Jokaisella on ihanteita. Jotain sellaista, mitä kohti pyrkiä. Avioliitostakin on olemassa ihanne. Onhan siitä kirjoitettu niin monia satujakin. Prinsessan tulee noutamaan uljas ritaripronssi ja he menevät naimisiin. Prinssi saa puolet valtakuntaa ja he elävät elämänsä onnellisina loppuun saakka.
Mutta entä kun tuo ihanne tehdään pakoksi? Ei saa olla muuta, vain ihanne on hyväksyttävää? Mitä siitä seuraa?
Ajatellaan vaikka tätä avioliiton kaarta. Kukaan ei saisi missään lapsuutensa ja nuoruutensa vaiheessa kokea mitään fyysisiä seksuaalisia reaktioita. Ei saisi tehdä mitään, ei edes ajatella mitään, mikä voisi niitä aiheuttaa. Eli kontrollin pitää olla tiukka, lähes ”fakiirin” tasoa.
Sitten astuu esiin tuleva puoliso, joka on täydellisen sopiva eikä hänellä ole juurikaan heikkouksia. Avioliitto solmitaan ja yhteiselämä alkaa välittömästi täydellisen hyvänä ja nautittavana. Molemmat ovat vanhempina juuri sellaisia kuin on määritelty hyvän vanhemman olevan. He kasvattavat lapsensa yksissä tuumin ja elävät harmonista elämää kaikin tavoin. Heillä ei koko elämänsä aikana synny mitään halua muiden kanssa elämiseen eivätkä he edes ajattele seksiä kenenkään muun kanssa. Näin he elävät elämänsä loppuun saakka. Vaikka jompikumpi kuolee, ei kumpikaan jäljelle jäävä tarvitse enää ketään lähelleen.
Jokainen, joka huomaa ajattelevansa, sortuvansa, lankeavansa tai olevansa voimaton elämään ihanteessa, kokee pettymyksen. Pettymykseen jokainen reagoi tavallaan. Joku kieltää, joku nousee ylös, joku alistuu.
Kun muut ympärillä eivät hyväksy tapahtunutta, mitä siitä seuraa? Joillakin uskovilla se voi tarkoittaa todellakin sitä, aletaan epäillä koko ihmisen uskoa.
Ohjeeksi annetaan että rukoile. Kyllä Jumala antaa sinulle juuri sen, mitä haluat. Ellei se auta, käsketään rukoilemaan aina vain kiivaammin. Entä kun sekään ei vielä auta? Jotkut uskovat katsovat, ettei saa olla niitä omia tekoja, ei omia ponnisteluja, jotta ihanteeseen pääsisi.
Jokainen alkaa hiljalleen salata, peitellä, vaieta tai jopa valehdella, jottei menettäisi asemaansa. Jotta saisi olla ”uskova”, voi olla valmis tekemään melkein mitä tahansa. Näin syntyy kummallinen kaksinainen maailma. Vaikka olisikin sortunut ”syntiin”, sitä pyydellään anteeksi ja koetaan, aina seuraavaan kertaan saakka, että se on saatu anteeksi. Mutta siitä ei puhuta. Sitä ei saa ilmaista, vaan kaikki on pidettävä siellä sydämen sopukoissa.
Kun kukaan ei puhu, syntyy jokaiselle vaikutelma, että ihanteeseen on päästy. Välillä totuus toki paljastuu, mutta sitä vähätellään, se koetetaan unohtaa mahdollisemman nopeasti. ”Ainahan kaikilla on omat vaikeutensa”. Vain ihannetta opetetaan ja sitä vaaditaan.
Lopulta voi tulla umpikuja vastaan. Ei vain kykene, ei onnistu sitten millään. Vähän ihanteesta voidaan huojentaa, mutta edelleenkin vaikeuksista puhutaan korkeintaan kiertoteitse. Kukaan ei auta, kukaan ei pian halua olla missään tekemisissä. Yritetään, mutta salaa. Jos paljastuu, voi edessä olla hylkääminen. Et ole elänyt kuten pitää. Jos vain edes hiukan epäilet, onko koko juttu oikein, olet ”vääräuskoinen” ja mitä kaikkea vielä. Ihanne on pakko saavuttaa, muuten tulee rangaistus.
Ihanteita pitää olla. Se on aivan selkeää. Mutta eikö pikemminkin pidä kasvaa niihin pikkuhiljaa? Eikö niitä pidä miettiä, ovatko ne ihanteet oikeastaan vain ihmisen asettamia? Kukaan niitä ei tule saavuttamaan, joten keskeneräisyys on ihmisen osa. Ehkä voimme tukea toisiamme matkalla kohti ihanteita, eikä vain kampittaa ja töniä? Nostaa alistuneet ja elää heidän rinnallaan askel askeleelta eteenpäin?
Mutta entä kun tuo ihanne tehdään pakoksi? Ei saa olla muuta, vain ihanne on hyväksyttävää? Mitä siitä seuraa?
Ajatellaan vaikka tätä avioliiton kaarta. Kukaan ei saisi missään lapsuutensa ja nuoruutensa vaiheessa kokea mitään fyysisiä seksuaalisia reaktioita. Ei saisi tehdä mitään, ei edes ajatella mitään, mikä voisi niitä aiheuttaa. Eli kontrollin pitää olla tiukka, lähes ”fakiirin” tasoa.
Sitten astuu esiin tuleva puoliso, joka on täydellisen sopiva eikä hänellä ole juurikaan heikkouksia. Avioliitto solmitaan ja yhteiselämä alkaa välittömästi täydellisen hyvänä ja nautittavana. Molemmat ovat vanhempina juuri sellaisia kuin on määritelty hyvän vanhemman olevan. He kasvattavat lapsensa yksissä tuumin ja elävät harmonista elämää kaikin tavoin. Heillä ei koko elämänsä aikana synny mitään halua muiden kanssa elämiseen eivätkä he edes ajattele seksiä kenenkään muun kanssa. Näin he elävät elämänsä loppuun saakka. Vaikka jompikumpi kuolee, ei kumpikaan jäljelle jäävä tarvitse enää ketään lähelleen.
Jokainen, joka huomaa ajattelevansa, sortuvansa, lankeavansa tai olevansa voimaton elämään ihanteessa, kokee pettymyksen. Pettymykseen jokainen reagoi tavallaan. Joku kieltää, joku nousee ylös, joku alistuu.
Kun muut ympärillä eivät hyväksy tapahtunutta, mitä siitä seuraa? Joillakin uskovilla se voi tarkoittaa todellakin sitä, aletaan epäillä koko ihmisen uskoa.
Ohjeeksi annetaan että rukoile. Kyllä Jumala antaa sinulle juuri sen, mitä haluat. Ellei se auta, käsketään rukoilemaan aina vain kiivaammin. Entä kun sekään ei vielä auta? Jotkut uskovat katsovat, ettei saa olla niitä omia tekoja, ei omia ponnisteluja, jotta ihanteeseen pääsisi.
