo turvallisuus siis järkkyy?
Eräs perustarpeistamme on tulla rakastetuksi. Kaikkinainen hylkääminen järkyttää tasapainoa. Milloin lapsi kokee itsensä hylätyksi? Ehkä pahin niistä on henkinen hylkääminen, lapsen tarpeeseen olla yhdessä ei vastata. Hänen nälkään, ikävää, hellyyttä tai pahaa oloa ei noteerata. Tällaisen kasvatuksen on saanut aika moni meistä ”vanhoista”.
Kun lapsi kasvaa, häntä aletaan kasvattaa. Edelleen puhun vanhemmasta (30 -50 luvulla syntyneistä). Ruumiillinen kuritus oli hyvää kasvatusta. ”Ken vitsaa säästää se vihaa lastaan”. lasta ei kannustettu tai innostettu, hän sai huomiota vain silloin, kun rankaistiin. Se mistä rankaistiin, oli välillä varsin mielivaltaista. Vaikka kuinka olisi koettanut olla kiltti, saattoi ollakin täysin väärin. Jonain päivänä selkään tuli kun ei ollut tehnyt jotain ja toisena päivänä siitä, kun olisi pitänyt tehdä niin, mistä edellisellä kerralla tuli selkään.
Palkinto saattoi olla vain sitä, ettei tullut selkään. Toki oli myös materiaalisia palkintoja. Sai jotain kivaa tai hyvää. Tätä rakkausmallia voidaan kutsua ”ansaitsemiseksi” eli ehdollinen rakkaus.
Entä aikuiset? Onko se niin että kun toinen on kiva ja mukava, antaa jotain hyvää minulle, palkitsen hänet ”rakkaudella”. Jos hän on ikävä, loukkaa tai pahoinpitelee, lakkaan rakastamasta? Vai onko niin että kun toinen laittaa rajoja, ja niitä rikkoo, seuraa rangaistus, niin tuollainen henkilö rakastaa paljon? Onko mustasukkaisuus rakkautta? Onko väkivalta rangaistus, joka onkin rakkautta?
Vai tuleeko rakkaus jostain vallan muusta?
Voitaisiin aloittaa vaikka ensin ihan maallisesta rakkaudesta. Mitä se on ja kuinka se näkyy sekä miltä se tuntuu. Jatkan näitä teemoja.
Ajatellaan ensin lasta. Lapsi on hyvin riippuvainen vanhemmistaan ja kaipaa suojelua. Jos lapsen perusturvallisuus ei toteudu, niin siitä seuraa ongelmia. Milloin tuo turvallisuus siis järkkyy?
Eräs perustarpeistamme on tulla rakastetuksi. Kaikkinainen hylkääminen järkyttää tasapainoa. Milloin lapsi kokee itsensä hylätyksi? Ehkä pahin niistä on henkinen hylkääminen, lapsen tarpeeseen olla yhdessä ei vastata. Hänen nälkään, ikävää, hellyyttä tai pahaa oloa ei noteerata. Tällaisen kasvatuksen on saanut aika moni meistä ”vanhoista”.
Kun lapsi kasvaa, häntä aletaan kasvattaa. Edelleen puhun vanhemmasta (30 -50 luvulla syntyneistä). Ruumiillinen kuritus oli hyvää kasvatusta. ”Ken vitsaa säästää se vihaa lastaan”. lasta ei kannustettu tai innostettu, hän sai huomiota vain silloin, kun rankaistiin. Se mistä rankaistiin, oli välillä varsin mielivaltaista. Vaikka kuinka olisi koettanut olla kiltti, saattoi ollakin täysin väärin. Jonain päivänä selkään tuli kun ei ollut tehnyt jotain ja toisena päivänä siitä, kun olisi pitänyt tehdä niin, mistä edellisellä kerralla tuli selkään.
Palkinto saattoi olla vain sitä, ettei tullut selkään. Toki oli myös materiaalisia palkintoja. Sai jotain kivaa tai hyvää. Tätä rakkausmallia voidaan kutsua ”ansaitsemiseksi” eli ehdollinen rakkaus.
Entä aikuiset? Onko se niin että kun toinen on kiva ja mukava, antaa jotain hyvää minulle, palkitsen hänet ”rakkaudella”. Jos hän on ikävä, loukkaa tai pahoinpitelee, lakkaan rakastamasta? Vai onko niin että kun toinen laittaa rajoja, ja niitä rikkoo, seuraa rangaistus, niin tuollainen henkilö rakastaa paljon? Onko mustasukkaisuus rakkautta? Onko väkivalta rangaistus, joka onkin rakkautta?
Vai tuleeko rakkaus jostain vallan muusta?
Vastaukset 103
Vanhimmat
En tiedä sikäli mistä puhut, etten vastaavaa kyllä ole kokenut. Tulee paremminkin mieleen, että koska vanhempani olivat luotettavia, pystyn luottamaan Jumalaankin. Sen lisäksi heissä oli jotain kunnioitettavaa, joten pystyn kunnioittamaan Jumalaakin.
Raakuutta olen saanut enemmän muualta maailmasta.
Joskus esim. luulin joutuvani helvettiin, kun ihmiset (ihan tavalliset, eivätkä mitään kristittyjä) olivat kohdelleet niin huonosti ja satuin lukemaan samaan aikaan Uutta Testamenttia. Olin ihan varma että joudun helvettiin (en ole koskaan ollut missään piireissä, joissa uhataan helvetillä, eikä luterilainenkaan kirkko mielestäni tee sitä, joka tapauksessa en ollut käynyt ihmeemmin sielläkään), kunnes minulle valkeni, että se johtui yhteiskunnan hylkäämisestä. Olin silloin työtön ja minut katsottiin täysin arvottomaksi ja sen lisäksi liian vanhaksi mihinkään ja minuun suhtauduttiin kaikin puolin halveksivasti. Onneksi ymmärsin mistä se johtui.
Pienenä selvityksenä: tämä hel'vetti oli siis minulle siinä tilanteessa ikuinen ero Jumalasta, ei niinkään jossain tulenlieskoissa oloa.
Hylkäämisen kokemus voi vain olla niin kipeä, ettei sitä halua muistaa. Ihmisen mieli on sellainen.
Mutta kuinka yhteiskunta hylkää? Eikö sillä ole kuitenkin kasvot – joku tietty tai tietyt ihmiset käänsivät selkänsä?
Tuollaisen muistan omilta kouluajoiltani. Opettaja oli se joka saattoi melkoiseen arvottomuuden tunteeseen. Kun muutama koulukaveri sen huomasivat, he käyttivät sitä armottomasti hyväkseen.
Mutta kuinka kuvaisit tuota vanhemmiltasi saatua rakkautta?
Taisivat olla ainoat, jotka hyväksyivät minut tähän maailmaan. Ei kuitenkaan ylilellitty ja lisäksi koska minulla oli sisaruksia, olen oppinut myös jakamaan.
Laitoit aika hyvä ilmaisun kehiin; mitä on ”lellitty”?
Nykyajan narsismi saattaa johtua ylilellimisestä eli kaiken aikaa huomion keskipisteenä olosta, lahjavuoren alle hukuttamisesta jne. ja vaikka tekisi pahaakin, sitä pidettäisiin vain hyvänä etc. etc....
Joka tapauksessa kun on 5 lasta perheessä, on jo hyvä, ettei voikaan olla kaiken aikaa jalustalle nostettu ja huomion keskipisteenä ja ymmärtää muidenkin ihmisten olemassaolon.
" joissa uhataan helvetillä, eikä luterilainenkaan kirkko mielestäni tee sitä, "
Ei todellakaan,,se tuudittaa vain synnin syvään uneen..
Aikoinaan se teki niin. Mitä siitä seurasi?
Jos kaikki alkaa olla syntiä, niin miten siinä arkipäivässä jaksaa elää? Ainakin minulle mummo opetti sen, että aina tulee olla ahdistunut, huolissaan sekä täynnä synnintuntoa. Se oppi tuli perille, että elämää tulee vihata ja inhota. Se on vastenmielisintä koko jutussa. Tavallaan Jumala on inhottava kun on antanut tämän ihmiset kurjan osan…
"Jos kaikki alkaa olla syntiä, niin miten siinä arkipäivässä jaksaa elää? "
Koko sukusi taitaa olla vääristynyt, kuin rikkinäinen peili..
Kirkko nukuttaa ihmiset uneen..pääset taivaaseen kun kuolet, vaikka elää elämänsä ilman Jumalaa !
Se on surullista. Ei kaikki ole syntiä, ei tarvitse olla ahdistunut !
Kun tulet Jeesuksen luo, jätä taakkasi sinne, hän pitää sinusta huolen. Sat iloita anteeksi antamuksesta.
Saat elää, hänen yhteydesään.Jeesus sanoi: "minä olen teidän kanssanne joka päivä."
Ethän sinäkään halua, että lapsillasi olisi kurja olo. Ei Jumalakaan halua. Hän haluaa sitä, että hän on meille tärkeä. Että otamme pelastuksen vastaan ja elämme hänessä, hänen rakkaudessaan, vasta uskoontultuani tajusin mitä RAKKAUS ON !
Ei ehkä pitäisi puhua ”koko” suvusta kun puhutaan yhdestä persoonasta?
Niin, hän oli kova luterilainen ja tykkäsi käydä myös rauhanyhdistyksessä. Ja huomaa että puhun menneessä aikamuodossa, en nykyisessä. Nyt tilanteeni on toinen…
Minusta rakastaminen lapsen lailla on luottamista siihen, että vanhemmat eivät koskaan lastaan hylkää vaan aina vain jaksavat hoitaa, siunata ja rakastaa ja illalla peitellä sänkyyn, vaikka olisin kuinka päivän aikana kapinoinut ja kiukutellut ja ollut epätäydellinen. Vanhemmat eivät totisesti hylkää, vaikka lapsi olisi monien ihmisten kauhistelema ja oksettava homo.
Eli ei tarvitse olla kiltti? Eikä tarvitse pelätä sitä, vaikka tekee pahaa, että silti rakastetaan?
Olen usein miettinyt niitä vanhempia jotka hylkäävät lapsensa esim. siksi etteivät tule toimeen heidän kanssaan. Samoin niitä äitejä, joiden lapset syyllistyvät raskaisiin rikoksiin. Tarkoitan tällä niin talousrikoksia kuin henkirikoksia. Jääkö näiden vanhempien sydämen pohjukoihin kuitenkin toivo, että nuo lapset selviäisivät eteenpäin?
Missä menee rakkauden raja? Ja miten tuo hyväksyminen käytännössä toteutuu?
Ei lastaan voi koskaan hylätä täysin mentaalisella tasolla, vaikka konkreettisesti olisikin välit kantkenneet.
Tuota, tuo mentaalinen taso kun voi jatkua vuosikymmeniä. Ehkä sitten siellä ehtoo puolella vanhemmalla tulee jo katumus ja osataan pyytää anteeksi!
Kyllähän siinä lapsi on hylännyt vanhempansa yhtä lailla, jos kerran välit ovat menneet poikki. Jos lapsi ei ole hylännyt vanhempaansa, hän ei ole tältä vailla anteeksipyyntöä, vaan on jo itse antanut anteeksi.
Tuo maallinen psykologia on itsensä kanssa solmussa sillä tavalla, että Jumalan puuttuessa se korottaa jumalaksi ihmisen ja erityisestti juuri vanhemmat. Heiltä ollaan vailla mahdottomia ja lapsilta heidän suhteensa taas ei mitään. Lapsista tulee narsistisia ja heikkoitsetuntoisia katkeroita, jotka pitävät oikeutenaan olla vain saavana osapuolena, ei antavana ja ymmärtävänä. Nykyvanhemmatkin ahdistuvat ylenmäärin, kun uskovat, että heidän pitäisi olla melkein täydellisiä.
Tunnen tuota asiaa kantapään kautta, koska isälläni ja minulla menivät muutamaksi vuodeksi välit poikki, kunnes havahduin siihen, että hei, minäkös se tässä viaton olen ja vain toinen viallinen, kyllä syytä on kummassakin. Syy oli kummassakin lisäksi sellainen, että se ei ollut asianomaisen omassa vallassa, koska sitä asiaa ei vain ymmärtänyt.
Lapsi harvoin hylkää vanhempiaan. Yleensä silloin kun vanhemmat ovat todella kaltoin kohdelleet.
Mielenkiintoista on kuinka lapsi, joka elää vaikka kuinka ankeissa oloissa – on alkoholismia, väkivaltaa, köyhyyttä, jatkuvia muuttoja jne. ei halua hylätä vanhempiaan. He jopa voivat suojella ja puolustaa heitä. Lapsen tapan rakastaa vanhempiaan ehdoitta on aika hurjaa?
Nuo välirikot sattuvat vasta kun lapsi kasvaa ja alkaa olla tasaveroinen. Silloin hän ymmärtää, mitä pahaa hänelle on tehty. Jos mietin että lapseni noin tekisivät, niin en silloinkaan heitä hylkäisi. Kyllä se vain on niin, että sitä rukoilisi jotain, mikä korjaisi tuon tilanteen.
Koen Jumalan pitkälti tuollaisena rakastavana vanhempana. Hänet saa hylätä, Hän voi koetella, mutta ei hänen rakkautensa siitä lopu. Jumala jaksaa odottaa, että kyllä se jotain päivänä oivaltaa. Ehkä hän ohjaa monin tavoin, että tuo tulisi mahdolliseksi?
Kyllä lapsi voi hylätä vanhempansa, jos hän saa rakkautta ja ymmärtämystä joltain muulta taholta, esimerkiksi toiselta vanhemmaltaan. Lapsi hylkää siten, ettei enää luota. Minäkin hylkäsin isäni, koska olimme liian erilaiset ihmiset ja eri aaltopituuksilla. Kun isä ei ymmärtänyt minua, koin että hän hylkäsi minut, ja niinpä hylkäsin hänet.
Tuo lapsen passiivinen vain saavan osapuolen rooli suhteessa vanhempiinsa, jota nykypsykologa tarjoaa, vahingoittaa lasta. Hän ei opi luottamaan siihen, että voi rakastaa, antaa toiselle ja ottaa vastuuta myös itse. Hänen itseluottamuksensa ei pääse kasvamaan. Nykyihminen on sellainen, vähän lapsenomaiseksi jäänyt.
No, luulen että lapsen tulee olla jo murrosikäinen, jotta hän haluaa ”hylätä” vanhempansa.
En syyttäisi psykologiaa vaan ihmisiä, jotka tuntuvat yhtälailla noukkivan tieteestä niitä ”sokereita pullan päältä”. Totta kyllä on, että vanhempien roolista on tehty enemmän ”kamaripalvelijoita” kuin kasvattajia. Kaiken tulee olla niin ”turvallista” ja laskelmoitua, jotta se ihmisyys on unohtunut. Nyt tehtaillaan lapsista tietyn laisia tehosuorittajia ja pärjääjiä, jotta hirvittää.
Niin. nykylapsille ei enää kehity sitä osaamista ja niitä taitoja, jota aikuisena tarvitaan. Nyt lasta suorastaan suojellaan niiltä!
Niin, murrosikäisenä voi tietoisesti hylätä vanhempansa, mutta epäluottamus eli psyykkinen selänkääntäminen voi tulla jo aiemmin.
Psykologia opettaa ihmisille tuota, että sinun vanhempasi olivat ja ovat Jumalan kaltaisia ja siksi heiltä voi vaatia yli-inhimillisiä ominaisuuksia. Niinhän sinäkin kirjoitit tuolla ylempänä, että vanhempi on se, jonka tulee katua ja pyytää anteeksi, vaikka et tiedä, mitä lapsi on tehnyt ja ymmärtääkö vanhempi tehneensä itse mitään väärää.
Siinä viedään lapselta tavallaan omanarvontunto, kun hän joutuu olemaan kuin jokin holhokki, jolle vain annetaan tai ei anneta. Hänen ei tarvitse yrittää ymmärtää ja ottaa vastuuta itse. Sitten nuo holhokit tulevat vihaisiksi ja katkeriksi, kun ei heille anneta.
Nykymenossa on se hirveä nurinkurisuus, että ihmisiltä vaaditaan käytännön elämässä äärimmäistä itsenäisyyttä ja pärjäämistä, ja ihmissuhdepuolella heitä opetetaan epäitsenäisiksi lapsiksi, jotka ovat vain muilta vailla ja syyttävät muita. Psykologia on tähän osaltaan syypää, ja markkinavoimat ovat kantaneet ahkerasti kortensa kekoon, tällainen ihminen kun on niiden mielen mukainen, ei käytä energiaansa henkisiin vaan aineellisiin asioihin.
Nyt taidat sekoittaa asioita…
Psykologia on tiede, joka havainnoi sitä, mitä tapahtuu. Ei se päätä siitä, kuinka ihmiset toimivat. Ihmisillä on erilaisia uskomuksia ja oletuksia, joihin voi tiede vaikuttaa, mutta enemmän siihen vaikuttaa se, mitä he vanhemmiltaan ja toinen toisiltaan oppivat. Lapset nyt vain pitävät vanhempiaan jumalan kaltaisiaan ja usein uskoville tulee kuva Jumalasta tuon myötä.
Nykyajan itsenäisyyteen pakottaminen taitaa tulla enemmän tuolta talousopin puolelta. markkina voimat jyllää ja sinusta täytyy tulla kuluttaja jo varsin varhain. Perheet on pilkottu ydinperheiksi, jotta kulutusyksikköjä olisi mahdollisemman paljon. Vanhemmat juoksee kieli vyön alla hankkimassa rahaa lainojen ja nuoreten viihdykkeiden takia. Ettei vain heidän tarvitse tehdä työtä vaan olla ”lapsia”.
Ei omien virheiden ja syntien anteeksipyytäminen vie keneltäkään oman arvon tuntoa. Miksi ihmeessä noin ajattelet? Päinvastoin. Ainakin itselleni tuntui hyvältä kun sain isäni kanssa puhua asiat selväksi ja hän pyysi tekojaan anteeksi. Kuinka hyvältä se tuntui kun sai antaa ne anteeksi!
En sekoita asioita. Puhun tietysti käytännön psykologiasta, siitä, mikä on tuotu ihmisille tarjolle terapioina, mediassa ym., ja mistä ihmiset ovat saaneet psykologisen ajattelunsa sisällön varsinkin 2000-luvulla joka tuutista tulvineen psykologia-buumin aikana. Jos psykologia kieltää osallisuutensa nykyisiin ihmissuhdekäsityksiin, se on kyllä täysin vastuuton.
Lapsille, niin kauan kuin he ovat lapsia, vanhemmat ovat Jumalan kaltaisia. Puhuinkin siitä, aikuisille opetaan nykyään, että heidän vanhempansa ovat jumalia, joilta täytyy odottaa korkeampaa tasoa kuin ihmisen tasoa. Niinhän sinäkin tuolla muitta mutkitta vain syyllistit vanhemman asiaa ollenkaan tuntematta.
Markkinat ja psykologia toimivat yhdessä (vaikka psykologia ei sitä luultavasti tiedä). Psykologia passivoi ihmistä henkisesti regressoimalla häntä lapsen asemaan, ja markkinat korjaavat potin: ihminen on aktiivinen vain aineellisen elämän puolella.
"Ei omien virheiden ja syntien anteeksipyytäminen vie keneltäkään oman arvon tuntoa."
No ei tietenkään vie, päinvastoin. Sitähän tässä olen yrittänyt selittää, että kun ihmisille opetetaan, että virheiden ja vääryyksien tekijä on vain se toinen osapuoli, varsinkin vanhempi/vanhemmat.
Aivan puhut ns. popularisoidusta näkemyksistä, eli kuinka ihmiset ovat asiat tulkinneet. Et tieteestä. Näitä muuten uskovatkin käyttävät, vaikka sitten kieltävät sen. Tieteenä se kehittyy koko ajan ja sen perusteella teoriatkin kehittyvät. Tavalliset ihmiset käyttävät paljon n. 100 vuotta vanhaa tietoa.
Psykologia ei ole kukaan henkilö. Joten kyllä, mainonta ja markkinointi on käyttänyt jo vuosikymmeniä niitä tietoja hyväkseen, mitä psykologit ovat keränneet. Kun tiedetään kuinka ihmiset mihinkin reagoivat, niin sitä käytetään armotta hyväksi. Tähän joukkoon voi laittaa myös sota-ajan propagandan, niin entisen kuin nykyisen. Sen tarkoituksena on ohjata tunteita ja arvoja. On tutkijoita jotka ovat näiden markkinoiden leivissä.
Aina kun puhutaan ihmissuhteista, niin pitäisi olla itsestään selvää että silloin puhutaan vaikuttamisesta ja vaikuttamiseksi tulemisesta. Helpompaa on tarkastella sitä ensin toisen näkökulmasta ja sitten toisen. Olen ollut lapsi, ja minulle on tehty pahojakin asioita. Niiden jäljet ovat ikuisia, mutta parantumista on olemassa. Jumala on se joka on auttanut tuossa. Olen itse vanhempi ja tehnyt yhtälailla pahaa omalla tavallani. Nyt en voi muuta kuin koettaa rakkauden kautta auttaa lapsiani.
Vanhemmat eivät nykyään mielestäni ole mitään jumalia, vaan se vanhan ajan käsitys kyllä oli likellä sitä. Nyt on menty toiseen laitaan ja moni vanhempi on lapsensa kaltainen. Äidit ja isät ovat ihmisiä, vajavaisia ja erehtyviä. Aikuisuuteen kasvaminen on tuon asian hyväksymistä.
En tietenkään puhu tieteestä, koska sinäkään et puhunut, vaan ihmissuhteita koskevista käsityksistä käytännön tasolla. Siitä, miten psykologia on vaikuttanut niihin tuomalla näkemyksiään ihmisten tietoisuuteen. Sitä se on tehnyt aktiivisesti 1990-luvulta lähtien, ja tulokset näkyvät ihmisten ajatelussa. Siitä psykologia on vastuussa. Jos se kieltää tuon vastuunsa ja lymyää piiloon tieteeseen, se on raukkamaisempi kuin arvasin.
En tarkoittanut mainontaa ja markkinointia, kun puhuin, että psykologia regressoi ihmiset lapsenomaisiksi ja markkinat korjaavat potin. Tarkoitin sitä mitä sanoin, että lapsenomainen ihminen on henkisesti passiivinen ja odottaa vain muilta sitä ja tätä eikä nouse ottamaan omaa vastuutaan asioista. Koska hän on henkisesti passiivinen ja estynyt, hän suuntaa energiansa aineelliseen elämään, sillä jonnekinhan se on suunnattava. Siitä markkinat ovat mielissään.
Aina kun puhutaan ihmissuhteista, lähtökohtana pitäisi olla jokaisen näkeminen hänen omalta kannaltaan, hänen omista kokemuksistaan ja pyrkimyksistään käsin. Pitäisi siis pyrkiä näkemään jokainen hänenä itsenään. Sitä esimerkiksi sinun viestisi tässä ketjussa eivät ole kuvastaneet, vaan ne ovat kuvastaneet täysin yksipuolista ja puolueellista näkemystä, jossa lapsi on viaton uhri ja vanhempi paha syyllinen. Siinä on elämän todellisuus ja monimutkaisuus heitetty iloisesti kaivoon.
Tuota kuviota "lapsi=uhri, vanhempi=syyllinen" psykologia on tarjoillut, niinkuin sinäkin sen nimissä tässä taas olet tarjoillut. Se oppi on mennyt ihmisille perille. He uskovat tosissaan, että vanhemmat ovat jumalia, joiden vastuulla on täysin lapsen hyvinvointi ja kasvaminen tasapainoiseksi ihmiseksi, ja yrittävät ahdistuneina toteuttaa tuota vastuutaan.
Helsingin Sanomissa tästä asiasta kirjoitti jokin aika sitten pääkirjoitussivulla muuan toimittaja, parin pienen lapsen isä. Hän kertoi, miten vanhemmat yrittävät melkein neuroottisesti varoa tuottamasta lapsilleen hylkäämiskokemuksia. Jos joku lapsi esim. satuttaa vähän itseään, vanhempi rientää hälytysajoneuvon lailla lohduttamaan, niin ettei lapsi ehdi löytää omaa asennoitumistaan tapahtuneeseen. Hän kertoi kokeilleensa, mitä tapahtuu, jos hän ei teekään noin. Lapsi oli vähän itkaissut ja jatkanut sitten iloisena leikkiään. Hän kertoi myös kokeilleensa, mitä tapahtuu, jos ei lapsen kaikkia aikaansaannoksia kehutakaan kovasti, vaan pidetään niitä tavallisina. Ei tapahunut mitään erikoista.Lapsi hyväksyi asian.
Tämä toimittaja tahtoi sanoa, että lapsista tulee tunne-elämältään avuttomia toisten varassa eläjiä, jos he eivät pääse löytämään omia voimiaan ja keinojaan selvitä tunne-elämän pettymyksistä.
Tuota pettymysten=hylkäämiskokemusten tuottamista lapsilleen vanhemmat ovat alkaneet varoa hysteerisesti, koska jo "äidin hymyilemättömyys vauvalle tuottaa lapselle trauman". Sitten lapsista tulee tunnepassattuja valtiaita, joille muut ovat palvelijoita.
Ja sehän on tietysti täysin ihmisten oma syy, jos menevät tulkitsemaan noin psykologian levittämiä oppeja. Psykologia ei ole vastuussa tekemisistään, sehän on pelkkää tiedettä.
Ihminen on mielestäni silloin henkisesti laiska, jos ei viitsi ottaa asioista selvää vaan uskoo omia tunteitaan ja ennakkoluulojaan – tai sitten sen hyvän kaveri… Mitä vähemmän ihminen tietää, sitä vähemmän hän ymmärtää (edes omaa käytöstään) ja sitä helpompaa on muiden häntä ohjailla. Tähän pätee ikävä kyllä myös hengellinen elämä.
Kyllä, tuo oppi siitä että lapsi on tyhjä ja vanhemmat hänet sitten täyttävät mieleisellään tavalla, elää hyvin vahvana myös uskovien keskuudessa. Viittaan tässä mm. homokeskusteluihin.
No, kun ihmisillä on tapana mennä laidasta laitaan, niin tuo esimerkkisi kertoo juuri siitä. Ensin on äärimmäinen autoritaarisuus ja sitten äärimmäinen suojelu. lapsen hylkäämiskokemus on se oppi, joka tulee oppia aikuiseksi kasvamisen teillä. Pienin annoksin ja niin että lapsi oppii käsittelemään niitä rakentavasti. Totaalinen hylkäämisen kokemus rikkoo ja se rikkoo todella paljon. Se ei synny hetkessä vaan tarvitsee useamman kerran. Rakastetuksi tuleminen on perustarve ja siksi hylkääminen on peruspelkojamme. Myös aikuiselle se on yksi suurimmista peloista ja uhkista.
Äidin vastaamattomuus lapsen kontaktiin on todettu yhdeksi mielenterveytemme pahimmaksi kiveksi. Äiti voi antaa ruokaa ja lämmintä, mutta ei esim. ilmehdi (Kuten moni masentunut jne.), lapsi kokee sen hylkäämisenä. Tämä on todettu ihan tieteellisesti, eli tällaiset vauvat masentuivat ja menettivät elämänhalunsa. Eli kyse on aivan eri tilanteesta kuin mistä sinä puhut.
Ihmiset yrittävät ottaa selvää psykologisista asioista ja törmäävät tällaiseen: "Kuuntele itseäsi ja omia tunteitasi, ota tunteesi vakavasti, älä anna kenenkään talloa tai vähätellä niitä, pidä puoliasi jos joku yrittää tehdä niin, jos joku loukkaa tunteitasi, hän on paha ja hänen tulee katua ja muuttaa tapansa, muista, että sinun tunteesi ovat oikeassa."
Toisin sanoen, ihmisiä opetetaan itsekeskeisiksi ja henkisesti laiskoiksi. Heidän ei tarvitse yrittää nähdä asioita objektiivisemmin eikä ymmärtää niitä muiden kannalta. Oma napa paras napa. Poikkeuksen tekee lapsi-vanhempi -suhde. Siinä lapsen napa on automaattisesti se ainoa hyvä napa.
Useimmilla ihmisillä on olleet kohtuullisen hyvät vanhemmat ja kohtuullisen hyvä kasvuympäristö. Kun heille sitten tarjotaan psykologisia näkemyksiä, jotka nousevat psyykkisesti vahingoittuneiden ihmisten kokemuksista, he luulevat, että ne näkemykset koskevat sitä kohtuullisen hyvää, ja ahdistuvat kun se onkin noin vahingoittavaa. He pyrkivät siitä pois ja menevät toiseen äärilaitaan, kun heille ei ole sanottu, että kyse on tavallisesta poikkeavista oloista.
Noinhan sinäkin yleistät tässä ketjussa esim. omat lapsuudenkokemuksesi joksikin vallinneeksi tai vallitsevaksi säännönmukaisuudeksi.
HAISTA VITTU!!!!!!!!!!! LAPSI EI VOI HYLÄTÄ VANHEMPAANSA VITTU JUMALAUTA SAATANA PERKELE!!!!!!!!!!!!!!!! SAAKELIN VITUN KUSIPÄÄ JOKU HOOPO OOT!!!!!! LAPSI TEKEE MITÄ TAHANSA SAADAKSEEN VANHEMPIENSA HYVÄKSYNNÄN HOOPO!!!!!!!!!L A P S E N ON M A H D O T O N HYLÄTÄ VANHEMPAANSA ÄLKÄÄ V I T T U SYYLLISTÄKÖ VIATTOMIA LAPSIA JUMALAUTA!!!!!!!!!!!!! SE LAPSI ON PERKELE HYLÄTTY JUMALAUTA!!!!!!!!!!!!!! EI SE JUMALAUTA VITTU OLE MITÄÄN HHHHHHHHYLKÄÄMISTÄ LAPSEN PUOLESTA JOS HÄNET I T S E ON E N S I N HYLÄTTY, TULLUT VANHEMPANSA HYLKÄÄMÄKSI JUMAKAUTAPERRKELE!!!!!! KUINKA PERRKELEESSÄ KUTSUTTE SITÄ HYLKÄÄMISEKSI L A P S E N TAHOLTA KUN H Ä N E T SE ON E N SI N HYLÄTTY MIKÖ PERKELEENMOINEN TEKO VANHEMMALTA!!!!????!?!??!?! ETTÄ VIELÄ TÄMÄNKÖ JÄLKEENKIN LAPSEN PITÄISI MIELESTÄSI KUSIPÄÄ JUOSTA ANELEMASSA PYYTELEMÄSSÄ VANHEMMAN HYVÄKSYNTÄÄ JUMALAUTA PERKELEEN VITTU MIKÄ HOURUPÄÄ!!!!!!???!!!???????JUMALAUTA!!!!!!!!!!!!!!!! PERKELEEN JUMALAUTAMIKÄ E M M E T I N NYKYIHMINEN !!!!!!!!!!!! LASTA RAKASTAVAT VANHEMMAT ENSIN SE RAKKAUS ON PERKEKE OPETETTAVA JUMALAUTA MIKÄ YKSINKERTAINEN HOOPO HÖLMÖLÄINEN!!!!!!!!!!!!!
Mitä rakkauteen muuten tulee, jotenkin tuntuu, että nykyään ihmisten rakkaus loppuu heti, kun ei ole enää miellyttävää ja nautinnollista.
Niin tai mediaseksikästä. Kuka pauhaisi mummojen oikeuksista?
Vaikka on kerta kaikkinen skandaali, että he eivät saa arvoistaan hoitoa vanhuudessa.
Ja siinä oli vasta yksi ryhmittymä.
No eihän sellainen mitään rakkautta ole, vaan itsekkyyttä. "Rakastetaan" niin kauan kuin siitä saa itse mielihyvää.
"Jonain päivänä selkään tuli kun ei ollut tehnyt jotain ja toisena päivänä siitä, kun olisi pitänyt tehdä niin, mistä edellisellä kerralla tuli selkään. "
Ehkä sinulla on ollut "epäterveet " vanhemmat. Toki -50 -60 luvuilla ruumiillinen kuritus oli voimissaan ja isä suurin auktoriteetti. Onneksi tuo ruum.k. aika on ohi.
Mutta mentiinkö sitten ihan toiseen äärimmäisyyteen-70 luvulla ainakin oli vapaa kasvatus, jopa niin vapaa ettei kasvatettu ollenkaan.
Jotain auktoriteettia lapset kuitenkin tarvitsevat kasvaakseen vastuullisiksi aikuisiksi. Ja sen nimenomaan pitäisi olla ne vanhemmat !
Ei koulu, tai poliisi.
"Tätä rakkausmallia voidaan kutsua ”ansaitsemiseksi” eli ehdollinen rakkaus."
Minusta tuo porkkanamalli, tekee vain perseen nuolijoita. Enkä tuota rakkaudeksi kutsu.
Rakkaus ei ole ehdollinen, vaan se rakastaa ehdoitta. Rakastan lastani siksi, että hän on lapseni, en siksi mitä hän tekee tai ei tee.
" Onko mustasukkaisuus rakkautta? " Ei ole, se on sairautta !
Juu, kasvatin lapseni 70 luvulla. Olen lukenut myös vapaan kasvatuksen ideologiasta. Hämmästyttävää että sillä on nykyään nimi; ohjattu kasvatus. Mutta totta on että moni käsitti vapaan kasvatuksen niin, ettei kasvatusta tarvita lainkaan. Se taas on mielestäni heitteille jättöä.
Mikä tai kuka on auktoriteetti? Mitä hänen rooliinsa kuuluu?
Ennen oli tärkeää että lapset ovat noin * nuolijoita. Lapsista ei saanut tulla ylpeitä, itsekkäitä eikä he saaneet häiritä vanhempien ihmisten elämää millään tavoin.
Jos puolisosi tekee jotain, joka saa sinut todella suuttumaan, kuinka toimit? Mustasukkaisuus mielestäni on juuri sitä ”himoa”, omistamisen himoa. Muistan erään rouvan, joka tuli esittelemään mustaa silmäänsä. Hän sanoi suurta ylpeyttä äänessä ”Kuinka O minua rakastaakaan, ei se olisi muuten lyönyt”. On siis ihmisiä jotka kokevat tuon rakkautena. Oletko miettinyt, että miksi?
Mutta eivätkö he kuitenkin ole aika harvinaisia, joten miksi nyt sitten jotkut todella oudon kasvatusmetodin kohteeksi joutuneet ovat keskustelun alla?
Monelle lapselle oli kuitenkin aikoinaan selvää, että heitä ei jätetty.
Mitä kurittamiseen tulee, en ole saanut selkääni tai kokenut jotain ehdollista rakkautta vanhemmiltani, vaikkei minua täydellisesti ylilellitty.
Toki eivät kaikki meidän perheen jäsenet usko Jumalaan, sisaruksia viisi, kaksi uskoo (arvelen että lähinnä kovemman elämän takia, puolisoita ei ole löytynyt ja lisäksi on ollut aikaa ajatella tällaisia asioita) yksi heikommin, toinen vielä heikommin, kolmas jo täydellinen agnostikko (johtuu varmaan piireistä, joissa on kulkenut, varakkain).
Tämä on sukupolvi kysymys. Me vanhemmat olemme saaneet maistaa keppiä, risua ja remmiä. Jopa kouluissa. Nuoremmat sukupolvet eivät ole kokeneet niin laajasta. Mutta kyllä sitä edelleen on!