Jokainen alkaa hiljalleen salata, peitellä, vaieta tai jopa valehdella, jottei menettäisi asemaansa. Jotta saisi olla ”uskova”, voi olla valmis tekemään melkein mitä tahansa. Näin syntyy kummallinen kaksinainen maailma. Vaikka olisikin sortunut ”syntiin”, sitä pyydellään anteeksi ja koetaan, aina seuraavaan kertaan saakka, että se on saatu anteeksi. Mutta siitä ei puhuta. Sitä ei saa ilmaista, vaan kaikki on pidettävä siellä sydämen sopukoissa.
Kun kukaan ei puhu, syntyy jokaiselle vaikutelma, että ihanteeseen on päästy. Välillä totuus toki paljastuu, mutta sitä vähätellään, se koetetaan unohtaa mahdollisemman nopeasti. ”Ainahan kaikilla on omat vaikeutensa”. Vain ihannetta opetetaan ja sitä vaaditaan.
Lopulta voi tulla umpikuja vastaan. Ei vain kykene, ei onnistu sitten millään. Vähän ihanteesta voidaan huojentaa, mutta edelleenkin vaikeuksista puhutaan korkeintaan kiertoteitse. Kukaan ei auta, kukaan ei pian halua olla missään tekemisissä. Yritetään, mutta salaa. Jos paljastuu, voi edessä olla hylkääminen. Et ole elänyt kuten pitää. Jos vain edes hiukan epäilet, onko koko juttu oikein, olet ”vääräuskoinen” ja mitä kaikkea vielä. Ihanne on pakko saavuttaa, muuten tulee rangaistus.
Ihanteita pitää olla. Se on aivan selkeää. Mutta eikö pikemminkin pidä kasvaa niihin pikkuhiljaa? Eikö niitä pidä miettiä, ovatko ne ihanteet oikeastaan vain ihmisen asettamia? Kukaan niitä ei tule saavuttamaan, joten keskeneräisyys on ihmisen osa. Ehkä voimme tukea toisiamme matkalla kohti ihanteita, eikä vain kampittaa ja töniä? Nostaa alistuneet ja elää heidän rinnallaan askel askeleelta eteenpäin?
Vastaukset 76
Vanhimmat
Seksi on syntiä ja väärin.
No, sinulle ne ehkä on. Mutta eikös avioliittokin ole syntiä jos siinä on seksiä?
itse-.murhaaja!
Sillkoin myös käsky " OIkaa hedelmälliset ja täyttäkää maa" on huti.
Ehkä olikin tarkoitusa, että Adam ja Eve kloonataan seitsenmiljardiakertaisesti?
Jeesus sanoi, että taivaassa ei mennä naimisiin. Taivas on ihanne.
itse-murhaaja!
Ei, sillä taivaassa ollaan aina naimisissa, eheytynyt miesnainen ihminen.
Mistä noita tarinoitasi vetelet? Miksi meidän pitäisi alkaa ottaa kantaa mielikuvitelmiisi, joita niin usein keskusteluissa sälytät muiden kontolle?
Raamattu antaa ohjeet elämään, mutta ei meille ole luvattu ongelmatonta elämää. Kristityn kasvuhan on hidasta, ei kaikki ongelmat katoa suinkaan uskoontuloon. Osa voi kadota mutta elämä tuo niitä lisää.
Miksi pitäydyt vain niissä epäonnistujissa ja paasaat heidän elämästään? Kuka kampittaa ja ketä? Sitä olen ihmetellyt ihan alusta asti.
Ehkä siksi, että heitä varten se evankeliumi on. Jollei ymmärrä, että me kaikki olemme tavallamme epäonnistujia, emme todella ymmärrä rakkauden ja armon merkitystä.
Mitä mielikuvitelmaa tuossa oli?
Kun olemme käyneet avioliitosta keskustelua, joka kerran tarjotaan tätä ihannetta. Ihannetta josta on tehty pakko. Ei saa sitä, ei saa tätä. Valtava määrä ”lakeja” joita on noudatettava, eikä niistä saa lipsua. Ei edes olla eri mieltä, saati nostaa esiin sitä, ettei kukaan onnistu elämään noiden ”lakien” mukaan.
"me kaikki olemme tavallamme epäonnistujia."
Minä en ole, enkä usko että hänkään on jolle vastasit.
Hänhän kysyi sinulta aivan oikein että miksi pitäydyt ´niissä epäonnistujissa.
Aivan kuin et sietäisi silmissäsi niitä onnistujia. Niitä on, ja paljon.
Ja kuten sanoin ihanteestasi minulla on aivan toisenlainen ihanne, eikä liitossamme ole mitään pakkoa.
Aika hyvä käännös : D
Onnelliset ihmiset ovat ihania, sillä he levittävät onnellisuutta muillekin.
Miksi ei epäonnistujista saisi puhua?
Saa, mutta älä yleistä että kaikki olisivat epäonnistujia avioliitoissaan.
En yleistä. Nytkin käsittelen tätä asiaa toisinpäin. Sitä ettei saisi olla epäonnistuja, että se suorastaan kielletään. Kuitenkin pidän ihmisiä ihmisinä enkä jumalina.
Epäonnistuminen? Mitä se on? – mikä toiselle on onnistumista voi toiselle olla epäonnistumista. Miksi on pakko onnistua?
Kuka on kieltänyt epäonnistumasta?
mummomuori, olen tavallinen ihminen, en mikään epäonnistuja, vaikka sitä ehkä joidenkin mielestä olenkin. Minua ei haittaa vaikka jotkut määrittelevät onnistujan sen perusteella millainen asema yhteiskunnassa on, mikä on tulotaso, mikä on titteli.
Uskonnollisista vaatimuksista en ole koskaan piitannut, ne eivät ole omaan elämääni vaikuttaneet pakollista uskonnonopetusta enempää.
Kenen mielestä avioliitto on ihanne? Miksi se edes sitä olisi, en voi ymmärtää. Yksineläjiä on Suomessa varmaan yli miljoonaa. Kaikille se ei ole oma valinta, mutta varmaan monille on. Miksi sitä edes pitäisi ryhtyä perustelemaan?
http://yle.fi/uutiset/sinkut_kokevat_syrjintaa/6209220
Miksi sitten en saisi niistä kirjoittaa? Eikö tämäkin ketju vähän viittaa siihen, ettei olisi saanut edes mainita epäonnistujia? Ettei vain onnellisetko? leimaannu… Vai mikä siihen on esteenä? En ole väittänytkään että kaikki ovat epäonnistujia, olen vain väittänyt, että kaikilla on jotain vaikeuksia jollain kohtaa elämässä.
Tuollainen ihanne taitaa olla heillä, jotka uskovat sanatarkasti Raamattuun. Asia on vilahdellut aina homoavioliitoista keskustellessa, mutta myös ihan avioliitosta.