" Mustasukkaisuus mielestäni on juuri sitä ”himoa”, omistamisen himoa "
Mielestäni ketään ihmistä ei voi omistaa.
Ja jos/kun rakastat jotakuta, et todellakaan lyö tai satuta häntä.
"Mikä tai kuka on auktoriteetti? Mitä hänen rooliinsa kuuluu? " Suhteessa lapsiin vanhemmat ! Rooli = Olla esikuvana, niin puheissa kuin elämässä.
Luulen,että siihen aikaan kun olet ollut lapsi, elettiin sodanjälkeistä aikaa, tunteita ei korostettu eikä näytetty, etenkään positiivisia tunteita.
Onneksi nyt aika on toinen.
"Jos puolisosi tekee jotain, joka saa sinut todella suuttumaan, kuinka toimit? "
sanon mitä ajattelen asiasta,ehkä suutunkin.. Riippuu mitä asia koskee !
En ole mikään pitkävihainen ihminen, mutta en myöskään kynnysmatto.
Se joka on saanut kasvaa oikeaan rakkauteen, ei voi ymmärtää omistamisen himoa. Päinvastoin, tuntuu pahalta määräillä ja sanella toiselle mitä hänen tulee tehdä tai ajatella. Uskaltaa heittäytyä rehellisyyteen, eli todella haluaa kokea, että se toinen on kanssasi omasta tahdotaan, eikä pelon vuoksi.
Kyllä, tuolloin kasvettiin aika lailla erilaiseen maailmaan. Kun nyt olen lukenut siitä, ettei Jumalan rakkaus ole mitään ”ihmisrakkautta” vaan se on juuri tuota, ”viha”rakkautta, olen kuullut nuo historian kaiut korvissani.
Kuinka paljon vanhemmat. Olen itse viisikymppinen, enkä usko että kovin moni olisi sukupolvestani saanut ankaria selkäsaunoja ja ne jotka nyt valittavat, tai ovat "ankaria" uskonnollisesti, tuskin myöskään ovat saaneet selkäsaunoja.
Puhut melkein isovanhemmistani, jotka ovat jo kuolleet, tai sitten joistakin 70-80-vuotiaista. Eivät he kyllä minusta ankarilta vaikuta kirkossakaan.
Eikö meillä kaikilla sitten pitäisi olla samalainen Jumala-suhde, jos kerran psykologian mukaan se tulisi suhteesta vanhempiin?
Tarkoitan, ettei ehkä kannata yksinkertaistaa asioita liikaa, vaikka se olisikin oman kokemuksen aikaansaamaa ajattelua.
" tuntuu pahalta määräillä ja sanella toiselle mitä hänen tulee tehdä tai ajatella. "
En voisi elää ihmisen kanssa joka teki noin. Se on toisen vapauden riistoa. Enkä myöskään halua itse sanella toiselle mitä hänen pitää ajatella tai tehdä.
Minusta yksi ihmisen perustarve on vapaus !
Se ei ole vapautta elää miten huvittaa, vaan vapaus rakkaudessa, toinen huomioiden.
Minä olin lapsi 50-luvulla, eikä meillä käytetty mitään ruumiillista kuritusta. Kavereitteni kotona saatettiin antaa piiskaa, mutta ei mitään selkäsaunoja. Eräästä pojasta puhuttiin, että sen isä hakkaa sitä kotona.
Rakkauteen, erityisesti rajattomaan rakkauteen, kuuluu rajojen asettaminen ja joskus se tarkoittaa rajojen asettajan kannalta sitä että joutuu aiheuttamaan toiselle mielipahaa. Mielipaha ei kuitenkaan ole siinä mikään itsetarkoituksellisuus tai mukava lisä rajojen asettajan kannalta, vaan ikävä välttämättömyys. Jos siltä voidaan välttyä, niin sitten toimitaan sen mukaisesti, jokainen taitojensa ja voimavarojensa mukaan. Ihmiset saattavat kokea riittämättömyyttä noissa kohdin, vaikka hyvää tarkoittaisivatkin.
Kuitenkin vasta itseriittoiset ovat niitä pahoja, jotka luovat tarkoituksellisia ristiriitoja, petaavat tilanteet niin, että toinen on muka aina väärässä ja on aina tehnyt väärin, ja ansaitsisi aina rangaistuksen, täysin toisen mielivallan mukaisesti.
Kun kirkoitat
"Jos lapsen perusturvallisuus ei toteudu, niin siitä seuraa ongelmia. Milloin tuo turvallisuus siis järkkyy?
Eräs perustarpeistamme on tulla rakastetuksi. Kaikkinainen hylkääminen järkyttää tasapainoa. Milloin lapsi kokee itsensä hylätyksi? Ehkä pahin niistä on henkinen hylkääminen"
niin huomioithan miten vanhemmuus on tasapainolaji. Hylkääminen on eri asia kuin tunnetasolla kokemus hylätyksi tulemisesta.
Ps. 22:1
Veisuunjohtajalle; veisataan kuin: "Aamuruskon peura"; Daavidin virsi.(22:2) Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit? Miksi olet kaukana, et auta minua, et kuule valitukseni sanoja?
Matt. 27:46
Ja yhdeksännen hetken vaiheilla Jeesus huusi suurella äänellä sanoen: "Eeli, Eeli, lama sabaktani?" Se on: Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?
Mark. 15:34
Ja yhdeksännellä hetkellä Jeesus huusi suurella äänellä: "Eeli, Eeli, lama sabaktani?" Se on käännettynä: Jumalani, Jumalani, miksi minut hylkäsit?
Jumala ei hylännyt Jeesusta, mutta kaikessa koeteltu Kristus sai käydä läpi myös hylätyksi tulemisen tunteen, kiusaavat ajatukset että hänet olisi hylätty. Inhimilliseen kasvuun kuuluu luottamuksen rakentuminen syyn ja seurauksen vaihdellessa, että joskus luottamuksesta seuraa ymmärrystä, toisinaan ymmärryksestä luottamusta. Kummatkin noista tuottavat runsaasti hyvää. Paljon raskaampi prosessi on päästä epäluottamuksesta eroon, tai ymmärtämättömyydestä, vaikka ne olisivat aiheettomia, tai itse aiheutettuja, mielikuvien tuotetta, väärinymmärrysten seurausta jne.
"Palkinto saattoi olla vain sitä, ettei tullut selkään. Toki oli myös materiaalisia palkintoja. Sai jotain kivaa tai hyvää. Tätä rakkausmallia voidaan kutsua ”ansaitsemiseksi” eli ehdollinen rakkaus."
Suuri osa kasvatuksesta on arvojen opettamista. Olisi nurinkurista, että nuo arvot eivät olisikaan arvoja itsessään, vaan lapsi totutettaisiin ristiriitaisesti saamaan jokin erillinen palkkio. Aivan samoin kuin jokin mielivaltainen kuritus tekee lapsen psyykelle tuhoja, tekee myös palkintoperustaisen pyyteettömyyden opettaminen. Ei kristitynkään tule uskossaan kiinnittää katsettaan taivasosuuteen, vaan Kristukseen. Se tarkoittaa osaltansa tilanteessa elämistä sen pohjalta mikä on oikein ihan itsessään.
"onko niin että kun toinen laittaa rajoja, ja niitä rikkoo, seuraa rangaistus, niin tuollainen henkilö rakastaa paljon?"
Aikuisilla pitäisi olla keskinäiset pelisäännöt selvillä aina seuraamuksia myöten. Kenenkään ei pitäisi koetella ja siten kiusata toista vain saadakseen tältä jotakin rangaistuksella perversoitua rakkautta. Jos sellaista kieroutettua rakkaudenkaipuuta esiintyy, se kertoo kyllä tunne-elämän vammasta. Valitettavasti se toisen osapuoli ei oikein vain voi asialle mitään tehdä. Jos hän osoittaisi rakkauttansa yhä suuremmalla anteeksiannolla, hän vain joutuisi kokemaan vammautuneen rakkaansa alati rankempia rikkomuksia. Mikäli hän puolestaan rankaisee yhä määrätietoisemmin ja rajummin, seuraukset voi lopulta lukea tilastoista.
Tunne-elämältänsä vammautuneen tulee saada hoivaa, mutta ensisijaisesti itseltänsä, kuitenkin ymmärtäen miten se ei tarkoita itsekeskeisyyttä ja mitään narsistista, vaan pikemminkin sitä että kykenee pikkuhiljaa luottamaan siihen että kykenee rakastamaan itseänsä sellaisena kuin on, josta voi oivaltaa miten ehkä itsekin voi rakastaa muita ja tulla rakastetuksi - täysin ilman mitään kerjäämisiä rikkomisineen ja rangaistuksenkaipuineen. Rakastaminen ja rakastetuksi tuleminen kun on paljon mukavampaa ilman niitä.
"Kun kirkoitat"
Argh!
Se mitä kirjoitat rakastamisesta, voisin allekirjoittaa.
” että kykenee pikkuhiljaa luottamaan siihen että kykenee rakastamaan itseänsä sellaisena kuin on, josta voi oivaltaa miten ehkä itsekin voi rakastaa muita ja tulla rakastetuksi - täysin ilman mitään kerjäämisiä rikkomisineen ja rangaistuksenkaipuineen.”
Se on pyyteetöntä ja aitoa rakkautta.
”Hylkääminen on eri asia kuin tunnetasolla kokemus hylätyksi tulemisesta. ”
Hylkääminen ei ole hylkäämistä? Hylkääminen on tunnetasolla olevaa aina – se voi olla hellyyden epäämistä, kuuntelemattomuutta, välinpitämättömyyttä toisen tunteista tai ei vain kiinnosta ketään, mitä sille kuuluu. Fyysisen erillään olonkin kestää paremmin, kun ei hylätä tunnetasolla (kuten esim. sotalapsille tehtiin).
”Inhimilliseen kasvuun kuuluu luottamuksen rakentuminen syyn ja seurauksen vaihdellessa, että joskus luottamuksesta seuraa ymmärrystä, toisinaan ymmärryksestä luottamusta.”
Kyllä, kun puhutaan lapsesta, niin tuo luottamus voi rikkoontua jo vauva iässä. Lapsen tarpeisiin ei vastata vaan toimitaan aikuisten ehdoilla.
”lapsi totutettaisiin ristiriitaisesti saamaan jokin erillinen palkkio”
Tuota, kyllä se vain on varhaisin muoto oppia. Kun lapsi katsoo äitiä ja äiti hymyilee, se on palkkio. Eli se kannustaa jatkamaan toimintaa. Ne, joilla ei luottamusta synny, oppivat pian hakemaan ”palkkioita” eli esim. olemalla kiltti, saa edes joskus jotain miellyttävää vanhemmilta. Se voi olla myös ”tuhmuus” eli kun ei muuten huomioida, niin tuolloin ainakin huomioidaan ja vaikka siitä seuraisi selkäsauna, se on sentään kosketus.
Nurinkurinen rakkaus opitaan noin. Silloin rakkauden merkkinä voi pitää sitä, että toinen käy kiinni fyysisesti. Ellei käy, ei toinen enää välitä. Rangaistus ja rangaistuksen pelko ohjaa aikuisenakin, eikä tällainen ihminen kykene ymmärtämään mitä muut puhuvat rakkaudesta.
”saadakseen tältä jotakin rangaistuksella perversoitua rakkautta.”
Niin, kun nyt siirrytään puhumaan siitä mitä on Jumalan rakkaus, niin tähän lopputulokseen voi tulla, että näin taitaa jotkut uskovat sen kokea?
”Jos hän osoittaisi rakkauttansa yhä suuremmalla anteeksiannolla, hän vain joutuisi kokemaan vammautuneen rakkaansa alati rankempia rikkomuksia. Mikäli hän puolestaan rankaisee yhä määrätietoisemmin ja rajummin, seuraukset voi lopulta lukea tilastoista.”
Tästä en saanut kiinni? Ajatellaan vaikka että pahoinpidelty puoliso antaa aina vain anteeksi (kun toinen katuu hetkellisesti?) niin toinen vain jatkaa pahan tekemistä. Mitä vaihtoehtoja on?
Tilanteen voi antaa jatkua niin kauan, että pahoinpitelyyn puuttuu viranomaiset – poliisi, lääkäri tai kuolema. Eli eikö tämä ole pikemmin asian kieltämistä, ja ”maton alle lakaisua” kuin anteeksi antamista?
Pahoinpitelijälle voi sanoa, että oman turvallisuuteni takia lähden pois. Annetaan pahoinpitelijän löytää itse se tiensä pää, jolloin hän ehkä pysähtyy ja katuu aidosti. Tuolloin voidaan jo puhua anteeksi annostakin. Se taas ei tarkoita, että sitä yhteistä elämää tulisi jatkaa. Se tarkoittaa, että kun on annettu anteeksi, se vapauttaa tekemään hyvää eikä väärä syyllisyys hierrä tekemään aina vain pahaa.
"”Hylkääminen on eri asia kuin tunnetasolla kokemus hylätyksi tulemisesta. ”
Hylkääminen ei ole hylkäämistä?"
Tunnetason kokeminen on subjektiivista. Tapahtuman voi kokea joskus sillä tavoin objektiivisemmin, että siihen on saanut etäisyyttä ja/tai kykenee kenties paremmin ymmärtämään toisen osapuolen vaikuttimia. Mainitsit sotalapset. Sikäli kuin yritetään eläytyä siihen asetelmaan niin, että se on koettu tosiaan ainoaksi tavaksi turvata lasten elämä, niin tuossa pakkotilanteessa on sitten vain toimittu. Joskus se edellyttää, että tunteet yksinkertaisesti työnnetään sivuun, koska ne olisivat aivan liian raskaita käsitellä tuollaisissa tilanteissa.
Emme siis voi tehdä yleistystä, että kaikki sotalapset olivat vanhempiensa hylkäämiä. Surun monopolisointi synnyttää vain tosiasiat sivuuttavaa katkeruutta.
"Kun lapsi katsoo äitiä ja äiti hymyilee, se on palkkio."
Joissakin kulttuureissa nyökätään kun tarkoitetaan ei ja vastaavasti pudistetaan päätä tarkoittaessa kyllä. Useille eri tunteille ja on kulttuurikohtaiset eleet ja ilmeet, mutta kaikkialla hymyillään, jopa Suomessa. Hymy ja itku eivät ole palkkio ja rangaistus, vaan ne ovat spontaaneita reaktioita. Lapset hymyilevät enemmän kuin aikuiset. Aikuisten hymyily on myös useammin laskelmoivaa.
Miten siis spontaani reaktio ihmistaimelta, joka ei vielä edes osaa laskelmoida, voisi olla millään tavalla palkkio. Lapsi kyllä oppii nopeasti myös nämä asiat, mutta esimerkiksi ensirääkäisyä on kyllä vaikea pitää minään rangaistuksena.
"”Jos hän osoittaisi rakkauttansa yhä suuremmalla anteeksiannolla, hän vain joutuisi kokemaan vammautuneen rakkaansa alati rankempia rikkomuksia. Mikäli hän puolestaan rankaisee yhä määrätietoisemmin ja rajummin, seuraukset voi lopulta lukea tilastoista.”
Tästä en saanut kiinni?"
Kyseisessä asetelmassa 'hän' on se, joka tulee loukatuksi, kun toinen osapuoli eli loukkaaja on se tunne-elämältänsä vammautunut. Tunne-elämältänsä vammautunut luo yhä uudelleen tilanteita, joissa toiselle ei jätetä yhtä ainoata oikeata tapaa suhtautua ja toimia. 'Hän' voi kokea, että kaikki on jo kokeiltu ja saattaa ahdistua kun kokee olevansa tuossa asetelmassa umpikujassa. Onhan selvää, että tuossa kuvataan noidankehä. Loukattu alistuu yhä enemmän kunnes on vaarana joko imploosio tai eksploosio, jos katsotaan miten ero ei ole vaihtoehto.
"Mitä vaihtoehtoja on?"
Ainakin jokainen voi mennä ensin itseensä. Mikäli toinen käy päälle - tavalla tai toisella - on syytä miettiä miten tilanne on kehittynyt ja mikä oma osuus siinä on, mitä systemaattisuutta noissa tilanteissa on. Pahoinpidelty puoliso saattaa asetelmassa olla se, joka on jatkuvasti omassa rakkauden nälässään (vääristyneessä sellaisessa) koko ajan rikkonut toista vastaan vain hakeakseen joitakin selkeitä rajoja, joita ei koskaan lapsena ja myöhemminkään saanut.
Ota huomioon, että tämä ei ole väkivallan puolustamista, vaan erilaisten tapahtumaketjujen syiden ja seurausten hahmottelua. Samalla tavalla voisi kirjoittaa miten ihmisiä voidaan kiusata vaikka itsemurhaan asti, vaikka sillä tavalla toteavan suhtautuminen itsemurhaan olisi kielteinen.
"Pahoinpitelijälle voi sanoa, että oman turvallisuuteni takia lähden pois. Annetaan pahoinpitelijän löytää itse se tiensä pää, jolloin hän ehkä pysähtyy ja katuu aidosti"
Tuossa ajattelumallissa väkivalta on jotakin, joka on pahoinpitelijässä itsessään ja siis tämän henkilökohtainen ominaisuus ja ongelma, jotka täytyy karsia pois. On siinä toki perää, muttei aina ja kaikissa tapauksissa. Kiusaajilla on yleensä jokin tavoite. Joskus se ilmenee itsessään kiltin ja tasapainoisen provosoimisena. Jos provosointi onnistuu, on kiusaajatahon jokseenkin itsepetoksellista selittää asetelma itsellensä niin, että sen toisen pitää katua tulleensa provosoiduksi ja provoisoituneeksi.
Rakastaminen vaatii paljon työtä, mutta joskus voi olla pakko päästää irti. Aivan kuten mainitsit, että oman turvallisuuden tähden voi lähteä pois, tilanteen voi todeta myös se toinen, olipa tämä väkivaltainen itsessään, tai sitten yhä pidemmälle provosoitu, eri rajoja systemaattisesti rikkomalla taikka muuten.
Matteus 5
32 Mutta minä sanon teille: jokainen, joka hylkää vaimonsa muun kuin huoruuden tähden, saattaa hänet tekemään huorin, ja joka nai hyljätyn, tekee huorin.
Tämän mukaisesti keskustelumme voi joidenkin mielestä liikkua vaarallisilla vesillä, että pyörittelisimme vain tekosyitä avioerolle, jota meidän ei pitäisi tehdä.Toisaalta, tarkoitetaanko tuossa huoruudella avioliiton ulkopuolista suhdetta vaiko ylipäätänsä uskottomuutta, tyyliin miten Kristuksen morsiamen ei ole soveliasta antaa vieraiden oppien sekoittaa päätänsä. Jos tämä tulkinta on joidenkin mielestä liian lavea, kysyn miksi huoruuden tulkitseminen pelkästään avioliiton ulkopuoliseksi sukupuolisuhteeksi on sitten se oikea tulkinta eikä huoruuden tulkitseminen prostituutioksi, rahan ottamiseksi seksistä.
Mieltämättä perustelusi ovat aika outoja?
”…koettu tosiaan ainoaksi tavaksi turvata lasten elämä…”, ”…tunteet yksinkertaisesti työnnetään sivuun…”
Miten voi vaatia lapselta, että hänen tulee ymmärtää hylkääminen ja ”työntää tunteet syrjään”? Lapsi tuntee ja kokee ja ne ovat hänelle totta. Emotionaalinen hylkääminen tekee paljon pahempaa jälkeä meissä kuin fyysinen hylkäämien. Etkö itse koe siinä eroa?
Tämä on nyt sitten sitä autoritaarista ”soopaa”. Uhri onkin oikeastaan itse syyllinen. Tämä ideologia pitää sisällään sen, että on aivan hyväksyttyä esim. lyödä tai osoittaa aggressiotaan pidäkkeettömästi. Ongelma on sen toisen, joka ei kykene hillitsemään ja ohjailemaan oikein toisen käytöstä.
”mikä oma osuus siinä on”
”Pahoinpidelty puoliso saattaa asetelmassa olla se, joka on jatkuvasti omassa rakkauden nälässään (vääristyneessä sellaisessa) koko ajan rikkonut toista vastaan…”
Kyllä voi olla niinkin, että puoliso on voinut kaivata toisen rakkautta, mutta jota hän ei ole saanut. Ikävä kyllä hän odottaa jotain, mitä toisella ei ole antaa. Mutta oikeuttaako se tuota rakkaudetonta käyttäytymään uhkaavasti? Rakkauden nälkä ei ole vääristynyttä, mutta tapa jolla sitä etsitään, voi sitä olla. Kuten vaikka se, että etsii puolison joka on väkivaltaisuuteen taipuvainen.
”Kiusaajilla on yleensä jokin tavoite. Joskus se ilmenee itsessään kiltin ja tasapainoisen provosoimisena.”
Kiusaajalla on yleensä joku syy, miksi hän on alkanut käyttäytyä ikävästi. Jos häntä rakastetaan, pysähdytään silloin kuuntelemaan häntä tarkemmin. eikä aina sekään olen niin varmaa, onko kiusaaminen aina kiusaamista. Moni itsekäs ihminen voi kokea monenlaista kiusaamisena, vaikka häneltä vain odotetaan samaa käyttäytymistä mitä muiltakin. Rakkaus on aina vuoropuhelua!
Seuraava ei todella liity aiheeseen, mutta…
”kysyn miksi huoruuden tulkitseminen pelkästään avioliiton ulkopuoliseksi sukupuolisuhteeksi on sitten se oikea tulkinta eikä huoruuden tulkitseminen prostituutioksi, rahan ottamiseksi seksistä.”
Uskottomuus on sitä, että lupaa puolisolle olla rehellinen ja uskollinen, mutta ei tee niin. Usein se tarkoittaa seksiä (uskottomuutta on myös moni muukin!). Jos näitä suhteita on enemmän ja vähemmän, voisin kutsua sitä huoraamiseksi. Yleensä niiden tarkoituksena voi olla hyödyn saaminen saksin avulla.
Prostituutio taas on tuon seksityön tekemistä elannokseen. Poikkeaa aika tavalla edellisestä. Näin sitä voi tehdä myös avioliitossa, eli tarkoituksena on saada elanto seksiä vastaan. Silloin ei puhuta rakkaudesta…
"Miten voi vaatia lapselta, että hänen tulee ymmärtää hylkääminen ja ”työntää tunteet syrjään"
En ole sellaista vaatinut.
"Lapsi tuntee ja kokee ja ne ovat hänelle totta."
Varmasti, mutta eihän se ole tässä mikään pointti. Sotalapsien kohdalla vanhemmat ovat joutuneet pyörittelemään mielessään sisällissodan muistoja, jatkosodan sotalapsien kohdalla mieleen tuli myös talvisota. Lisäksi tämäkin vaikutti:
"Huutolainen oli Suomessa etenkin 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa elatusta vailla ollut lapsi, vanhus tai vammainen, jonka kunta luovutti tämän ylläpidosta vähiten vaatineelle talolle huutokaupanomaisessa tilaisuudessa. Huutolaistapahtuma järjestettiin viattomien lasten päivänä. Viranomaiset järjestivät huutolaistilaisuuksia vielä 1920-luvulla. Pienen korvauksen ja puutteellisen valvonnan vuoksi huutolaisen ylläpito oli usein huonoa ja hänellä saatettiin teettää paljon töitä."
http://fi.wikipedia.org/wiki/Huutolainen
Kun ajatus siitä, että perheen isä joutuu sotaan ja äiti kenties leskeksi, sosiaaliturvasta ei mitään takeita ja sodille ominainen propaganda vihollisen eli ryssän julmuuksista asettuu puntariin hyvinvointivaltio Ruotsia vastaan, vastuunsa tuntevat ovat kovien valintojen edessä. Repivät tunteet eivät ole lasten yksinoikeus. Vanhemmat ovat halunneet turvata heidän elämänsä. Itkupotkuraivarit on täytynyt sivuuttaa, vaikka ne olisivat johtaneet elinikäisiin haavoihin, kuten usein/joissakin tapauksissa johtivatkin.
Koko tuossa asetelmassa tunteet olivat sivuseikka, selviäminen pääasia.
"Emotionaalinen hylkääminen tekee paljon pahempaa jälkeä meissä kuin fyysinen hylkäämien. Etkö itse koe siinä eroa?"
Kyllä minulla on tunteet, koko niiden sanoilla kuvattava kirjo käytössä, sekä tunteita joihin ei sanat riitä. Mielestäni ei ole mitenkään omahyväistä sanoa näin, koska käsittääkseni tuollainen tunneskaala on ominainen kelle tahansa terveelle ihmiselle.
Minusta näyttää, ettet suostu (emotionaalisesti) hyväksymään asetelmaa, jossa on kertakaikkinen pakko toimia jollakin sinänsä karmealla tavalla, koska se yksinkertaisesti on se vihoviimeinen mahdollisuus ja vaikka siinä olisi kuinka pieni toivonkipinä.
Erään sotalapsen tarina:
2. Mooseksen kirja 2
2 Ja vaimo tuli raskaaksi ja synnytti pojan. Ja kun hän näki, että se oli ihana lapsi, salasi hän sitä kolme kuukautta.
3 Mutta kun hän ei voinut sitä enää salata, otti hän kaisla-arkun, siveli sen maapihkalla ja piellä, pani lapsen siihen ja laski sen kaislikkoon Niilivirran rantaan.
"Tämä on nyt sitten sitä autoritaarista ”soopaa”. Uhri onkin oikeastaan itse syyllinen."
Ei ole soopaa, ei myöskään autoritaarista. On hyvä tuntea erilaisia tilanteita sen sijaan että yrittää kaikki tunkea johonkin valmiseen muottiin, josta käsin pyrkii muutkin pakottaa ajattelemaan samalla tavalla. Sellainen kun kertoisi miten noin pakottavalla on ilmeisen pakottava tarve olla näkemästä asioita laveammin.
Osasit tuoda jo aloituksessa esille tämän:
"kun toinen laittaa rajoja, ja niitä rikkoo, seuraa rangaistus, niin tuollainen henkilö rakastaa paljon?"
Olisiko tässä keskustelussa tullut eräs väärinkäsitys? Kun kirjoitit tuon, tarkastelin kirjoittamaasi siltä osin kuin rajojen asettaminen on oikeutettua; 'Jos et pidä kiinni sovitusta, pidän itse kiinni sopimistamme seuraamuksista'. Tällä en tietenkään tarkoita mitään kohtuuttomuuksia tms. Jos itse viestitit rajojen asettamisella yksipuolisia ja julistuksenomaisia päätöksiä, niin nehän itsessään eivät ole reiluja mikäli niiden nojalla annetaan vielä rangaistuksia.
Uhriksi julistautunut voi olla syyllinen, vaikka olisikin kohdannut toiselta osapuolelta vaikka mitä. Uhri, tai 'uhri' voi vaikuttaa toisen osapuolen hyvinvointiin mitä suurimmassa määrin. Uhri/'uhri' tietää ja tuntee läheisensä läpikotaisin, myös sen mistä narusta pitää vetää kun halutaan mitä halutaan, vaikkei se olisikaan kypsää tai edes tervettä. Uhri/'uhri' kykenee manipuloimaan toisen tunne-elämää mm. järjestämällä tälle valvomista, stressiä ja häiritsemällä tämän vuorokausirytmiä, tai aiheuttamalla tälle epäsäännöllitä elämää. Myös dissaaminen ja soveltaen myös
http://fi.wikipedia.org/wiki/Argumentointivirhe
johtavat vastakkainasetteluihin.
Muista, että painotin alusta pitäen sitä miten tunne-elämältään kypsymätön taikka jopa vammautunut voi kinuta niitä rakkauden rajoja itsellensä jopa siinä määrin, että tämä ensin kaiken viehätysvoimansa esiteltyään heittäytyykin varsinaiseksi riivinraudaksi, sukupuoleen katsomatta.
"Ongelma on sen toisen, joka ei kykene hillitsemään ja ohjailemaan oikein toisen käytöstä.
”mikä oma osuus siinä on”"
Jotkut joutuvat psykoosiin vaikkapa ylenmääräisestä valvomisesta. Sellaisen kanssa ei tietenkään ole syytä pitää kiinni periaatteesta, että mennään nukkumaan kun tämä on käsitelty, varsinkaan jos kyse on riidasta. Kyllä esimerkiksi jokaisen perheenjäsenen hyvinvointi on kaikkien muidenkin asia ja vaikuttaa kaikkiin.
Hyvin paljon tragedioita on syntynyt juuri siitä syystä, että provosoiva osapuoli kehittelee itsellensä mielikuvituksestansa kumpuavat asetelmat siitä mitä voi sanoa ja tehdä. Tietenkin tilanne voi kärjistyä, kun provokaattori on ensin provosoinut, sitten vetäytyy kaikesta vastuusta ja provosoi vielä miten toisen provosoituminen on tämän yksityisasia, jonka tämän täytyy käsitellä sivistyneesti.
Sanoisinpa, että sen jälkeen on jokseenkin turha saarnata henkisestä heitteillejätöstä. Ilmeisesti on niin, että ihminen joka on kokenut sellaisen omakohtaisesti ja se on jäänyt tälle traumaksi, on varsin altis aloittamaan muiden mielensaastutuksen samalla teemalla, joskin sitä periaatteessa vastustaen.
"Kyllä voi olla niinkin, että puoliso on voinut kaivata toisen rakkautta, mutta jota hän ei ole saanut. Ikävä kyllä hän odottaa jotain, mitä toisella ei ole antaa. Mutta oikeuttaako se tuota rakkaudetonta käyttäytymään uhkaavasti?"
Tuo on nähdäkseni kokonaan toinen asetelma. Tuossa kysyt oikeuksista. Vastaus kysymykseen on selvä: Ei.
Aikaisemmin oli kyse siitä millä taustoin eri ratkaisut tehdään ja millä asetelmin jotkin tilanteet ovat kehittyneet, sekä mikä kaikki on oleellista noissa tilanteissa. Nähdäkseni hyvinvointi on erittäin kokonaisvaltainen asia ja vaikka jokainen viime kädessä vastaa omasta käytöksestään, on tarkkailtava myös sitä käytöstä millä tavoin saa muut käyttäytymään miten nämä käyttäytyvät.
"Rakkaus on aina vuoropuhelua!"
Ainakin huomioonottamista. Kaikki eivät aina ole keskustelukuntoisia, tai toisaalta vedättäjälle pitää joskus laittaa keskustelulliset rajat vastaan. Rakastavatkin ihmiset toimivat monella tavoin taitamattomasti ja jopa rakkaudettomasti. Heidän kohtaaminen kaikessa rakkaudessa edellyttää toisinaan jämeryyttä ja määrätietoisuutta sanoa vaikkapa mahtisana Ei jatkuvan myötäämisen sijaan.
"Seuraava ei todella liity aiheeseen"
Kirkon palstalla tässä ollaan, joten uskonnollisen ulottuvuuden tarkastelu tuskin on pahasta. Kirjoitit näkemyksistäsi mitkä oikeuttavat eroon. Kun Raamatussa kerrotaan milloin ero on sallittu, katsoin aiheelliseksi tutkia myös sitä. Jeesus ei salli meidän vääristelevän sanojansa, mutta kaiketi hän ei myöskään halua meidän äkkivääryyttämme asettuvan evankeliumia vastaan. Empatian ja moraalin ikuinen sovittelu toisiinsa vaatii syventymistä.
Kahlataanpa vielä seuraavaa kirjoittamaasi läpi edestakaisin:
"Miten voi vaatia lapselta, että hänen tulee ymmärtää hylkääminen ja ”työntää tunteet syrjään”? Lapsi tuntee ja kokee ja ne ovat hänelle totta. Emotionaalinen hylkääminen tekee paljon pahempaa jälkeä meissä kuin fyysinen hylkäämien. Etkö itse koe siinä eroa?
Tämä on nyt sitten sitä autoritaarista ”soopaa”. Uhri onkin oikeastaan itse syyllinen. Tämä ideologia pitää sisällään sen, että on aivan hyväksyttyä esim. lyödä tai osoittaa aggressiotaan pidäkkeettömästi. Ongelma on sen toisen, joka ei kykene hillitsemään ja ohjailemaan oikein toisen käytöstä.
”mikä oma osuus siinä on”"
Paloitellaan se:
- "Miten voi vaatia lapselta, että hänen tulee ymmärtää hylkääminen ja ”työntää tunteet syrjään”? Lapsi tuntee ja kokee ja ne ovat hänelle totta. Emotionaalinen hylkääminen tekee paljon pahempaa jälkeä meissä kuin fyysinen hylkäämien. Etkö itse koe siinä eroa?"
- "Tämä on nyt sitten sitä autoritaarista ”soopaa”. Uhri onkin oikeastaan itse syyllinen. Tämä ideologia pitää sisällään sen, että on aivan hyväksyttyä esim. lyödä tai osoittaa aggressiotaan pidäkkeettömästi. Ongelma on sen toisen, joka ei kykene hillitsemään ja ohjailemaan oikein toisen käytöstä.
”mikä oma osuus siinä on”"
Ristiriidan pitäisi näkyä jo.
Jälkimmäisessä katsot miten ongelma on sen, jonka pitäisi vain hillitä itseänsä, vaikka ensimmäisessä ymmärrät miten erinäiset tilanteet voivat tehdä toisen psyykelle pahaa jälkeä. Tässä asiassa tosiasioiden kiistäminen johtaa ihmissuhteissa samaan kuin lasten tulitikkuleikit. Silloin vain uskotellaan itselle miten mitään ei voi sattua ja miten tapahtumien on toteltava keksimiämme sääntöjä. Huonostihan siinä käy.
Sananl. 30:33
Jos kirnuat kermaa, tulee voita, jos väännät nenää, tulee verta, jos lietsot vihaa, tulee sota.
Tietyt syyt ja seuraamusluontoiset seikat on hyvä tuntea ja oppia elämään ne huomioiden.
Edesauttamus, kiitos "aikuisesta äänestä":
"On hyvä tuntea erilaisia tilanteita sen sijaan että yrittää kaikki tunkea johonkin valmiseen muottiin, josta käsin pyrkii muutkin pakottaa ajattelemaan samalla tavalla. Sellainen kun kertoisi miten noin pakottavalla on ilmeisen pakottava tarve olla näkemästä asioita laveammin".
Lahkolaisuutta kun on monenlaista, maallista ja hengellistä...
Luulen että varsin hyvin ymmärrät mitä koetan sanoa.
Ei ensinnäkään ole lapsen tehtävä kontrolloida vanhempiensa käytöstä. Toisaalta meillä on vankilan täynnä ”syyttömiä” tappajia ja väkivallan tekijöitä. He näet puolustautuvat sillä, että se toinen ”alkoi aukoa päätään”. Ellet hyväksy näitä rikoksia, niin eiköhän se vastuu lähde itsestä? Ketään ei lyödä eikä tapeta siksi, että ärsyttää? Ethän sinäkään opeta sitä lapsellesi?