Onneksi suurin osa ns. uskovista on elämänmyönteinen tämän asian suhteen.
mummomuori,
Kirjoitat: "Mutta entä kun tuo ihanne tehdään pakoksi? Ei saa olla muuta, vain ihanne on hyväksyttävää?"
Koetko siis Jumalan antamia ohjeita pakoksi? Tuli vaan mieleen tuolta toisesta ketjusta, jossa puolustelit syntiä ja siksi teit tämän aloituksen.
Mm. tässä näitä omia kuvitelmiasi, joita luulet uskovien omiksi:
"Ajatellaan vaikka tätä avioliiton kaarta. Kukaan ei saisi missään lapsuutensa ja nuoruutensa vaiheessa kokea mitään fyysisiä seksuaalisia reaktioita. Ei saisi tehdä mitään, ei edes ajatella mitään, mikä voisi niitä aiheuttaa. Eli kontrollin pitää olla tiukka, lähes ”fakiirin” tasoa.
Sitten astuu esiin tuleva puoliso, joka on täydellisen sopiva eikä hänellä ole juurikaan heikkouksia. Avioliitto solmitaan ja yhteiselämä alkaa välittömästi täydellisen hyvänä ja nautittavana. Molemmat ovat vanhempina juuri sellaisia kuin on määritelty hyvän vanhemman olevan. He kasvattavat lapsensa yksissä tuumin ja elävät harmonista elämää kaikin tavoin. Heillä ei koko elämänsä aikana synny mitään halua muiden kanssa elämiseen eivätkä he edes ajattele seksiä kenenkään muun kanssa. Näin he elävät elämänsä loppuun saakka. Vaikka jompikumpi kuolee, ei kumpikaan jäljelle jäävä tarvitse enää ketään lähelleen."
Ihan selvästi kertoilet vaan Raamatun sanan sinussa herättämiä reaktioita ja vastustusta.
"Kun olemme käyneet avioliitosta keskustelua, joka kerran tarjotaan tätä ihannetta. Ihannetta josta on tehty pakko"
Miksi pelkäät Raamatun sanaa?
"Ei saa sitä, ei saa tätä."
Juu, ei saa asua avoliitossa. Raamatun mukaan. Ei saa elää homosuhteessa. Raamatun mukaan. Ei saa olla esiaviollisia suhteita. Raamatun mukaan. Ei saa olla avioliiton ulkopuolisia seksisuhteita. Raamatun mukaan. Ne on tarkoitettu ihmisen parhaaksi. Moni muukin tie on miehen mielestä parempi tie, mutta Luoja tietää parhaiten.
"Ei edes olla eri mieltä, saati nostaa esiin sitä, ettei kukaan onnistu elämään noiden ”lakien” mukaan."
No voi hyvät hyssyrät sentään! Kylläpä satutätillä settiä piisaa. Kuka on kieltänyt olemasta eri mieltä? Ei kukaan. Eikä kukaan ole kieltänyt nostamasta esiin sitä TOSIASIAA, että kaikki olemme vajavaisia ja erehtyväisiä. Mutta uskovalla on aina mahdollisuus saada voimaa elää esim. noiden em. "ei saa" -sääntöjen mukaan. Ei ne ole kuitenkaan mahdottomia noudattaa, enemmänkin se vaati ihmiseltä tahtotilaa. Ja siihenkin voi saada vahvistusta ylhäältä.
Elämän tie on kaita ja ahdas, se pitäisi uskovan aina muistaa eikä haahuilla omien halujen mukaan.
Asia on tietenkin epämiellyttävä sellaisten kohdalla, jotka kokevat syrjintää jossain muodossa. On minua naisena joskus syrjittykin niin puheissa kuin esimerkiksi palkkauksessa, mutta en minä sitä aio koko elämääni murehtia.
Parisuhteisiini ei ole mikään uskonto milloinkaan vaikuttanut. Minun ihanteeni (missä asiassa tahansa) poikkeavat varmaan monien muiden ihmisten ihanteista. Miksi minä siitä välittäisin mitä muut ajattelevat?
Jos nyt jotain omista ihanteistani sanoisin, niin numero yksi olisi sosiaalisesti oikeudenmukainen ja tasa-arvoinen yhteiskunta, jossa kunnioitetaan sananvapautta, uskonnonvapautta ja sukupuolivähemmistöjen tasavertaisuutta.
Mitä tarkoitat epäonnistujilla? Millaisia he sinun mielestäsi ovat?
aikuinen nainen!
Älä jeesustele! Kun puolet avioliitoista kariutuu, niin vain henkilökohtainen kauna mummomuoria kohtaan panee esittämään sitä, mitä sinä järjestelmällisesti teet.
Hyh-hyh!
Minä olen nähnyt hyvin vähän näitä epäonnistujia, siinä se.
Miksi ihmeessä minulla olisi mitään kaunaa jotain nettikirjoittelijaa kohtaan?
Otin vain kantaa alotukseen, että ei se ainakaan minun ihanne tai ainakaan pakko ole tuo mitä mummo kuvasi.
En koe Jumalan antamia ohjeita pakoksi, vaan ihmisten antamia ohjeita. Reaktio on aivan ihmisiä kohtaan, jotka vaativat luonnottomia asioita. Vain äärimmäisen harva niihin kykenee, mikäli vain on rehellinen ja myöntää sen totuuden.
Eli sinäkin vaadit ”tahtotilaa” eli niitä omia tekoja. Miksi? Jos joku kipuilee, sanotko vain että rukoile enemmän, tahdo lujemmin?
Kyllä vain Raamatussa on ohje, mikään ei ole kiellettyä mutta kaikki ei ole hyväksi. Vaikka kävisikin niin, ettei ihanteeseen pääse, ei siitä itseään kannata tuomita. Vaikka olisitkin harrastanut seksiä ilman avioliittoa, vaikka olisitkin eronnut ja avioitunut uudelleen jne. On ihanne jota kohtaan pyritään. Ei pakkoa.
OK, vaikka totta kai tiedän, ettei tuo ole kaikkien ihanne. Voihan se olla vaikka moniavioisuuskin. Aika yleinen se kuitenkin lienee. Kukapa ei itselleen haluaisi hyvää ja onnellista elämää?
Minusta epäonnistujat ovat ihan tavallisia ihmisiä. Kaikki ei aina mene putkeen. Joillakin voi tulla potkuja enemmän, ja elämä tulee melkoiseksi taisteluksi. Eikä aina voi tietää kuka missäkin epäonnistuu.
Se joka ei lannistu vaan jaksaa ottaa niistä opikseen, on paremmalla puolella. Heitä tulee tukea, ei rätkiä esim. Raamatulla päähän. Eikä vaatia että kaikki tulee kerralla hyväksi. Joskin näin jossain päin mainostetaan uskoa! Kun vain ”tulet” uskoon, niin sen jälkeen kaikki sujuu – ilman vaivaa tai työtä.
Niin, mutta ei se parisuhteesta tule se onnellinen elämä.
En vaadi miestäni tekemään minua onnelliseksi.
Mutta mitä sinä tarkoitat epäonnistujalla? Toisten mielipiteitäkö vai mitä???????
Kellään ei mene kaikki aina putkeen, mutta eihän se mitään epäonnistumista ole, vaan elämää.
mummomuori,
Kysyttiin: "Miksi pitäydyt vain niissä epäonnistujissa ja paasaat heidän elämästään? Kuka kampittaa ja ketä? Sitä olen ihmetellyt ihan ihan alusta asti."
Eli palstan alusta saakka tyylisi on ollut kaivella vain negatiivista uskovista. Se ihmetyttää.
Eli älä käännä tätä nyt taas mielikuviisi vaan ota ihan niin kuin kirjoitin.
Raamatusta löytyy Jumalan antamia ohjeita! Ei ne ole ihmisten ohjeita vaikka ihminen ne sieltä lukeekin. Onko luonnotonta olla harrastamasta avioliiton ulkopuolisia suhteita? Vain äärimmäisen harvako siihen kykenee? Ei mummis, älä ole höperö!
Tahdotko seurata Jeesusta vai tahdotko seurata omia käsityksiäsi? Tahtoo tahtoo, aina jotakin ihminen tahtoo.
"Jos joku kipuilee, sanotko vain että rukoile enemmän, tahdo lujemmin?"
En.
Kuka on tuominnut ja mitä, jos tuo raamatullisen kannan, niin kuin on nyt tuotu taas kerran parissa ketjussa, jotka linkitit tähän ketjuun. Jos on epäonnistunut, on epäonnistunut. Ei se epäonnistuminen ole syy tuomita ihmistä tai sälyttää enempää taakkoja toiselle. Mutta näin keskustelupalstoilla on vain tyylinä kertoa, ainakin Raamattuun uskovalla, mitä mieltä Raamattu on.
Jos olet eronnut ennen uskontuloasi, mikä ongelma se oikein on? Jos olet eronnut uskossa ollessasi, älä hauku Raamattua tai muita uskovia. Jokainen vastaa omista asioistaan yksin Jumalansa edessä. Katkeruudestahan se kertoo, jos jatkuvasti vaan haukkuu samoista asioista muita; muissa se vika on, ei itsessä.
Taitaa se vain olla luonnotonta? Etenkin jos itsetyydytyskin lasketaan ”haureudeksi”. Puhumattakaan niistä ajatuksista.
Jos itsekään ei kykene elämään niiden opetusten mukaan, mitä Raamatusta on joku löytänyt, niin miksi ihmeessä paukuttaa niitä toisillekaan? Opetetaan jotain mitä ei edes itse tehdä? Miksi? Miksi ei olla rehellisiä ja sanota, näin pitäisi – tämä on ihanne johon pyritään. Eikä niin että se elettävä ihanteen mukaisesti muuten seuraa kova tuomio. Silloin ihanteesta tulee pakko.
Miksi koet haukkumisena tämän? Kyse on niistä vaatimuksista, jotka mielestäni eivät ole Jeesuksen opetuksen mukaisia. Kyllä vain jokaista täällä rätkitään, joka ei ole siinä oman uskonsuuntauksen käsityksessä. Kun toisia vähätellään vain siksi, etteivät he ole kyenneet elämään ihanteen mukaisesti, on se mielestäni aika kyseenalaista.
Toivon että yhä enemmän on niitä uskovia, jotka pääsevät hiljalleen irti ainakin siitä ahtaimmasta käsityksestä. Toivon että lapset saavat kasvaa tasapainoisesti myös seksuaalisuuteen.
Tuota, vaikka sitä ettei pääse haluamaan ammattiin, tekee konkurssin, valitsee väärän kumppanin, yrittää jotain mihin ei rahkeet riitä (esim. työpaikalla). Mutta moni pitää esim. naispappeja epäonnistuneina, eihän ne mitään osaa. Samoin monia laitapuolenkulkijoita pidetään ihmisinä täysin epäonnistuneina. Yksinhuoltaja äidit tuntuvat olevan myös epäonnistuneita jne. Esimerkkejä on riittämiin.
Olen samaa mieltä, että se kuuluu elämään.
Kyse ei ole siitä, mitä ajattelen vaan siitä mitä opetetaan.
Olen kyllä kirjoittanut paljon myönteistäkin, sitä vain ei huomioida. No, ei se mitään.
Kirjoitan paljon kriittistä tekstiä, mutta vain jostain uskovista sekä joistakin piirteistä uskonyhteisöissä. Kyseenalaistan joitakin piirteitä, jotka eivät mielestäni ole hyväksi kenellekään.
Kaikkia "opetuksia" ei kannata ottaa vakavasti. Tulin tässä päivällä näitä kirjoituksia lukiessani ajatelleeksi, että ehkä joku ajattelee hyvästä kaveristani että hän on luuseri (kammottava sana muuten) koska hän on nelikymppisenä työtön. Minä en millään tavalla osaa ajatella häntä siten. Hän on avulias, reipas hyväntuulinen ja hyväkuntoinen kaveri, joka nyt vaan on jostain syystä työtön.
Ei tietenkää pelkästä parisuhteesta, mutta harvoin huonossa suhteessa elävä on kovin onnellinen. Parisuhde on kuitenkin iso osa sellaisessa elävien elämää (jos ollaan tosissaan ja rakastetaan). Tietenkin nykyään on muodissa sellainen "parisuhde"malli, missä ollaan kuin kämppiksiä ja yhteistä on vain seksi ja toiselta ei saa odottaa tai pyytää yhtään mitään, vaan molemmat pitävät huolen vain omista asioistaan. Mielestäni sellainen ei kuitenkaan täytä parisuhteen määritelmää.
Jaa, minä taas ajattelen että vaikka olisi sinkku niin voi olla onnellinen. Jos on mielekkäitä harrastuksia ym.mukavaa elämässä.
Jos ihminen on katkeruuteen taipuvainen ei ole onnellinen vaikka puoliso olisi miten hyvä ja suhde olisi hyvä.
Eiköhän se ole kaikkein parasta, että jokainen uskaltaa tehdä parisuhteestaan juuri sellaisen, mikä heille sopii? Mielestäni tässä pitäisi olla paljon rohkeampi ja kehittää muista piittaamatta suhdetta.
Luin jostain että nykyavioliittoja vaivaa liian suuri ihanteellisuus. Etenkin eroperheen lapsilla on epärealistinen käsitys avioliitosta. Yritetään liikaa tehdä liitosta ”täydellinen” ja kun ei se onnistu, petytään ja erotaan.