”Lapsen emotionaalista kaltoinkohtelua
• lapseen kohdistuvaa henkistä väkivaltaa (mitätöinti, emotionaalinen ja moraalinen turmeleminen ja -kaltoinkohteleminen)
• uhkaileminen (esimerkiksi kotiarestilla, selkäsaunalla tai hylkäämisellä)
• nöyryyttäminen (esimerkiksi nimittely, alistaminen, järjestelmällinen loukkaaminen)
• mitätöinti (esimerkiksi nimittely, julkinen halventaminen, haukkuminen, kiusaaminen)
• eristäminen (esimerkiksi sukulaisista, ystävistä)
• hylkääminen (esimerkiksi laitokseen, ystävien tai sukulaisten luo, kotiin jne)
• uskonnollinen fanatismi (esimerkiksi ehdottomat uskonnolliset toimintavaatimukset)
• lapsen täydellinen kontrollointi (esimerkiksi ja/tai uskonnolliseen fanatismi)
• mustasukkaisuus (esimerkiksi mustasukkaisuus lasta kohtaan tai lapsen saamaa hoivaa kohtaan) lapsesta saa kyllä olla mustasukkainen, mutta ei liikaa, silloin lapsi ei tunne oloaan enää niin turvatuksi kuin ennen.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Lapsen_kaltoinkohtelu
Totta on että näitä epävakaita ja ahdistuneita ihmisiä on paljon. He eivät osaa rakastaa ja siksi turvatuvat väkivaltaan. On kuitenkin eri asia heitä nakkikioskilla kuin että tuollaista täytyy varoa siellä kotona?
Totta on että ärsytykseen vastataan ärtymisellä. Se oka on oppinut rakastamaan, osaa olla suuttunut ja luottaa että tunteita saa osoittaa, niitä negatiivisiakin. Hän myös on oppinut luottamaan, että toinenkin osaa niitä käsitellä ja fyysinen turvallisuus on taattu. Hän voi myös luottaa, että riita asia ratkaistaan. Siinä on se suuri ero!
Et ehkä oikein ymmärrä, mutta moni pahoinpidelty puoliso joutuu elämään kotona ja hiipimään sukkasillaan, ettei ärsyttäisi toista. Kuitenkin hän onnistuu ärsyttämään jo pelkästään olemassa olollaan. Kumpikin samalla pelkää hylkäämistä niin paljon, ettei osaa päästää kynsistään toisiaan. Molemmat voivat olla kipeitä ja niin vailla rakkautta, että lopulta raatelevat toinen toisensa.
Hyvä että myönsit totuuden, hylkääminen haavoittaa meitä pysyvästi. Toki noita haavoja voidaan parantaa ja moni sen on tehnytkin. Siihen menee vain vuosia, jopa vuosikymmeniä. Oma isäni oli noita sotalapsia, joten tarinaa olen kuullut – yhtä sun toista. Sain minäkin osani noista kivuista, mutta onneksi saimme kierteen pysäytettyä!
Totta on että me vanhemmat joudumme tekemään päätöksiä, jolloin lapsen perusturvallisuus on uhattuna. Eikö meidän kuitenkin tule vähentää sitä niin paljon kuin mahdollista? Näin on usein muuttojen, erojen ja työpaikan yhteydessä. Kyllä lapsen kipuja pitää kuunnella, osoittaa kaikin mahdollisin tavoin että rakastamme häntä emmekä hylkää.
Jos lapsi kokee itsensä hylätyksi, on meidän nöyrryttävä ja pyydettävä anteeksi. Sen jälkeen yhdessä rakentaa eteenpäin elämää. Vaikka se veisi vuosia! Lapsen rankaiseminen tai pahoinpitely ei auta, vaan vie asioita vieläkin enemmän solmuun.
Kyllä haen juuri tuota kohtuullisuutta. Se että itse elää siinä, ei tarkoita etteikö siinä muita eläisi. Heitä alkaa olla hälyttävän paljon…
”tunne-elämältään kypsymätön taikka jopa vammautunut voi kinuta niitä rakkauden rajoja itsellensä jopa siinä määrin, että tämä ensin kaiken viehätysvoimansa esiteltyään heittäytyykin varsinaiseksi riivinraudaksi”
Juuri näin, joka ei ole saanut rakkautta ei osaa rakastaa. Taidat nyt kuitenkin tarkoittaa ihan todella luonnehäiriöistä ihmistä? He ovat äärettömän taitavia manipuloimaan, eli he saavat meidät tuntemaan haluamiamme tunteita, joista sitten voivat syyllistää meitä. Olen ikäväksi törmännyt tällaiseen persoonaan. Heistä useimmat ovat maallisen rakkauden ulottumattomissa, eli menneet niin perusteellisesti rikki, ettei heillä ole enää kykyä mm. empatiaan.
”Tietenkin tilanne voi kärjistyä, kun provokaattori on ensin provosoinut, sitten vetäytyy kaikesta vastuusta ja provosoi vielä miten toisen provosoituminen on tämän yksityisasia, jonka tämän täytyy käsitellä sivistyneesti.”
Harvoin me normaalit noin teemme. Normaaliin tunne elämään ja kykyyn rakastaa aidosti ei kuulu manipulointi eikä alistuminen. Ne ovat juuri niitä rakkaudessaan vammautuneiden tapoja yrittää löytää tietä pois. Se joka osaa rakastaa, osaa myös riidellä! Riita voi olla rakentavaa ja kun molemmat puolisot sen ymmärtävät, eivät riidat johda hylkäämiseen tai pahoinpitelyyn.
Viimeinen lauseesi on täysin totta!
"kokee itsensä hylätyksi, on meidän nöyrryttävä ja pyydettävä anteeksi."
Korostan, että kokeminen on subjektiivista eli sillä ei ole välttämättä mitään tekemistä sen kanssa mitä on tapahtunut ja miksi. Missään tapauksessa kenenkään ei pidä pyytää anteeksi vain sillä nojalla että joku väittää kokeneensa tilanteen tietyllä tavalla.
Jos sellaiseen sortuu, voi olla varma miten joutuu narsistin uhriksi useammankin kerran elämässään. Narsisti osaa kyllä selittää sinullekin miten hänen erinäisetkin ikävät tuntemuksensa, menneet ja tulevat, ovat sinun syytäsi - ja tällöin sinä katsot olevasi anteeksipyynnön velkaa? Edelleen, en myöskään halua tukea lapsen tai aikuisenkaan kehitystä narsismin suuntaan. Miksi haluaisin olla tahalleen höynäytettävissä ja viittilöidä toista käyttämään minua hyväksi ja kannustaa tätä sen jälkeen syyttämään minua jostakin mikä ei ole totta, mutta vielä lähtisin leikkiin mukaan ja pyytäisin anteeksi? Katson sellaisen toiminnan jopa kehittävän toisessa narsistisia piirteitä sikäli kuin narsistiset piirteet ylipäätänsä voivat kehittyä ympäristön antamista signaaleista.
"Sen jälkeen yhdessä rakentaa eteenpäin elämää."
Höttöä ja illuusiota. Vedätettävä rakentaa pilvilinnoja ja virittää itsellensä ansan, jota muut osaavat käyttää mielensä mukaan ja vedätettävän pään menoksi.
Silloin kun sotalapsia lähetettiin Ruotsiin, ihmisillä ei ollut mitään tietoa siitä, miten lapsen kokemukset vaikuttavat hänen psyykeensä.
On aivan älytöntä tuomita tuon ajan ja vielä 50- 60-luvun vanhempienkin käytöstä nykytiedon valossa, koska heillä ei ollut sitä tietoa. Ei silloin ollut aavistustakaan siitä, että lapsuuden kokemukset vaikuttavat ihmisen psyyken rakenteeseen ja toimintaan ehkä loppuiän.
Ihmisen katsottiin olevan itse vastuussa siitä, millainen hän on ja mitä tekee, ja jos esim. 60-luvulla joku oli jo saanut jotain psykologista tietoa ja selitti ongelmiensa johtuvan vaikeista lapsuuden kokemuksista, siihen suhtauduttiin halveksivasti. Ajateltiin, että hän yrittää laistaa vastuustaan. Sanottiin, että kyllä meilläkin oli vaikeita kokemuksia lapsena, mutta ei me yritetä käyttää niita tekosyynä.
"Viimeinen lauseesi on täysin totta!"
Olen kirjoitellut sinulle suurelta osin niistä asioista, joissa katson aiheelliseksi selvittää miksi ajattelen kuin ajattelen. Toisin sanoen, kyllä meillä on ajatuksissamme myös paljon samanmielisyyttä, vaikka se ei tässä ketjussa ole tullut erityisemmin esille.
"Taidat nyt kuitenkin tarkoittaa ihan todella luonnehäiriöistä ihmistä?"
Kyllä ja en - olen havainnut ns. tavallisisilla ihmisillä olevan usein sen verran jämäköitä kipupisteitä, että se heijastuu joissakin tilanteissa käytökseensä ikävähköllä tavalla. Tällaista ihmistä voi päästä niin lähelle, että syyn ja seurauksen kykenee näkemään, mutta kieltämättä tulee tunne miten he ovat inhimillisen avun ulottumattomissa. Ei oikein ole sopivaa alkaa heitä manipuloimaankaan, olipa tarkoitus kuinka ylevä hyvänsä.
"Normaaliin tunne elämään ja kykyyn rakastaa aidosti ei kuulu manipulointi eikä alistuminen."
Tämän kommentin allekirjoitan puoliksi. En niinkään ole eri mieltä, vaan katson miten mainitsemasi ajatus alistumisesta vaatii täsmennystä. Kykyyn rakastaa aidosti kuuluu nöyryys sikäli kuin Kristuksen opeista ja olemuksesta pääsemme lainkaan perille, joten kyllä tietyllä tavalla alistuminen kuuluu nöyryyteen. Jeesus ei kuitenkaan valehdellut, eikä hän myöskään millään tavoin antanut periksi pahalle.
Rakastavan ei pidä manipuloida eikä yrittää alistaa toista, siltä osin voin olla samaa mieltä. Silti voi vaatia kuuliaisuutta ja uskollisuutta, ovathan ne luottamuksen edellytyksiä. Tämähän ei ole sukupuolikysymys, eikä tuolta osin tarvitse tehdä mitään hahmotelmia esim. rooliasetelmista.
"Riita voi olla rakentavaa ja kun molemmat puolisot sen ymmärtävät, eivät riidat johda hylkäämiseen tai pahoinpitelyyn."
Totta, mutta jonglöörausta se vaatii ja pitkää pinnaa.
"Et ehkä oikein ymmärrä, mutta moni pahoinpidelty puoliso joutuu elämään kotona ja hiipimään sukkasillaan, ettei ärsyttäisi toista."
Kyllä minä joiltakin osin ymmärrän mitä rakkaus on ja ei ole, ja mitä se ei missään tapauksessa ole. Toisaalta en veisi keskustelua sellaiselle alueelle, jonka avulla en näe tuotavan mitään lisävalaisua esillä oleviin teemoihin.
"Ei ensinnäkään ole lapsen tehtävä kontrolloida vanhempiensa käytöstä."
Ei ole, ei, eikä sellaista ole kukaan edes väittänyt. Tässä menee nyt helposti parit asiat sekaisin, koska välillä jäsennät rakkautta aikuisten välisen parisuhteen kautta, välillä sen kautta miten lapsi kokee aikuisen tekemät ratkaisut. Luottamusta ja turvaa halutaan aina, olipa kyse mistä tahansa terveestä ihmissuhteesta.
"Toisaalta meillä on vankilan täynnä ”syyttömiä” tappajia ja väkivallan tekijöitä. He näet puolustautuvat sillä, että se toinen ”alkoi aukoa päätään”. Ellet hyväksy näitä rikoksia, niin eiköhän se vastuu lähde itsestä"
Nostan korokkeelle nuo viimeiset sanat 'eiköhän se vastuu lähde itsestä'. Jos voimme vaikuttaa siihen miten läheisemme käyttäytyy, olemme vastuullisia. Keskusteluumme ei lainkaan kuulu silmittömään väkivaltaan turvautuvat, jotka vetoavat erinäisiin tekosyihin.
Yhtä asiaa minä tässä keskustellessamme kummeksun, joskin voi olla hieman liian henkilökohtainen asia käsiteltäväksi näin keskustelupalstalla.
Pidät korostetun pahana tunnetasolla olevaa subjektiivista kokemusta hylkäämisenä, mutta samalla näytät pitävän oikeutettuna luoda sellainen psyykkinen ilmapiiri, jota kumppani ei kaiketi kykene tai halua käsitellä sillä arsenaalilla, jonka olet ennalta asettanut. Kun kumppani kenties kokee sen tunnetason hylkäämisenä ja kenties ylireagoi, katsot sellaisen olevan yksiselitteisesti kumppanista johtuvaa, tämän vika, etkä lainkaan ole halukas miettimään sellaista vaihtoehtoa, että kenties tuon kumppanin rajoja tuli rikottua, kenties hänelle viestitettiin miten tämän nyt täytyy asettaa rajat tavalla taikka toisella.
"Ketään ei lyödä eikä tapeta siksi, että ärsyttää?"
Näin on, mutta sitä vasten on kummallista miten todella moni ärsyttää vain tullakseen lyödyksi. Tämä ei ole vitsi. Suoraviivaisimmin sitä toteutetaan käyttämällä toisia hyväksi omassa itsetuhossa. En olisi uskonut sellaisen käytöksen olemassaoloon, koska se vaikutti jo ajatuksena surrealistisen kornilta, mutta olen joutunut todistamaan miten sellaista käytöstä tosiaan on. Joskus esimerkiksi erään oikein mukavan ystävän taipumus joutua määrätynlaisiin ikäviin tilanteisiin alkoi hahmottua kun itse näki ja kuuli osan niistä tilanteista ihan livenä.
Tuo kaltoinkohtelun lista oli muuten hellyttävä:
Jos et heti lopeta huonoa käytöstäsi, saat jatkaa sitä.
(Muu olisi listalla mainittua uhkailua.)
Henkistä väkivaltaa on se, että aikuinen kokeneempana painii ylemmässä sarjassa. Aikuisen tulee tyhmentää itsensä tasapuolisuuden vuoksi.
Nöyryyttämisen sijaan on syytä nostaa lapsi jalustalle ja opettaa hänet ylpeilemään kaikesta mahdollisesta ja kehumaan itseänsä estoitta, mieluiten aiheetta. Kavereita hänen pitää oppia dissaamaan, mutta siten ettei siitä jää kiinni.
Eristämisen sijaan lapselle tulee tarjota virikkeitä, mielenkiintoista seuraa, sekä tajuntaa laajentavia virvokkeita.
Lapselle on ensisijaisen tärkeää opettaa miten moraalin ja tarkoituksen kukin voi muodostaa itse, kunhan se on sekulaarinen tai edes melko huomaamaton.
"ei liikaa"
Höh? Liika on aina liikaa, aivan kuten liian vähän on aina liian vähän.
..."silloin lapsi ei tunne oloaan enää niin turvatuksi kuin ennen."
Turvallisuudentunteen merkitystä ei voi liioitella - paitsi kun se ylimitoitetaan suhteessa turvallisuuteen, jonka tietenkin pitää mennä noita kahta vertailtaessa etusijalle.
Pointti? No, listassa heijastelee sekulaarin humanismin ihanteet. Jokainen, joka on päätynyt pitämään kristinuskon Jumalaa hyvänä, on joutunut toteamaan miten Jumalaa vastaan hyökätään tietyssä mielessä tuohon mainitsemasi kaltaiseen listaan nojautuen. Silti kristitty on voinut todeta miten syytteet ovat aina kilpistyneet.
Ok, eli missään nimessä ei tulisi pyytää anteeksi? Toisen kokemus ei ole tärkeä? Mitähän se muuta vikaan olla kuin kokemus?
Luulen että koetat nyt hakea väkisin sellaista vastakkainasettelua, jossa voit olla periaatteessa toista mieltä.
Lähdet sellaisesta ajatuksesta, että aina ja kaikki anteeksi pyytäminen on huijaamista ja siksi sitä ei tule myöskään anteeksi antaa. Toivon että muistat tuon kun itse pyydät anteeksi. Miksi sinullekaan anteeksi annettaisiin, koska huijaat?
Huomaatko kuinka oma ajattelusi ohjaa nyt?
Jos lähdemme jahtaamaan pelkkää syyllistä, silloin syyllistetään. Jos lähdemme ymmärtämään, luonnollisesti uomaamme, että kun ei tiedä, niin ei ymmärrä tekojen seurauksia. Teon pahuutta se poista, eikä tuon teon seurauksia. Se tuo mukaan nyt myös rakkauden, ja voimme lähteä sille enteeksi annon tielle.
Ei se paranna ketään, että etsimme syyllistä ja alamme rankaista häntä. Se nostattaa vihaa ja katkeruutta sekä pohjustaa koston tien. Tämän vuoksi rakkaus on vahvempi.
Jotenkin nyt koen että sinulle itsellesi tuo ”uhriutuminen” on joku kipupiste?
Jos kuitenkin koetat asettua sellaiseen tilanteeseen, jossa ei ole kyse tuollaisesta. Toki ymmärrän sen, että ihminen joka ei ole koskaan saanut kokea rakkautta, etsii sitä tuollaisen uhriutumisen kautta. Hän kokee että esim. nöyryytetyksi tuleminen tai lyödyksi tuleminen on rakkautta. Toki hän silloin koettaa sitä toiselta myös saada ja näin tulee ”provosoineeksi”.
Voi olla että olet nyt vain niin innostunut kääntämään kaiken kirjoittamani kielteiseksi ja pää asia on vain väittää vastaan, niin et oikein ole sydämelläsi ajatellut asiaa loppuun saakka?
Ellet sinä kykene todellakaan asettumaan heikomman asemaan ja ymmärtämään mitä tuossa listassa on, olen hyvin pahoillani puolestasi. Jos paha tuo sinusta turvallisuutta, niin epäilenpä oletko sittenkään miettinyt tarkkaan, mitä Jeesus meille opettaa?
"Ok, eli missään nimessä ei tulisi pyytää anteeksi?"