Huono suhde tekee onnettomaksi. Ehkä ennen siedettiin paremmin onnetonta ja kärsimystä tuottavaa avioliitoa?
Kuvasit ihannetta jonka oletat olevan kaikkien ihanne. Minun kohdalla meni ainakin ihan ohi. Ei tuo ole minun ihanne.
Oletat lisäksi että ihmisillä on liitoissaan ongelmia ja pakkoa olla siinä tietynlainen.
Kyllä minun suhteessani ainakin vallitsee vapaus ja niin, se uskollisuus. Olemme ihan onnellisia.
En oleta sen olevan kaikkien ihanne, mutta aika monen. Että me tapaamme sen ”oikean”, jonka kanssa saamme elää loppuelämän yhdessä. Samoin moni pitää ihanteena sitä, että on se suuri keskinäinen rakkaus ja toisilleen soveltuva luonne ja asenteet. Totta kai on niitä, jotka eivät odota tuollaista.
Tuota, ihmisen elämässä on monia ongelmia. Ei niitä varmaan tarvitse sen kummemmin olettaa. Edelleenkin teidän on heitäkin, joilla se elämä on kulkenut kuin ruusuilla tanssien (eikä piikit ole pistelleet). Vielä enemmän on heitä, jotka vain vaikenevat kaikista vaikeuksistaan. Osa jopa kieltää itseäänkin ajattelemasta niitä.
Loput ovatkin sitten niitä määritelmiä, joita jotkut uskovat ovat itse tuoneet esiin. On pakko olla onnellinen ja on pakko että kaikki menee oikein hienosti. Mitään muuta ei saa olla.
Kas, minä olen aivan tyytyväinen. Äitini on isäni omaishoitaja, siinä pari jotka pitivät siitä kiinni mitä lupasivat nuorena häissään:"kunnes kuolema eroittaa."
Sukulaisteni kaikki liitot ovat kestäneet nuoruudesta vanhuuteen, ja he ovat onnellisia, elävät hyvää elämää.
Siskoni liitto on onnellinen, ystävieni liitot ovat onnellisia.. en kerta kaikkiaan ymmärrä mistä pakkoavioliitosta sinä puhut.
Ystävissäni on eronneita, ero tuli kun onni loppui. Nyt on uusi kumppani ja taas on onnea.
Ei sellaista ihannetta nykypäivänä kellään ole mitä kirjoitit että ihanne olisi se ettei kellään olisi aiempia seksuaalisia kokemuksia.
Ehei, ne eivät vaan vaikuta millään tavalla nykypäivään. Tätä päivää eletään.
Onnelliset ja sydämeltään vapaat omissa liitoissaan.
Se on minun kokemus - ihmettelen missä sinä niitä epäonnistujia olet nähnyt?
Johtuisiko käsityksesi omista kipeistä eroistasi? Joista minä muuten en syyllistä sinua, kunhan tuli mieleen.
Nyt on ihan pakko kysyä, miksi sinä pyörit napasi ympärillä? Ei kyse ole ollenkaan siitä, millaista elämää sinä vietät.
”Ei sellaista ihannetta nykypäivänä kellään ole…”
Ei vai? Kyllä täällä on vakuuteltu aivan toista:
http://keskustelu.suomi24.fi/node/11552612
http://keskustelu.suomi24.fi/node/11546074
Minusta on ihan hienoa että teillä on noin onnellista. Niin on nykyään minullakin. Ei olisi, jos en olisi eronnut.
Ehkä siksi koen, että epäonnistuneille voi sitä ilosanomaa viedä, että Jumalan silmissä olet rakastettu. Ettei tarvitse alistua ihan mihin tahansa, ettei se elämä ole menetetty yhdestä harha-askeleesta. Ettei siinä synnintunnosta tarvitse rypeä eikä elämänvastaisessa tilanteessa elää.
Tuntuu vain että jotkut uskovat näillä opeillaan läkähdyttävät kaiken. Ei enää eroteta sitä, mikä on ihmisen osa ja sitä, mikä on ihanne. Sinä et ehkä heihin kuulu, vai mitä?
Niin, parisuhteita on monenlaisia. On parempi jos erotaan jos jompikumpi pettää tai hakkaa.
Sen jälkeen ei ole mitään estettä kummallakaan mennä eteenpäin ja etsiä parempaa. Ei se väärin ole, missään nimessä.
Minäkin olen eronnut. En koe itseäni epäonnistujaksi silti.
Nyt on hyvä suhde ja liitto, onneksi.
Enimmäkseen olen nähnyt pareja jotka ovat olleet yhdessä nuoruudesta vanhuuteen tai hyvin kauan ennenkuin on erottu.
Kun onni on loppunut on erottu, ja otettu uusi ja taas on onnea.
Tuota pakkoa en ymmärrä pienimmässäkään määrin.
Yhden kulissiavioliiton tiedän, siinä nainen ei suostu puhumaan suhteensa karikoista mitään. Hän esittää kuin kaikki olisi hyvin.
Hänen miehensä ja poikansa minulle valittavat riidoista, tappeluista, toisista naisista...
Siinä vaiheessa kun liitto muuttuu kulissiksi olisi jo mielestäni aivan sama jos eroisivat.
Se ei muuttaisi asiaa mihinkään, edes status ei muuttuisi, ovat olleet yhdessä 40 vuotta.
Mielestäni on hyvä että näistä puhutaan. Tuo nainen ei suostu puhumaan, ja se on kaikkein hankalinta. Hän raivostuu jos kysyy.
Hän haluaa antaa kuvan että kaikki on hyvin vaikka ei ole.
Hänellä ehkä on tuollainen pakon tunne koska hänen kaikki läheiset ovat onnellisia ihanneliitoissaan.
En pyöri oman navan ympärillä, toisten asioita tässä pohdin. Hyvin läheisten ihmisten.
OK, nyt olet ymmärtänyt juonen. Ehkä tuon tuttavasi kulissiliitto on vähän samasta arvomaailmasta, mistä nyt puhun. Kun käsitys on ahdas, jossa ei ole tilaa olla epätäydellinen, se ajaa juuri tuollaiseen kulissiin. Aivan vastaavaa se on joidenkin uskovinekin parissa. On pakko elää ihannetta. Onnistui se tai ei.
Ennen vanhaan liitot kesti. Sitä mikä sai ne kestämään me emme voi toisen puolesta sanoa.
Nykyisin ihanteena on kunkin henk.koht.onni. Ja siihen kannustetaan monesti, poistamaan ne onnen esteet jos jotakin on.
Parisuhteeseen ei niinkään.
Minulla on paljon ystäviä. Sinkkuja, parisuhteessa eläviä, avoliittolaisia.. en heitä jaottele sen mukaan miten heidän parisuhteet menevät.
Tärkeintähän ystävyydessäkin on se uskollisuus ystävälle.
Uskollisuus on hyvin tärkeää.
Me emme voi elää missään tyhjiössä tapaamatta ketään muita kuin puolisoa. Silloin tarvitaan luottamusta, jutella saa ja on pakkokin. Sen ymmärtää.
Se rakkaus määrittelee ne rajat.
Pitkässä suhteessa oppii kyllä ne kumppanin rajat. Niitä ei halua ylittää sillä sitä toivoo että homma toimii jatkossakin eikä toinen sitten loukkaannukkaan. Ei tule riitaa.
Elämä koostuu monista onnellisista, rauhallisista yhteisistä hetkistä. On vaan jotenkin niin kiva olla yhdessä.
Ei ole mitään pakkoa, ei ihanteita vaikuttamassa. Ellei ihanne ole se että se saisi jatkua, ihan se tavallinen yhteinen arki.
”Ennen vanhaan liitot kesti. Sitä mikä sai ne kestämään me emme voi toisen puolesta sanoa.”
No, ei toisen puolesta mutta jotain siitä voidaan sanoa. Eli kun on tutkittu millä tavoin ennen elettiin ja mitä esim. asiakirjoista ym. löytyy, voidaan siiten tehdä jonkinlainen yleispätevä johtopäätös. Mitkä olivat mahdollisuudet elättää itsensä ja tai lapset eron jälkeen? Eikö avioliitto ollut aika usean naisen työpaikka? Omaisuutta hallitsemaan tarvittiin aina mies, nainen ei saanut itse päättää. Millainen oli eronneen kohtelu yhteisössä? Mies pääsi vähän vähemmällä mutta naisen kohtalo oli rankka. Jne.
Avioliitto ei ollut mikään rakkaussuhde. Jos kävi hyvin, sai miehen joka kohteli hyvin. Joskus oli jopa rakkauttakin mukana. Jos huono onni, kohtelu oli kehnoa. Mutta siinä vain oltiin, kun ei oikeastaan ollut paljon muita vaihtoehtoja.
Ehkä kaikki ei tule ajatelleeksi niitä ihanteita? Jokaisella niitä on. Jos jo sinä esim. elät siinä ihanteessa, niin ei se ehkä ole niin esillä? Omalta kohdaltani voin tunnustaa että ihanteena oli hyvä ja tasapainoinen parisuhde – ei välttämättä edes avioliitto. Se että on joku jota saa rakastaa ja joka rakastaa minua. Jossa on vapautta olla se, mikä olen. Jossa myös toinen voi olla sitä, mitä on. Muta kyllä tuota aloituksessa mainittua ihannetta on markkinoita niin vahvasti (uskonnolliset yhteisöt, TV- ja elokuva viihde ne.) , että aika usea sen on sellaiseksi itselleen ottanut.
Huomasin että yksin eläessäni moni tuomitsi sen tilanteen. Aivan kuin olisi ollut jollain tavalla vajaa ja huono, kun ei sitä miestä ollut. Sääliteltiin ja väheksyttiin. Ehkä jopa pelättiin, kuten muut naiset sitä että vie miehen?
Onni ei ole itselleni pakko, ihmettelen vain sitä, miksi siitä on sellainen tehty? Miksi on elettävä ihanteen mukaisesti?
Ennen vanhaan liitot kesti nuoruudesta vanhuuteen -vuosikymmeniä. Totta kai siinä ajassa rakkaus tulee, jos sitä ei alunalkaen ole.
Ja Suomessa aviolittoja ei vanhemmat järjestäneet kuten joissain maissa ja se puoliso valittiin sen mukaan keneen oli ihastuttu ja rakastuttu.
Noista tutkimuksista vanhan ajan avioliitoista.. ne voidaan vetää suoraan vessanpöntöstä alas sillä AINOAT keneltä voi niiden liittojen onnellisuudesta kysyä on asianosaiset itse.
Jos esm.mummoltasi kysyt oliko hänen elinikäinen liittonsa onnellinen voi vastaus olla aivan toinen kuin niissä tutkimuksissa joita olet lukenut.
Minä näin oman mummoni olevan onnellinen omassa elinikäisessä liitossaan. Omin silmin.
Mieheni mummon miehi kuoli hiljattain-ja nyt hän puhuu jatkuvasti siitä kuinka hänellä on ikävä kuollutta miestään.
Rakkaudesta se kertoo.
Hän ainakin oli työssä, samoin miehensä. Mistä ajanjaksosta historiassa sinä puhut kun sanot: naisen työpaikka oli avioliitto?
Sinä olet sitä sukupolvea jolloin vielä avioiduttiin koko iäksi. Siksi ymmärrän sinua. Sinä et ole yltänyt tuon ajan ihanteisiin, vaikka melkein pakko olisi ollut "kun kaikki muutkin."
Et ole ainut. Tulin juuri naapurista jossa asuu 65-vuotias kahdesti eronnut mies. Hän on kiitollinen siitä ajasta jolloin eli hyvää elämää suhteissaan. On onnellinen lapsistaan.
Hänellä on juuri oikea asenne. Hän ei koe epäonnistuneensa vaikka ero tulikin. Se ero tuli, koska hänen vaimonsa syytti häntä uskottomuudesta, vaikka mies ei ollut uskoton.
Hän on iloinen siitä ettei enää tarvitse eron takia riidellä. Elämä on helpompaa.
Sinä olet eronnut kahdesti, ja kertonut minulle syitä siihen. Minä ymmärsin silloin sinua täysin. Sinulle oli parhaaksi ne erot. Nyt sinulla on viisas mies joka ymmärtää sen ettei vaimoa kuulu kohdella kaltoin.
Enää nykyaikana juuri kukaan ei ihmettele jos joku on eronnut. Häntä ei katsota mitenkään kieroon.
Ymmärretään antaa arvo homojenkin parisuhteille.
Sinä olet ehkä syntynyt väärään aikakauteen. Enää nykyisin ei eronneita tai yksinhuoltajia katsota mitenkään kieroon.
Ellei yksinhuoltaja lyö laimin lapsiaan. Vaan vie harrastuksiin, auttaa koulutyössä ja on muutenkin hyvä äiti/isä. Kyllä sellaiselle annetaan arvo.
Ne lapset ja se uusi sukupolvi on tärkeintä. Menee yli parisuhteen.
En ihan ymmärtänyt kaikkea, mutta suurimman osan.
Olen aivan samaa mieltä kanssasi mm. avioeroista, yksinhuoltajuudesta jne. Enkä koe siitä syyllisyyttä, miten olen elänyt. Kyse onkin nyt Raamatullisesta käsityksestä, jota meidän tulisi joidenkin mielestä noudattaa. Nämä henkilöt koettavat saada aikaan syyllisyyden tunnetta, jotta sitä katumusta voisi tehdä. Pitäisi katua siis kaikkea seksiä, mitä on harrastanut ennen ja jälkeen ensimmäisen avioliiton. Pitäisi katua eroja. Jne.