En väittänyt noin, vaan kirjoitin:
"Missään tapauksessa kenenkään ei pidä pyytää anteeksi vain sillä nojalla että joku väittää kokeneensa tilanteen tietyllä tavalla."
Huomaatko eron?
"Toisen kokemus ei ole tärkeä?"
Noinkaan en ole väittänyt.
"Luulen että koetat nyt hakea väkisin sellaista vastakkainasettelua, jossa voit olla periaatteessa toista mieltä."
Viestini ovat olleet pitkiä. Olen jo etukäteen nähnyt niistä tulevan pitkiä. Silloin olen joutunut valitsemaan tuenko näkemyksiäsi siltä osin kuin olemme samaa mieltä, vai puutunko niihin kohtiin, joissa katson sinun kirjoittaneen totuudenvastaisesti. Valitsin jälkimmäisen. Yritin kirjoittaa yleisellä tasolla, jottei kirjoituksiini tulisi ikävää sivumakua (Myöhemmin tässä viestissä joudun kirjoittamaan sinulle henkilökohtaisemmin). Siten lienee syytä todeta tässä yhteydessä, että yleensähän sinä kirjoitat asiaa ja kyllä sinun viestisi pääosin ovat rakennukseksi. Joihinkin rakennusvirheisiin olen kyllä sitten puuttunut.
"Lähdet sellaisesta ajatuksesta, että aina ja kaikki anteeksi pyytäminen on huijaamista"
En missään tapauksessa lähde sellaisesta ajatuksesta, enkä myöskään ymmärrä miten sellaiseen käsitykseen kukaan voisi sanomisistani, käytöksestäni tai kirjoittamastanikaan tulla. Anteeksi pitää yksiselitteisesti pyytää silloin kun on tehnyt väärin toista kohtaan ja väärintekijä ymmärtää oman vastuunsa. Lapsilla pyydätetään anteeksi usein kyllä siitäkin syystä, että nämä oppisivat oikean ja väärän, sekä oman vastuun osuuden. Anteeksipyyntö on aivan eri asia kuin pahoillaan olo, vaikka nuo kaksi asiaa monella menevätkin iloisesti sekaisin.
"Toivon että muistat tuon kun itse pyydät anteeksi. Miksi sinullekaan anteeksi annettaisiin, koska huijaat?"
Viittaat kaksi kertaa minun väittämäkseni tekaisemaasi mielipiteeseen ja vieläpä väität minun huijaavan. En tosin suutu enkä myöskään loukkaannu. Katson esillä olleiden asioiden koskettavan sinua niin voimakkaasti, että katsot tarpeelliseksi vyöryttää päälleni lokaa. Kuitenkaan en ole sinulle uhka. Mielestäni tämä kaikki lähti yksinkertaisesti siitä kun kirjoitat näin:
"Eräs perustarpeistamme on tulla rakastetuksi. Kaikkinainen hylkääminen järkyttää tasapainoa."
ja näin:
"Pahoinpitelijälle voi sanoa, että oman turvallisuuteni takia lähden pois".
Jos olet itse joutunut hylätyksi tai kokemaan hylkäämisen kautta pohjatonta surua jotenkin muuten, mutta olet itse samalla hylännyt ja selittänyt sen itsellesi miten vain lähdit pois muttet hylännyt, niin kyllä sellaisessa asetelmassa oma psyyke joutuu hyvin lujille. Tapahtumakuvaksiin käytetyt sanat muuttuvat lennossa siten, että samat ilmiöt kuvataan eri termein ja perusteet ja oikeutukset eriytetään myös. Niin saadaan asiat mukavasti mahdollisimman vertailukelvottomiksi, mutta koska tosiasiassa nuo eriytykset ovat täysin keinotekoisia, pintaan pulpahtelee erinäisiäkin moraalikuplia.
Näin ulkopuolisen silmin ne sitten näyttäytyvät oudoilta kommenteilta ja saarnoilta, joita ei voi millään pystyssä pysyvällä tolkulla selittää. Pikemminkin käy niin, että viestien ristiriidat hyppäävät esiin ja niiden nyanssit alkavat kertoa omaa kieltänsä. Aggression piilottamisen epäonnistuminen näkyy siinä kun muuten mukavaan sävyyn kirjoittava alkaa yhtäkkisesti suoltamaan valheita.
Mitä minun tulisi tästä kaikesta ajatella? En halua kanssasi turhia vastakkainasetteluja, mutten myöskään suostu nielemään sitä että kerrot minun väittäneen jotakin mitä en ole väittänyt. Siihenkään en voi suostua, että myötäilisin väitettä, jossa esitetään kuinka viaton ei olekaan viaton, koska joku on keksinyt suuttua taikka loukkaantua tälle. Moni loukkaantui Jeesukselle ja tämä joutui ristille. Olisiko Jeesuksen pitänyt pyytää näiltä anteeksi?
Omasta näkökulmastani tarkastellen tarjosit minulle suurta kunnianosoitusta - kiukuttelua. Totuus heittää siinä hupskeikkaa ja panettelujakin pukkaa, mutta anna tulla, enköhän minä kestä.
"Toki ymmärrän sen, että ihminen joka ei ole koskaan saanut kokea rakkautta, etsii sitä tuollaisen uhriutumisen kautta. Hän kokee että esim. nöyryytetyksi tuleminen tai lyödyksi tuleminen on rakkautta."
Muutaman kerran jälkeenkin pyydän jälleen: Ei käsitellä tuota asiaa, koska se ei kuulu asiaan, vaikka saat sen siltä näyttämään.
Tietenkin kuvaamasi kaltaisia tragedioita tapahtuu, mutta näyttää siltä että hokemalla tuota pyrit sivuuttamaan kokonaan eri osapuolten vastuun. Missään tapauksessa en pyri kornisti väittämään kuinka tapahtuneeseen yksin syyllinen onkin viaton ja se toinen osapuoli se oikea syyllinen. Sen sijaan toin esille sen miten riitaan vaaditaan yleensä kaksi osapuolta, tai tilanteen kehittymiseen voi usein vaikuttaa. Ei siis pidä tehdä yksioikoisia päätelmiä siitä miten vastuukysymykset ovat myös aina selviä. Juridisesti se lakiin kirjatun rikoksen tekijä on tietenkin oikeudellisesta näkökulmasta se syyllinen, mutta kaikkea väkivaltaa ei edes ole kriminalisoitu, saati sanktioitu.
"Voi olla että olet nyt vain niin innostunut kääntämään kaiken kirjoittamani kielteiseksi ja pää asia on vain väittää vastaan, niin et oikein ole sydämelläsi ajatellut asiaa loppuun saakka?"
Kuten mainitsin äsken kirjoittamassani, en suinkaan ole innostunut väittämään vastaan, vaan oli valinta puutunko epäkohtiin, sivuutanko ne, vai annanko tukeni sinulle siltä osin kuin kirjoitat asiaa. Ymmärrettävästi jokaisella linjavalinnalla on puolensa, myönteiset ja kielteiset. Ehkä jossakin toisessa viitekehyksessä olisin valinnut toisin, mutta kristillisyyden teeman alla pidän tosiasioissa pitäytymistä positiivista tunnelmaa tärkeämpänä.
"Ellet sinä kykene todellakaan asettumaan heikomman asemaan"
Ei kai siitä ole kyse? Nähdäkseni esitin huumorilla höystettyä kritiikkiä humanismista sekularismia kohtaan, jonka pauloihin olen itsekin joskus langennut, mutta josta olen joutunut huomaamaan miten se tosiasiassa edustaa omanlaistansa antikristillisyyttä. Totuuden mädättäminen alkaa usein siitä kun esitetään puolitotuuksia tai 'unohdetaan' jotakin oleellista.
28 Silloin tuli hänen luoksensa eräs kirjanoppinut, joka oli kuullut heidän keskustelunsa ja huomannut hänen hyvin vastanneen heille, ja kysyi häneltä: "Mikä on ensimmäinen kaikista käskyistä?"
29 Jeesus vastasi: "Ensimmäinen on tämä: 'Kuule, Israel: Herra, meidän Jumalamme, Herra on yksi ainoa;
30 ja rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta mielestäsi ja kaikesta voimastasi'.
31 Toinen on tämä: 'Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi'. Ei ole mitään käskyä, suurempaa kuin nämä."
http://raamattu.uskonkirjat.net/servlet/biblesite.Bible?ref=Mark. 12:30&rnd=1329038227888
Kristillisyyden näkökulmasta sekulaari humanismi jättää pois kaksoiskäskystä sen ensimmäisen osan. Vaikka kaksoiskäskyn jälkimmäisestä osasta paljon voi ammentaa todella paljon hyvää, kristillisyyden näkökulmasta ihmistä ei tule asettaa Jumalan yläpuolelle. Normimme ja arvomme eivät saa muotoutua ihmisen itsekeskeisyyden varaan.
"Jos paha tuo sinusta turvallisuutta"
Mistä sinä nyt tuon repäisit?
Siis mitä? Mitä minun ajatteluni ohjaa ja minne? Ei auennut.
Panin muuten tähän tuon saman nimimerkin kuin tuolla ylempänä, että tiedät minun olevan sama kirjoittaja.
Nykyään näytetään syyllistävän vanhempia siitä, että he lähettivät lapsiaan sotalapsiksi, vaikka heillä ei ollut mitään tietoa sen vaikutuksista lapsen psyykeen. Minusta sinunkin puheestasi paistoi tuota syyllistämistä. Nytkin puhut pahoista teoista, vaikka sellainen ei ole paha teko, jota tekijä ei ymmärrä pahaksi ollenkaan, vaan luulee tekevänsä hyvin. Se on vain teko.
Jos ihmisten tekoja aletaan arvottaa hyviksi tai pahoiksi sen mukaan, miten kohde ne kokee, ollaan narsistisen diktatuurin alla. Itsekeskeisimmät ja häikäilemättömimmät julistavat pahoiksi kaikki ne muiden teot, jotka he kokevat omia tunteitaan loukkaaviksi.
Kun ihmisen tunteet otetaan auktoriteetiksi, jota tulee kumartaa, ollaan pahuuden suossa.
Ihmisen tehtävä on kasvaa tunteittensa yläpuolelle, niin ettei ole enää niiden orja, vaan pystyy näkemään asiat suhteellisemmin. Se ei poista noiden tunteiden todellisuutta, mutta ne eivät enää hallitse ihmistä.
Tuota pidetään itsestäänselvyytenä aineellisen ja käytännön elämän alueella. Työtä on tehtävä, jotta saataisiin leipää, sanoivat omat tunteet siitä mitä hyvänsä.
Ihmissuhteiden alueella sen sijaan saa olla vätys ja elää tunteittensa mukaan kuin lapsi. Se johtuu siitä, ettei tunteiden yläpuolella ole mitään auktoriteettia (kuten välttämättömyys hankkia leipää), vaan tunteet ovat se auktoriteetti. Tuo taas on seuraus sekulaarista humanismista.
Nii in, taitaa tämä välillä heittä huopskeikkaa. Ehkä en tarkentanut sinulle sitä, mitä hylkääminen tarkoittaa. Kun puhun siitä, se on termi eikä sisällä mitään ihmeellisiä tunteita.
. http://www.tiede.fi/uutiset/1516/hylkaaminen_koskee
http://www.iltalehti.fi/perhe/2009112310605150_pr.shtml
http://narsistienuhrientuki.yhdistysavain.fi/tietoa/julkaisut/marjatta_jabe/__new_page_-122934/
Hylkäämisen pelko on vain nyt meidän peruspelkojamme. Se on yksi suurin ihmissuhteiden ongelma. Me kaikki joudumme vetämään rajaa siihen, milloin tuo pelko hallitsee liikaa ja kuinka voimme laittaa rajat sille. Se on myös yksi vahvimmista manipuloinnin menetelmistä. Siksi sitä ei pidä väheksyä. Rakkaudella kasvatettu osaa säännellä ja hänellä on menetelmät joilla hän kykenee pitämään oikeissa rajoissa pelkonsa.
”Anteeksi pitää yksiselitteisesti pyytää silloin kun on tehnyt väärin toista kohtaan ja väärintekijä ymmärtää oman vastuunsa. Lapsilla pyydätetään anteeksi usein kyllä siitäkin syystä, että nämä oppisivat oikean ja väärän, sekä oman vastuun osuuden. Anteeksipyyntö on aivan eri asia kuin pahoillaan olo, vaikka nuo kaksi asiaa monella menevätkin iloisesti sekaisin. ”
Aivan, käytän sanaa pahoillaan kun tarkoitan sitä. Kun puhun anteeksi pyytämisestä, tarkoitan sitä. Jos vanhempana on tullut tehtyä väärin, niin kyllä silloin pyydetään aikuisilta lapsilta anteeksi. Se vain vaatii nöyryyttä tunnustaa, että on tehnyt väärin.
”…koska tosiasiassa nuo eriytykset ovat täysin keinotekoisia, pintaan pulpahtelee erinäisiäkin moraalikuplia.”
Ehkä taidan liikkua sinulle hiukan liian laajalla alueella jos noin sen koet? Kyse on aivan juuri siitä, mistä kritisoit. Asiat eivät ole niin yksioikoisia, ja niiden kuvaaminen on hankalaa, joten on hyvä ottaa tarkastelun kohteeksi asia kerrallaan. Riippuu myös näkökulmasta, mitä niistä otetaan esiin.
”Olisiko Jeesuksen pitänyt pyytää näiltä anteeksi?”
Se että puhuu tosiasioita, ei tarkoita syyllistämistä. Se että joku siitä syyllistyy, niin eikö se ole sitä ”synnintuntoa”?
Teko on teko, ja se voi olla paha, vaikka ei ole pahaksi aiottu. Jopa maallinen laki sen ymmärtää.
Ihmisen ei tarvitse kasvaa itsensä yläpuolella, mutta hänen tulee oppia elämään tunteensa ja myös ohjaamaan niitä tarvittaessa. Mitä enemmän me ymmärrämme omia tunteitamme, sitä paremmin ymmärrämme toista ihmistä. Sitä paremmin voimme ottaa huomioon silloin, kun sitä tarvitaan.
Kun puhutaan uskosta, puhutaan nimenomaan siitä, että tunteet alkavat ohjata. Usko ei ole järki. Jos kuitenkin hyväksymme vastuumme ja sen että järkeä saa käyttää, sitä paremmin tulemme toimeen tunteidemme kanssa, ja näin usko on jotain muuta kuin pelkkää tunteiden aallokossa heilumista.
Puhun usein tunteiden läpi käymisestä. Siitä että tunne on jotain, mikä on ajattelumme aikaan saannosta. Me voimme synnyttää tunteita, mutta voimme antaa niiden olla, tuntea ne, mutta niiden ei tarvitse antaa ohjata käytöstämme. Me toki voimme koettaa sammuttaa niitä, mutta ne vain painuvat syvemmälle ja arvaamatta alkavatkin ohjata meitä. Tunteita on montaa tasoa. Se on aina hyvä muistaa!
No, en suinkaan vaan selventämään sitä niin, ettei sorruta yksioikoisiin päätelmiin.
”tuota pyrit sivuuttamaan kokonaan eri osapuolten vastuun.”
No, huumorisi taisi mennä ohi. Koin että kaikki nuo olivat mm. niitä, joita Jeesusta kohtaan esitettiin aikoinaan. Edelleen sitä, että maailmassa tapahtuu edelleen tuon kaltaista, eikä se poistu mitätöimällä niitä. Ehkä sinä elät ympäristössä, jossa noita ei ole, itse kyllä näen niitä aivan liikaa.
Mutta, nyt voi loukata sinua. Moni keskiluokkainen joka on elänyt siinä lintukodossaan, ei vain kykene näkemään sitä maailmaa jossa osa ihmisistä elää. He kuvittelevat, että muutkin kokevat maailman samoin kuin he itse. Kaikki joka sotii heidän maailmakäsitystään vastaan, koetaan uhkaavan tai sitä pilkkaamalla koetetaan saada mitättömäksi. Ellei se auta, otetaan salailu ja jopa valehtelu mukaan.
”Mistä sinä nyt tuon repäisit?"
Niin tarkoitin tuota listaa että koet ”hellyttävänä” pahan tekemisen lapselle…
Lopusta olen täysin samaa mieltä!
Kirjoitin näin:
"Tuo kaltoinkohtelun lista oli muuten hellyttävä"
Perustelin kyllä mikä siinä oli pielessä, joten kun kirjoitat
"koet ”hellyttävänä” pahan tekemisen lapselle…"
niin olet kyllä fiksoitunut omaan käsitykseesi totuudenvastaisesti.
"Ehkä sinä elät ympäristössä, jossa noita ei ole"
Jos tarkasteluni eivät kerro omasta ympäristöstäni yhtään mitään, ne lienevät siltä osin objektiivisia. Kaltoinkohtelua esiintyy, aivan kuten muutakin pahuutta. Ajallemme tunnusomaisesti pahuus vielä lisääntyy koko ajan. Eihän se vaadi kuin epäoikeudenmukaisuudella hankitun eriarvoisuuden lisääntymistä. Siten luodaan täysin keinotekoisia jännitteitä, sekä vihan ja välinpitämättömyyden ilmapiiri, että se jossakin vaiheessa saa aikaan suuria purkauksia.
En nyt jaksa etsiä, missä viestissäsi tai viesteissäsi puhuit mielestäni siihen sävyyn, että paheksuit sotalasten vanhempia heidän teostaan. Mutta se siitä.
Kyllä ihmisen tarvitsee kasvaa tunteidensa yläpuolelle niin, ettei ole niiden orja. Esimerkiksi lapsen tarvitsee kasvaa ulos riippuvuudestaan ja itsenäistyä henkisesti.