”Jos esm.mummoltasi kysyt oliko hänen elinikäinen liittonsa onnellinen voi vastaus olla aivan toinen kuin niissä tutkimuksissa joita olet lukenut..”
Enemmän kyllä luotan niihin tutkimuksiin. Niitä on tehty mm. haastattelemalla ja lukemalla erilaisia muistiinpanoja. Samoin vanhoista asiakirjoista käy selville asiaa vähän suuremmassa laajuudessa kuin mitä esim. lähisuvustasi voit saada. Olen itse jutellut aika monen vanhan naisen kanssa. Se että saa sellaisen luottamuksen, jossa ihan oikeasti puhutaan, ei onnistu kaikkien kanssa.
Kyllä vain minut kasvatettiin elinikäiseen liittoon. Muutamia opetuksia.
Rakastuminen on väärä peruste avioliitolle – kun köyhyys astuu ovesta sisään, lentää rakkaus ikkunasta ulos.
Kyllä se rakkaus siitä aikanaan tulee, kun odottaa jaksaa. (Totta vie, odotin sitä ensimmäisessä liitossani mutta kun ei kuulunut 12 vuoteen, niin erosin. No, oli siihen muitakin syitä.)
Kun miehen ristikseen ottaa, se risti pitää vain kantaa.
Ei avioliitossa herkkua ole, mutta siihen tottuu vuosien kuluessa.
Juu, mitä mummojani olen oppinut tuntemaan, niin enemmän ne ovat olleet riippuvuussuhteita. Tosin toisella ei avioliitto ollut pitkäikäinen, kun kuoli sodassa.
Noista tutkimuksista. Kerroit että ne on tehty haastattelemalla. Kyllä siihen avioliittoon kuului ennenkin se vaatimus että ihanneavioliitto on onnellinen. Olisiko sinulla linkkiä ko tutkimukseen?
Montaako pariskuntaa on haastateltu ja mitkä heidän vaikuttimet on olleet kun ovat alkaneet puhua pitkäaikaista puolisoaan vastaan?
Minä tiedän kymmeniä vanhoja pariskuntia, jotka ovat onnellisia liitoissaan. Montaako siis noissa ko tutkimuksissa on kuultu?
Minä en ole koskaan kuullut että joku ajattelisi noin:"Ei avioliitossa herkkua ole, mutta siihen tottuu vuosien kuluessa."
Kirjoitat uskovaisten opista, jonka mukaan liitoista ei saanut erota. Se on pienen vähemmistön, fundalistien kanta.
Luterilaiset, enemmistö, ajattelevat toisella tapaa. Eronneita vihitään kysymättä syistä.
Juu, kyllä minä arvostan yksinhuoltajia siinä missä pariskuntiakin lapsen kasvattamisesa.
Kyse on siitä miten lasta kohdellaan, hoidetaan jne.
Joskus perheessä on väkivaltaa, alkoholismia, kiihkouskovaisuutta -elementtejä jossa lapsen asema on huono. En tietenkään arvosta.
Sitten on yksinhuoltajaäitejä jotka käyttävät lasta harrastuksissa, tukevat koulutyötä, käyvät yhdessä uimassa, jätskillä, lintskillä ym.lapsen tyytyväisyys on tärkein. Heitä arvostan.
Lapsen etu on parisuhdetta tärkeämpi. Jos lapsi joutuu kotona katsomaan väkivaltaa niin vanhemmalta on edesvastuutonta jäädä silloin suhteeseen. Lapsihan joutuu siinä kärsimään ja oppii väärän mallin.
Ikävä kyllä ei ole linkkiä ja nuo asiat ovat olleet eri tutkimuksissa. Ei aina pääasiana, vaan mukana muuten. Jos niitä tulee eteen, laitan linkkiä. Niissä on siis myös mukana kuvauksia mm. avioliitoista. Siitä miten ne oli koettu, millainen asenne oli jne. Ei siis mitään syvähaastatteluja ym. Elämänkerroista löytyy myös paljon aineistoa.
Hyvänen aika, eihän asia ole mustavalkoista! Totta kai on myös onnellisia ihmisiä… Vasta nyt on intouduttu tutkimaan heitä.
Sanontoja on eri puolilla suomea ja ne eroavat ehkä toisistaan?
Juuri fundamentalisteille tuo aloitus olikin tarkoitettu!
Juuri fundalisteille tuo aloitus olikin tarkoitettu!"
He ovat pieni vähemmistö(alle 5 % kansasta)mutta jostain syystä ne kaikki tuppaavat näille palstoille.
Onhan tuo hyvä lukea niidenkin,40,50-luvuilla syntyneiden jotka pitävät elinikäisenä liittoa ainoana ihanteenaan. Kalkkikset.
,
Ei nuorempi sukupolvi(60,70,80-luvuilla syntyneet)enää sellaista ihanteena pidä koska harva siihen heidän ikäpolvessa enää on yltänyt.
He kärsivät tuosta pakkoihanteesta koska vanhempi sukupolvi heidät tuomitsee.
Jospa joku vanhempi herra tai rouva ottaisi aloituksessa opikseen ja oppisi sitä sitä oikeaa ns.kristillistä rakkautta.
Onnittelut tarpeellisesta aloituksesta.
Ihmiset kasvaa ja vanhenee, nuoruuden ihanteet ja kuvitelmat voi pitää kauniina muistoina ja yrittää löytää uuteen ikäkauteen sopivat ihanteet. Jos ei muu auta, sitten pitää erota. Voi olla, että uskovaisilla ihannepuoli on jotenkin jäykempi ja uskontoon sidottu, mutta näin vähemmän uskovaisessa lähipiirissä aika moni on erilaisten vaikeuksiensa jälkeen löytänyt itselleen sopivan, aikuisen tavan elää avioliitossaan. Viihtyä siinä ja pysyä tai ainakin lopulta päätyä taas uskollisuuteenkin.
Näinhän se menee. En näe siinä mitään, mikä olisi Jumalan silmissä sellaista, että siitä rangaistaan eikä armoa tunneta.
"En näe siinä mitään, mikä olisi Jumalan silmissä sellaista, että siitä rangaistaan eikä armoa tunneta."
Mitä, mitä? Mistä puhut? Kuka rankaisee ketä?
Että ellei löydä uutta tapaa elää avioliitossaan (tai jopa hakemasta siihen ulkopuolista apua) voi erota.
Mikä ongelma tämä nyt on, jonka taas suureellisesti olet esiin nostanut? Kukaan ei ole kieltänyt hakemasta apua avioliittoonsa ulkopuolisilta. Sitä voi mennä avioliittoleireille jo ennen kuin vaikeuksia tulee saamaan eväitä yhteiselämälle. Jos sinä elät avoliitossa, jos sinulla on muita suhteita, jos olet eronnut, älä syyllistä heitä, jotka tuovat Raamatun kannan esiin. Ei muut ole vastuussa sinun valinnoistasi.