Ihmiset ovat tuossa kasvussaan aika lailla eri tasoilla. Lisäksi sama ihminen voi olla yhdellä elämänalueella henkisesti hyvin "vapaa" ja itsenäinen ja toisella alueella tunteet vievät häntä kuin pässiä narussa.
Nykyään tunteet, niissä eläminen ja niiden käsitteleminen on nostettu jalustalle, mikä ei ole mielestäni enää ihan tervettä. Se on jonkinlaista ihmisen itsensä palvontaa. Pitäisi sen sijaan ajatella, mikä minun elämänkatsomukseni on, ja millaiseen moraaliin, elämäntapaan ja toimintaan se minua velvoittaa. Tunteitaan voi sitten säädellä sen mukaan, vaikka se ei niiden todellisuutta pois vie.
"huopskeikkaa"
Siitä tulikin mieleeni, että miksi laitoit tätä käsittelevän linkin? :
NARSISTIEN UHRIEN TUKI RY
Kiltteys
Liititkö sen tähän? :
"Hylkäämisen pelko on vain nyt meidän peruspelkojamme."
Hylätystä tulee kiltti, kiltti ei olekaan sitä mitä näyttää olevan, vaan jonkun tunnekylmän narsistin uhri - jotain sellaistako ajoit takaa?
"Hylkäämisen pelko on vain nyt meidän peruspelkojamme."
Kyllä, mutta peruspelko on myös vaikkapa kuolemanpelko, tai pelko siitä miten selviää, varsinkin kun pelko on jo kokemuksien kautta isketty tajuntaan ja tulevaisuus ei näytä yhtään häävimmältä. Sinänsä voi jäsentää sodan vaikeita päätöksiä niinkin, että monet sotalapsien vanhemmista tekivät moraalisesti ehdottoman oikein kun eivät hylänneet lapsiansa sodan ja ylivoimaisen vihollisen armoille.
No, ehkä huumorin heittosi ei ollut onnistunut? Väärässä paikassa ja väärän aikaan....
Totuus on epäoikeudenmukaisuuden yksi nujertaja. Kun uskallamme nostaa esiin sitäkin, mitä emme halu anähdä, se palvelee totuutta ja rakkautta.
No juu , jotain sinnepäin :)
Ei vaan sitä, kuinka niin moninaisena tuo pelko meissä näkyy.
Kuoleman pelko on jo liian Freudilaista. Sitä emme niinkään arjessa elä Se ehkä näkyy vanhenemisen ja sairauden pelkona, mutta ei ole niin hallitseva kuin hylkäämisen pelko.
Sinulle nuo sotalapset jostain syystä jäivät päälle. No, mieti, olet 2 vuotta, sinut lastataan junaan. Matkustat päiviä. sinut pestään, parturoidaan ja yhtä äkkiä olet jossain, etkä ymmärrä mitä puhutaan. Itket ikävää. Kaipaat jotain tuttua ja turvallista. Pikkuhiljaa ikävä helpottaa ja alat luottamaan uusiin ihmisiin. alat ymmärtää, mitä sinulle puhutaan. Saat aivan ihania asioita, ympärilläsi on kaunista ja maha on aina täynnä, on hellä syli.
Sitten parin vuoden päästä, sinut palautetaan. Et muista keitä nuo ihmiset olivat, etkä edes muista kieltä. Enää ei olekaan kunnon ruokaa, ja joudut jälleen opettelemaan uuden kielen. On puutetta ja epävarmuutta tulevasta. Mutta siinähän kasvat. Olit ehkä muutaman vuoden vanhempi ja muistit sentään jotain. Ehkä kävi niin, että kuulit isäsi kuolleen. Eikä kenelläkään ollut aikaa sinulle?
Tiedätkö millainen huumeongelma oli sodasta palanneilla? Mitkä mielenterveys ongelmat? Lapsia laitettiin koulukoteihin, joissa hellyys oli kaukana. Köyhyys oli vain toista etenkin leskien kohdalla, kuin nykyään. Ehkä olisi hyvä tutustua tuohon vaiettuun historiaan? Asetu hetkeksi heidän asemaansa…
http://www.sotalapset.fi/78
http://suomenhistoriaa.blogspot.com/2008/11/sotalapsia-lhes-80-000-suomessa.html
http://sotalapsi.nettisivu.org/sotalapsi/
Miksi sinä sitten annat ymmärtää, että tunteisiin keskittyminen on mielestäsi niin tärkeää?
Heitän tähän teidän väliinne muutaman rivin. Olen nimittäin ihmetellyt tässä joitakin viestejäsi, joissa väität hylätyksi tulemisen pelon olevan ihmisillä niin tietoinen ja dominoiva. Ihmetyttää se, että ilmeisesti itselläsi on niin, mutta miksi pidät itsestäänselvänä, että muillakin on?
Ihmiset ovat erilaisia. Itselläni se dominoiva ja hankala on aina ollut elämän menettämisen pelko. Olen pelännyt, että maailma häviää ympäriltä esim.ydinsodan takia tai muuttuu elinkelvottomaksi muusta syystä, tai että itse kuolen. Tämä johtuu vaikeasta varhaisen lapsuuden kokemuksesta, josta en koskaan toipunut kunnolla. Menetin maailmani ympäriltä ihan konkreettisesti, enkä saanut sitä enää takaisin. Oli vain sopeuduttava siihen, ettei sitä enää ole. Samalta tuntuisi varmaan, jos joutuisimme yllättäin muuttamaan jollekin karulle planeetalle, ja sinne olisi jäätävä ikiajoiksi.
Ihmisiä en menettänyt. Oma perhe tuli mukana, ja olin niin pieni, ettevät muut ihmiset olleet vielä niin tärkeitä.
Ihmisten taholta hylätyksi tulemista en osaa ainakaan tietoisesti paljon pelätä. Jos sellaista tapahtuu, minun ei tarvitse olla sen suhteen avuton. Voin itse päättää, miten suhtaudun. Hylkäänkö itsekin vai säilytänkö sen ihmisen sydämessäni riippumatta siitä, mitä hän tekee tai miten suhtautuu. Maailman häviämisen edessä tunnen olevani avuton.
Tähän ei tarvitse vastata. Tämä oli vain ihmettelyn ilmaus ja siitä seurannutta vuodatusta.
"Kuoleman pelko on jo liian Freudilaista."
Unohditko vallan tämän? :
Holodomor (ukr. Голодомор) oli Ukrainassa vuosina 1932–1933 raivonnut Neuvostoliiton aiheuttama nälänhätä, jossa kuoli eri arvioiden mukaan kolmesta miljoonasta[1] 14:ään miljoonaa[2] ukrainalaista. Erilaisia lukuja on esitetty mm. joukkotiedotusvälineissä ja julkisissa väittelyissä. Uhrien määrästä ei ole päästy yksimielisyyteen, ei myöskään siitä, oliko kyse kansanmurhasta, joksi mm. Ukrainan kansallismieliset poliitikot sitä vaativat nimitettävän. Kansanmurhaksi tapahtuman on tunnustanut parikymmentä valtiota."
http://fi.wikipedia.org/wiki/Holodomor
"Ehkä olisi hyvä tutustua tuohon vaiettuun historiaan?"
Totta kai.
"Asetu hetkeksi heidän asemaansa…"
Empatiaa tarvitaan, mutta ei sotkemaan tärkeysjärjestyksiä.
Wiki:
"Armenialaisten kansanmurha on Osmanien valtakunnassa eli nykyisessä Turkissa vuonna 1915 toteutettu useiden satojen tuhansien armenialaisten kuolemaan johtanut joukkotuho.[1] Turkki väittää 300 000 armenialaisen kuolleen, läntisten lähteiden mukaan kuolleita oli paljon enemmän. Joidenkin selvitysten mukaan joukkomurhassa kuoli ainakin miljoona, jopa 1,5 miljoonaa[2][1] armenialaista."
"Assyrialaisten kansanmurha oli Osmanien valtakunnassa vuosina 1914–1920 toteutettu satojen tuhansien assyrialaiskristittyjen kuolemaan johtanut joukkotuho.[1] Assyrialaisten omien laskujen mukaankuolleita oli yli 750 000."
"Kongon vapaavaltiossa syyllistyttiin vuosina 1877–1908 massiiviseen riistoon ja kansanmurhaan. Edmund Dene Morel, liverpoolilainen varustamotyöntekijä ja myöhemmin kuuluisa pasifisti, toi Kongon julmuudet yleiseen tietoisuuteen. Hän sai puolelleen useita aikansa julkisuuden henkilöitä, kuten Canterburyn arkkipiispan, kirjailija Mark Twainin sekä Ison Britannian ulkoministerin, Sir Edward Greyn.[1]
Arviot joukkomurhan uhrien määrästä vaihtelevat. Irlantilaisen, Ison-Britannian palveluksessa olleen diplomaatti Roger Casementin arvio vuodelta 1904 on kolme miljoonaa uhria kahdessatoista vuodessa. Forbathin arvio on ainakin viisi miljoonaa, Adam Hochschildin 10 miljoonaan. Encyclopædia Britannica arvioi väestön vähentyneen 20–30 miljoonasta kahdeksaan miljoonaan."
Näillä ei pidä herkutella, mutta suhteellisuudentajulle ko. faktojen pitäisi tehdä hyvää.
"Väärässä paikassa ja väärän aikaan...." ja väärälle henkilölle :D
(Vitsi, vitsi)
Miksi ihminen kokee yksinäisyyden ahdistavana? Miksi me ylipäätään elämme perheinä? Mihin me tarvitsemme ystäviä?
Miksi niin moni murtuu kun puoliso pettää? Miksi niin moni eron edessä käyttäytyy häiriköiden (turvautuu jopa äärimmäiseen väkivaltaan)? Miksi lapset ikävöivät? Miksi lapset itkevät, jos heidät laitetaan pois kotoa? Miksi nuoret haluavat että hän olisi tärkeä vanhemmilleen? Miksi lapset ahdistuvat kun vanhemmat ovat taju kartanolla ja juvoat päivittäin?
Miksi me pahoitamme mielemme kun työkaverit lakkaavat puhumasta meille? Miksi suremme sitä, kun ystävä ei enää halua nähdä meitä? Miksi iva ja pilkka saa meidät toisiaan tekemään mitä vain, että se loppuisi?
Ehkä olet saanut sen perusturvallisuuden, että osaa käsitellä tuota hylkäämistä rakentavasti. Näin ikävä kyllä ei ole kaikilla. On aika lailla itsekästä väittää, jos itsellä on hyvin, niin silloin muillakin on hyvin. Ylimieliseksi sanoisin sitä, että halveksii toisen kokemusta hylkäämisestä, joka saattaa viedä elämänhalun kokonaan.
Se, joka on hyljätty, ei enää ehkä uskalla luottaa – ei ehkä kehenkään aikuiseen, puolisoon, ystävään tai ylipäätään kehenkään. Se kasvattaa omavoimaisuuteen sekä myös kapinaan. On pakko itse kokeilla, missä on huijattu ja mikä pitää paikkansa. Kukaan auktoriteetti ei ole kyllin luotettava, ei edes Jumala. Tai on paettava johonkin, jonka antaa edes hetken turvallisuutta, oli se sitten uskonyhteisö, juopporemmi tai harrastus.
Kun tulin uskoon, aloin nähdä ympärilläni paljon näitä hylättyjä, jotka olivat vailla rakkautta. Kun näin, kuinka he saivat sitä joko ihan toiselta ihmiseltä tai tulivat uskoon, avautui Raamatun sana rakkaudesta kunnolla.
Kuoleman pelko ei ehkä ohjaa meitä tavallisessa arjessa? Ainakin mitä seuraa mm. joidenkin liikenne käyttäytymistä. Tai viidakon lakien mukaan eläviä. Enemmän me pelkäämme sitä, että meidät hylätään – ei ole enää turvallista perhettä tai porukkaa ympärillä.
"Kuoleman pelko ei ehkä ohjaa meitä tavallisessa arjessa?"
Rakas mummomuori,
sotalapsien ja heidän vanhempiensa elämää hallitsi sen ajan maailman murrokset, joista sodanjälkeisten sukupolvien on hyvin vaikea ymmärtää tunnetasolla yhtään mitään. Kristittynä en halua kirjoittaa, että kenelläkään on aihetta kuolemanpelkoon, mutta aikaisemmilla sukupolvilla kuolema kävi useammin kylässä, paljon useammin. Vaikka meillä täällä pitäjässäkin kuolleisuus on 100 %, kuolemaa ei juuri nähdä kuin televisiossa, sielläkin useimmiten viihteenä.
Sotalasten vanhempien vaikuttimia arvioitaessa on tietenkin otettava huomioon sen ajan maailma. Päätökset tehtiin sen tiedon varassa mitä oli. Mukulat myös pyörivät kylillä aivan pienestä pitäen, eivät olleet televisiosukupolvea. Pärjäsivät. Ehkä asenne Ruotsiin lähettämisestä ei myöskään ollut niin kovin dramaattinen. Olihan sitä totuttu luottamaan erinäiseen naapuriapuun, ihmiset olivat auttavaisempia.
Tuon tähän, kunhan ehdin, juttua todellisista elämän kauhuista. Ehkä saat siitä vähän suhteellisuudentajua tuohon, anteeksi nyt, hömppääsi. Sanon sitä hömpäksi sen todellisen rinnalla, vaikka tiedän erinomaisen hyvin, että ihminen voi musertua ihmisuhdeongelmien alla, jos hänellä on varaa siihen.
Tässä nyt tulee vähän juttua niistä kauhuista. Puhun Isonvihan ajasta 1700-luvulta. Tämä kahdesta syystä. Ensinnäkin molempien vanhempieni suvut asuivat seudulla, jossa se he*vetti riehui pahimmillaan. Sukupolvelta toiselle kerrottiin tarinoita siitä, ja itse kuulin niitä sukulaisiltani.
Toiseksi, tämä tuli mieleeni tuosta sotalapsi-asiasta. Suomalaisilla oli syvä epäluulo venäläisiä kohtaan, eikä se tullut tyhjästä. Se tuli historiasta. Vihollinen ja kauhut olivat yleensä aina tulleet sieltä suunnalta. Nyt maa oli taas sodassa heitä vastaan, eikä tiedetty, mitä tulee tapahtumaan. Varsinkin lasten puolesta pelättiin. Kun Ruotsi tarjosi turvapaikkaa lapsille, monet tarttuivat siihen mahdollisuuteen. Etenkin ne tarttuivat, jotka tunsivat omat olonsa jo valmiiksi turvattomiksi. Tunnen kaksi silloista sotalasta. Toisen isä oli alkoholisti ja toisella ei ollut isää ollenkaan. Edellinen piti yllä lämpimiä yhteyksiä Ruotsin "vanhempiinsa" niin kauan kuin nämä elivät. Jälkimmäisestä en tiedä.
Mutta siitä Isostavihasta. Siitä kirjoitti toimittaja Ilkka Malmberg laajan jutun Helsingin Sanomien kuukausiliitteeseen 7/2009. Otin sen lehden talteen, koska oli tutun kuuloista tarinaa.
Isonvihan kauhuista eivät varsinkaan sodanjälkeiset sukupolvet ole tienneet juuri mitään, koska niistä täytyi vaieta Neuvostoliitto-suhteiden takia. Malmberg: ""Tuon ajan historian oppikirjat ovat surkuhupaisaa luettavaa. Esimerkiksi Mantereen-Sarvan vanhan "Keskikoulun Suomen historian" oli kustantaja uudistanut "muuttuneiden historiiallisten perspekstiivien" mukaiseksi.""
Siis, Ruotsi Ja venäjä olivat sodassa, ja Venäjä miehitti Suomen vuoisiksi 1713-1721.
Malmberg: "Kaaos ja pakokauhu vallitsivat. Ne siviileistä, jotka ehtivät, pakenivat Pohjanmaalle. Kolmekymmentätuhatta pakolaista onnistui pääsemään Ruotsin puolelle. Suomeen jääneet piiloutuivat metsiin ja piilopirtteihin. Sota oli totaalista, ja sen kohde oli siviiliväestö. Armeijoiden välisiä tappeluita oli vähän."
Sitten "venäläiset ryhtyivät toteuttamaan tsaari Pietari Suuren antamaa määräystä Pohjanmaan täydellisestä hävittämisestä. Maakunta piti tuhota kulkukelvottomaksi kymmenen peninkulman leveydeltä. Se ymmärrettiin määräykseksi, että koko väestö oli surmattava ja ryöstää ja raiskata sai mielin määrin."
"Siviilit piilottelivat nevoille ja metsiin rakennetuissa piilopirteissä. Ne olivat maahan kaivettuja korsuja, joissa monet menehtyivät kylmään ja nälkään. Ympäri Suomea on Piilokorpia ja Piilokallioita, Kuolo- ja Murhasaaria. Ne kertovat tästä ajasta, jolloin Suomen salot ovat raikuneet itkustaa parusta."
"Vielä pahempaa: Tsaarilta tuli käsky ryhtyä Pohjois-Pohjanmaalla kansanmurhaan. Koko maakunta Kemiä myöten tuli tehdä asumattomaksi: aikuiset oli tapettava ja lapset otettava orjiksi." "Varsinainen he*vetti oli levällään Oulun seudulla" "Pahimmillaan pitäjiin ei jäänyt mitään."
Sitten alkoi kidutusten aika.
Venäläinen sotaväki tarvitsi elintarvikkeita eikä voinut saada niitä muualta kuin ihmisten kätketyistä ruokavaroista. Ihmisiä kidutettiin, jotta he paljastaisivat nuo kätköt. "Usein kidutettava vedettiin tuskallisesti roikkumaan selän taakse sidotuista käsistä, joskus koko päiväksi. Välillä roikkujaa ruoskittiin." "Joitakin, kuten oulunsalolaista piikaa Marjatta Erkintytär Kaakista hakattiin ja korvennettiin lisäksi palavilla vastoilla. Lopuksi hänet työnnettiin elävänä uuniin." "Joskus venäläiset äityivät monipäiväisiin joukkokidutuksiin."
"Kertomukset murhista ja kidutuksista ovat peräisin käräjiltä, joita pidettiin venäläisten vetäydyttyä."
"Naiset tietenkin raiskattiin." "Oululaiset, liminkalaiset ja kalajokiset kertoivat talvella 1722, kuinka venäläiset sitoivat osapuilleen jokaisen kohtaamansa naisen ja raiskasivat tämän."
"Sodan logiikka on, että törkätään sinne, missä eniten sattuu. Siis lapsiin. Koska maa oli ryöstetty putipuhtaaksi, otettiin orjia, sekä omaan käyttöön että myytäväksi." "Eniten haluttuja olivat lapset, sikäli kuin he olivat elinkelpoisia. Niitä kiertelivät keräämässä saaliikseen niin miehistö kuin upseeritkin." "Orjia pyydystettiin ja kuljetettiin kuin Afrikassa. Heitä vietiin sidottuina pitkinä kolonnina tai sullottiin laivojen kannen alle. Ruoska läiskyi. Suomi on ollut Kongo."
"Kaikkiaan Venäjälle siepattiin 20 000- 30 000 suomalaista, arvioi historiantutkija, dosentti Kustaa H. J. Vilkuna"
"Venäjän orjuudesta palasi harva. Puhutaan 500-1000 palanneesta."
"Isoviha on Suomen historian synkein ajanjakso."
Kun minulla oli joskus riita puolisoni kanssa, menin kirkkoon ja luin siellä yksin Jumalan kasvojen edessä apostoli Paavalin rakkauden ylistyksen 1. Kor. 13. Huomasin, että kaikissa kohdin, joissa Paavali puhuu rakkaudesta, jouduin korvaamaan sanan "rakkaus" kysymällä "olenko minä" … Lopputulos oli toteamus, että "en ole" ja kielteisen kohdalla "minä olen/teen":
- Minä en ole kärsivällinen, en ole lempeä. Minä kadehdin, kerskuin, pöyhkeilin, minä käyttäydyin sopimattomasti, minä etsin omaa etuani, katkeroidun, muistelen kärsimääni pahaa, iloitse vääryydestäni enkä iloitsee totuuden voittaessa. Kaikkea en kestä, kaikessa en usko, missään en näe toivoa, kaikkea en kärsi eli olen kärsimätön.
Tuli tippa linssiin. Menin kukkakaupan kautta kotiin. Hänen rakkautensa antoi minulle anteeksi. Pyhä kirja auttaa meitä elämään ihmisiksi.
Olen itse siellä Saksassa kasvanut kovan ruumiillisen kurituksen alla. Suomessa en ole jatkanut sitä seuraavalle sukupolvelle. Mutta rajoja olen asettanut. Kun esim. pienen lapsen kanssa käveltiin jalkakäytävällä, kova liikenne ihan vieressä ja lapsi riuhtaisi itseään irti kädestäni, kyllä pidin aika moista meteliä ja väkisin otin hänen kätensä takaisin omaani tai peräti koko lapsi syliin, sillä lapsi ei pysty arviomaan vaaroja. Palvelen siis lastani rakkaudessa myös asettamalla yhtä kovia rajoja kuin elämän ylläpito vaatii.
Mutta mitä enemmän on ollut hankauksia, sitä enemmän läheisyyttä ja välittämistä olen pyrkinyt antamaan. Olen aina selittänyt käytöstäni, sillä olen sitä mieltä, että lapsella on oikeus ymmärtää, koska itsekin pyrin toimimaan järkevästi ja ymmärtämään omaa käytöstäni.
Kiitos tämän keskusteluketjun kaikille osapuolille.
Olipa raikasta luettavaa!
rovasti Taneli-pappi
Itselleni juuri tuo Raamatunkohta oli aikoinaan erittäin puhutteleva. Samalla tavalla aloin kysymään itseltäni, että olenko tehnyt noin? Miksi odotan että mitä ne ”muut” tekevät ja olevinaan vasta sitten voin osoittaa rakkauttani? Mitä menettää, jos alkaakin rakastaa ensin itse?
Oli kova opetteleminen äitinä pois tuosta ”luterilaisesta” rangaistumentaliteetista, jossa itse olin kasvanut. Näin sen aikoinaan nimesin. Kiteytettynä se on että ihminen on luonnostaan niin paha, että hän suostuu hyvään vain pakottamalla. Siitä syntyy nurkin kurinen asetelma, että jos ihminen tekee hyvää ja nauttii jostain, hän väistämättä tekee silloin pahaa.
Olen aivan samaa mieltä että rajoja on oltava. Mitä ne sitten ovat, onkin vallan toinen kysymys. Rajat jotka olivat 50 luvulla, olisi kauhistus tänä päivänä. Lapsi joka oppii sen merkityksen, miksi niitä rajoja on, hän noudattaa niitä myös silloin kun kukaan ei näe tai uhkaa.
Rakkaus on aina vapautta, jossa on vastuu mukana. Ilman vastuuta se on pelkkää mielivaltaa.
mummo
_______
Siinä lapsen mielipide.
http://www.kotimaa24.fi/blogit/article/?id=15285&bid=371
Kuulin kerran radiopastori Norvannon kertovan tarinaa maakuntien miehestä, joka oli tullut pääkaupunkiseudulle. Nuori, ajan mukaan ehostautunut, känninen teinityttö tuli vastaan.
Mies puuskahti: "Jos mun tyttö olisit, selekääs saisit!"
Tähän tyttö kyynelehtien: "Rakastaisitko minua todella niin paljon...?"
Sanonpa vaan että voi tyttöressu. Hän ei ollut koskaan kokenut rakkautta joten hänelle kelpasi tuossa vaiheessa vaikka väkivalta…
Tarkemmat ohjeet asiaan:
"Kysymys: Kuinka kristittyjen tulisi kurittaa lapsiaan? Mitä Raamattu sanoo siitä?
Vastaus: Lasten parhaan kurittamistavan oppiminen on vaikeaa, mutta se on äärimmäisen tärkeää. Joidenkin mielestä fyysinen kuritus (ruumiillinen kuritus), kuten esimerkiksi piiskaaminen, on ainoa Raamatun kannattama kuritustapa. Toisten mielestä eristäminen ja muut ilman fyysistä rangaistusta toimeenpantavat kuritustavat ovat paljon tehokkaampia. Mitä Raamattu sanoo tästä? Raamatun mukaan fyysinen kuritus on sopivaa, hyödyllistä ja tarpeellista."
Loput:
http://www.gotquestions.org/Suomi/lasten-kurittaminen.html
mummo
Sanonpa vaan että voi tyttöressu. Hän ei ollut koskaan kokenut rakkautta joten hänelle kelpasi tuossa vaiheessa vaikka väkivalta…
__________
Olet näköjään kasvanut hopealusikka suussa , mutta minä olen nähnyt yhteiskunnastanne sen puolen , joka on seurausta siitä ,kun mitään
rajoja ei aseteta.
Sananlaskut:
13:24 Joka vitsaa säästää, se vihaa lastaan; mutta joka häntä rakastaa, se häntä AJOISSA kurittaa.
Tai toisinpäin, ehkä olen itse ollut tuonkaltainen nuori ja kykenen asettumaan hänen tilalleen.
Tuollainen nuori voi kaivata niin kipeästi rakkautta ja hyväksyntää, että on valmis vaikka mihin. Vaikka pieksättämään itseään. Liian moni murrosikäinen tyttö etsii noita seksuaalisen hyväksynnän kautta. Se näkyy pukeutumisena, se näkyy valmiutena seksisuhteisin ja vaikka siinä että silikonirintoja leikellään, jotta tuon hyväksynnän saisi.
Pelkkä väkivalta ei siis ole kovin kestävä ratkaisu?
mummomuori sanoi :
Pelkkä väkivalta ei siis ole kovin kestävä ratkaisu?
____________
Ei tässä nyt puhuta pelkästä ruumiillisesta kurituksesta.
Kasvatuksen rooli on ensisijassa ohjaava / kannustava , mutta sen tarkoitus
on myös synnyttää niitä estoja ei toivottuja asioita kohtaan , jotta lapsi saisi
mahdollisimman hyvät eväät matkalleen.
Ruumiillinen kuritus on aivan viimeinen keino,mutta tukkapöllyt tepsivät
tietyssä vaiheessa.
"Ei tässä nyt puhuta pelkästä ruumiillisesta kurituksesta."
Nyt kyllä riskeeraan mummomuorin loukkaamisen, mutta kaiken uhalla totean miten oma havaintoni tässä keskustelussa on se, että mummo alkaa tuoda keskusteluun elementtejä, jotka eivät siihen kuulu. Mielestäni se kertoo siitä, että asia koskettaa häntä sen verran läheltä, että suhtautumisensa menee asioiden objektiivisen käsittelyn sijaan enemmän tuonne omakohtaiselle osastolle, sielläkin sektorille kipeät muistot.
Siten keskustelun jatkamista on syytä harkita näin avoimella foorumilla. En halua kenenkään mieliksi joustaa totuudesta, mutta pidän vastenmielisenä olla tarpeettoman tiukka, varsinkaan jos ei ole näköpiirissä mitään mitä hyvää sillä voi saavuttaa. Totuus ilman rakkautta on julmuutta, sanotaan, vaikka saman ajatuksen jatkoksi esitetään miten rakkaus ilman totuutta on lepertelyä. Minusta mummolle ei ole syytä leperrellä eikä julmistella, muttei myöskään muuten pidä sanoilla haavoittaa.
Aloin kokea huonoa omaatuntoa, vaikka mielestäni olinkin kirjoittanut faktillisesti aivan asiaa. Lähinnä mietin, että ehkä olin liian tiukka. Hän kuitenkin tarkoittaa hyvää, siitä olen vakuuttunut.
En kenenkään mielipiteistä loukkaannu. Hupsua edes pelätä sitä.
Eikä objektiivisuuttani haittaa se, että otan esimerkkiä ihan elävästä elämästä. Mieluummin käytän omia esimerkkejä, etten tule laittaneeksi jotain jonkun muun elämästä, joka taas voisi satuttaa häntä. Kun on sinut totuuden kanssa ja kykenee Jumalan antaman rakkaudenkautta katsoa sitä päin, ei tunteellisuus ohjaa silloin liikaa.
Enemmän olen kokenut hyvänä että olet nostanut ihan mielenkiintoisia seikkoja esiin. No, osa ehkä vähän omituisessa valossa, mutta koetan lukea tämän ketjun ihan ajatuksen kanssa, niin jospa ymmärrän nekin vähän paremmin?
"En kenenkään mielipiteistä loukkaannu. Hupsua edes pelätä sitä."
Hmm... otapa siis vitsi tosissasi:
Olet minulle vihainen alitajuisesti?
Aika hyvä yritys käyttää käänteistä psykologiaa! :)
En yrittänyt konstailla. Aloit lipsua viilipyttymäisestä objektiivisuudestasi, joten tietenkin se pisti miettimään mistä moinen johtuu. Joka tapauksessa laitoit minulle tähän nyt selkeän rajan; et kerro etkä pukahda siitä asiasta yhtään enempää. Kyennen elämään sen kanssa.
No, tuo viilipyttymäisyys on tulkintaa. Sehän tässä kirjoitetussa sanassa on ikävää, ettemme me näe toisemme ilmeitä tai äänensävyjä.
En laittanut mitään sellaista rajaa, mutta ehkä itse nyt tulkitset jotain, mikä on vain omassa mielessäsi syntynyt ajatus?
Niin ja ihan hymyssä suin täällä olen. En ivallisesti vaan aivan myönteisesti.
"No, tuo viilipyttymäisyys on tulkintaa"
Viilipytty on sinänsä melko neutraali ilmaus eli en tarkoittanut sillä tosikkoa tai hapannaamaa.
"ihan hymyssä suin täällä olen. En ivallisesti vaan aivan myönteisesti"
Kuin myös.
Mitäpä jos esimerkin tyttö on nimenomaan kapinoinut rajoja itsellensä ja oirehtinut niiden puutteesta? Tuskin hän väkivaltaa väkivallan vuoksi itsellensä toivoi.
Rakkauden ilmenemismuotoja on niin monenlaisia. Kaiketi paapominenkin on sitä, mutta pelkästään sitä kokenut ei välttämättä edes ymmärrä omaa käyttäytymistänsä, että miksi kapinoi, että se on pelkkää rajojenkaipuuta. Jos mainittu kertomus tytöstä on tosi, se saattoi avata hänessä monta lukkoa ja ainakin antoi tälle paljon mietittävää pitkäksi aikaa.
Mummomuorin kysymys on pikemminkin kasvatustieteellinen kuin teologinen. Siinä on kyse ns. pedagogisesta paradoksista, jonka Immanuel Kant muotoili aikoinaan muotoon "Kuinka kasvattaa vapauteen pakolla?" Ainakaan kasvatustiede ei ole kyennyt tuota kysymystä vielä ratkaisemaan - eikä se ehkä koskaan ratkea.
Kasvava lapsi tarvitsee sekä rakkautta että rajoja, ja tärkeintä on, että kasvattajat toimivat lapsen parhaaksi. Aikuinen on siis lasta varten eikä päin vastoin.
ootko ryssä ku lentokoneen nicin olet ottanut???
sakemanneja ne kuitenkin matki....
Jeesuksen rakkaus ilmeni myös hänen pelottavissa vertauksissaan rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta, joista edellinen joutui tuonelan vaivoihin ja pyysi Lasarusta varoittamaan veljiään. Jeesus kertoi myös myllynkivivertauksen varoitukseksi niille, jotka eri tavoin viettelevät lapsia.
Rakkautta osoitti, että Jeesus varoitti meitä jo etukäteen etteivät nämä asiat tulisi kenellekään yllätyksenä ja että ne voitaisiin välttää.
Me myös kaikki tiedämme ettemme ole tekoinemme alkuunkaan Jumalalle kelvollisia vaan olemme kaikki ansainneet Jumalan tuomion. Olemme jokainen Jeesuksen vuorisaarnan mukaan rikkoneet kaikkia kymmentä käskyä vastaan ja ansainneet siitä seuraavan rangaistuksen, iankaikkisen kadotuksen. "Älä turhaan lausu Herran sinun Jumalasi nimeä sillä Herra ei jätä rankaisematta sitä, joka..."
Mutta jokainen joka syntinsä tunnustaa ja ne hylkää saa armon Jeesukselta, joka on ristillä maksanut rangaistuksen puolestamme.
Sen suurempaa rakkautta ei ole, kuin antaa henkensä ystäviensä puolesta.
Käsittämätöntä on vain se, ettei Jeesuksen rakkaus ja armo monellekaan kelpaa.
Kuten aloituksessa mainitsin, niin tässä ketjussa olen koettanut nostaa esille ensin ihmisrakkauden.
Mitä me kaipaamme toinen toiseltamme ja sitä miten rakastamme toisiamme. Olen koettanut nostaa esiin lasten ja vanhempien välistä rakkautta – kuinka lapsena se koetaan ja kuinka se vanhempina koetaan. Samoin on esillä ollut puolisoiden välinen rakkaus.
Yksi on jäänyt välistä, nimittäin ystävyys ja kuinka rakkaus siinä ilmenee.
Myöhemmin palaan teemaan, mutta enemmän sen rakkauden näkökulmasta, mistä puhumme Jumalan rakkautena.
Pidätkö muori itseäsi jonain opettajana. Minä en ymmärrä mitään ketjustasi. Paremminkin en jaksa lukea. Yrität kai selittää jotain rakkausvaahtoa. Oletko itse muka onnistunut. Epäilen. Sinusta ei saa rakastavan ihmisen kuvaa. Luultavasti olet aika kova ihminen. Jollain tapaa kylmä.
Rakkaus ilmenee tekoina enemmän kuin sanoissa.
Tuskin mikään on vastenmielisempää, kuin seurata kuinka eronneet vanhemmat saippuasarjoissa, elokuvissa ja elävässä elämässä lässyttävät lapsilleen rakastavansa heitä yli kaiken senjälkeen kun ehdoin tahdoin ovat onnistuneet mielihalujensa ja kuudetta käskyä rikkomalla tuhoamaan lastensa lapsuuden ja kodin.
Ennen kuin lähtee syvempiin "rakkaus"-analyyseihin olisi hyvä analysoida ensin harjoituksen vuoksi sellaisia tunteita kuin ilo, suru jne.. Arvioida näiden tunteiden aiheuttamia ruumiillisia tuntemuksia, vaikutuksia minään / itseen / sieluun - kukin oman mieltymyksensä mukaan ja vaikkapa vielä näiden tunteiden vaikutuksia ympäristöön ja toisaalta ympäristön vaikuksia näitä tunteita kokeviin henkilöihin. Voisipa vaikka yrittää analysoida näitä tunteitä kokevien ihmisten ja ympäristön vuorovaikutusta laajemminkin. Myös näiden tunteiden ja tiedon välistä suhdetta voisi pohtia. Tässäpä muutamia harjoitelmia alkuun...
Tuossa tuot esiin erittäin hyviä asioita.
Rakkaus on iso sana. Sen jokainen kokee tavallaan ja sanat käyvät pieniksi, kun sitä koettaa kuvata. Se on jo varmaan näkyvissä tässäkin ketjussa.
Tunteita on meissä monella tasolla. Jo sen selvittäminen on aivan oma juttunsa. Ehkä sitten voisimme huomata, että me osittain puhumme samasta asiasta ja osittain aivan eri ilmiöstä. Sama pätee noihin muihinkin tunteisiin. Tunteet eivät ole mikään erillinen juttu, ja jopa meidän fyysisyytemme vaikuttaa niihin – kuten tunteet myös fysiikkaan.