Kyse on nyt vähän laajemmasta eli siitä käsityksestä, kuten, ettei saa erota vaikka syytä olisi, tai siitä, että jotkut uskovat, että pelkkä rukous riittää ongelmien hoitoon. Osa on aika tavalla vastaan kaikenlaista ”maalista” terapiaa, olkoonkin että kirkolla on sellaista tarjolla.
Kuitenkin käsitys on että avioliitto on oltava onnellinen jos on "oikealla" tavalal uskova. Mielenkiintoista että sinä kiistät nämä väitteet?
"Mielenkiintoista että sinä kiistät nämä väitteet?"
Oletatko siis, että kaikki, jotka kirjoittavat Raamatun mukaisesti, ovat ahdasmielisiä toisten elämän vartijoita?
Raamattu antaa ohjeet elämälle, mutta emmehän me ole täydellisiä, jokainen uskova epäonnistuu, kukaan ei ole täydellinen. Jos nyt joku täällä innostuksissaan kirjoittaa, ettei uskovat erehdy, niin eihän se ole totta. Ei sen perusteella pidä kaikkia leimata.
Uskovalle voi tulla avioero ja Jumala voi johdattaa vaikka uuden puolison, kukaan sivullinenhan ei tiedä ihmisten sisimpiä tuntoja. Mutta uskovan kannattaa aina turvautua rukoukseen ja etsiä apua ylhäältä ennen kuin menee tekemään omin päin niinkin radikaalin ratkaisun mitä avioero on. On tapauksia, joissa Jumala on saanut eheyttää puolisoiden välit, jopa niin, että eron jälkeen onkin löydetty uudelleen ja solmittu liitto toiseen kertaan.
Eikös kaikki halua avioliiton olevan onnellinen? Ja hyvät mahdollisuudet onneen on, jos prioriteetit elämässä on Raamatun mukaiset.
"Oikealla tavalla uskova", niinpä, seuraako ihminen Jeesusta vai omia toiveita ja haluja, siinähän se ero on.
No, väite ja väite. En nyt väittelyä tästä halua tehdä vaan keskustelun.
”Jos nyt joku täällä innostuksissaan kirjoittaa, ettei uskovat erehdy, niin eihän se ole totta.”
Hyvä, juuri näin minäkin ajattelen. Ei se vain kuulosta pelkästään innostukselta vaan aika vakaalta uskolta!
”Uskovalle voi tulla avioero ja Jumala voi johdattaa vaikka uuden puolison…”
Juuri sitä tässä yritän selventää. Olen aivan samaa mieltä että uskovakin voi erota, voi avioitua uudestaan eikä se ole kuolemansynti. Mutta jos Raamattua sanatarkasti noudattaa, noin ei pitäisi menetellä. Siitähän löytyy ne ”ohjeet”. Erota ei saa, vain seksuaalinen uskottomuus voi olla syy erota. Eronnut ei saa avioitua, eikä eronneen kanssa saa mennä avioon sillä silloin hän tekee huorin. Vain leski saa niin tehdä, mutta suotavaa se ei ole.
Olen siinäkin samaa mieltä, ettei eroa pidä ottaa hetken huumassa. Vaikka kuinka olisi vihainen, pettynyt jne. Se pitää harkita huolellisesti ja moneen kertaan.
mummomuori!
Evoluution kannalta yksiavioinen, rakkauteen perustuva liitto on lähes paradoksi.
Uskoisin, että evoluutiolla on muut lehmät ojassa kuin aviollinen uskollisuus. Uskollisuudella on toki osansa, mutta sitä pienempi, mitä kauammas taaksepäin mennään. Kun elinikä oli 30-40 vuotta paine keskittyi enemmän lajin lisääntymiseen, kuin tunnesyihin.
Romanttinen käsitys avioliitosta on muutenkin hyvin nuori "keksintö". Naisen asema oli lisätä miehen omaisuusluetteloa ja olla enemmän tai vähemmän palkaton orja.
Vielä sotiin asti perheen suurin huoli ei ollut lemmestä lurittelu, vaan ankara taisto selviytyä. Ehkä tämä kamppailu hitsasikin liittoja enemmän kuin mikään muu. Onneksi ei ollut terapioita, Tulee mieleen Sillanpään sanonta vanhasta pariskunnasta torppariaikana,että he " riippuivat kiinni elämässä rinnakkain."
On kaksi tapaa, jotka varmasti ovat täysin hyödyttömiä ongelman ratkaisussa. Toinen on kieltää ja vähätellä sitä, toinen on nähdä pelkkää mustaa edessäpäin.
Ennen avioliiton kestävyydellä oli suora yhteys elämästä selviytymiseen. Nyt tuo linkki on kyseenalainen ja vauriot epäonnistumisessa rajoittuvat pääasiassa tunnepuolelle.
Itse asiassa uskollinen parisuhde on evoluution mukainen. Tästä on saatu jo näyttöä. Parisuhteen pituus on tosin lyhyempi kuin elinikäinen. Eikä syrjähypyt ole olleet tuntemattomia, luonnollisesti. Muistelen että keskimäärin 10 -15 vuotta. Tähän vaikuttaa tietysti sekin, että ”leskiä” oli paljon, koska kuolleisuus oli suurta. Etenkin naiset kuolivat lapsivuoteisiin.
Enkä näe ihan noin sotaisena esihistoriaa, mutta toki elinolosuhteet ovat olleet vaativia. Silloin ”perhe” tai lauma on ollut todella tärkeä. Jokaisella on ollut oma roolinsa, jopa niillä homoillakin. Uudelleen ”avioituminen” (vai miksi sitä pitäisi sanoa: ) ) on ollut luonnollista, jopa vaatimus että on hengissä pysynyt.
Romanttinen eli tunneliitto on nuori ilmiö. Ei varmaan koskaan ole niin tunteen päälle perustettu avioliittoja kuin nykyään! Se vain tarkoittaa että vaatimuksen hyvän suhteeseen kasvaa. Pitää olla tietoa ja ymmärrystä monista asioista. Eikä kenenkään enää tarvitse olla elannon tai omaisuudenkaan takia avioliitossa. Elämme aikaa, josta ei oikeastaan kukaan tiedä, millaisia muotoja syntyy tässä pariuhteen tiimoilta.
>>>Itse asiassa uskollinen parisuhde on evoluution mukainen.
Niin, no tutkijasta riippuen aika hahmotellaan eri tavoin. En enää muista, kuka oli se, joka arvioi ajan ihan biologian mukaan. Eli lapsen kasvaminen aina siihen saakka, että pärjää, kestää n. 5 -7 vuotta. Yleensä nainen on jo tuolloin uudestaan raskaana. Näin optimi olisi vähän enemmän kuin tuo 4 vuotta.
Eihän pareja noin vain vaihdettu, kun elettiin tiiviissä perheyhteisössä. Jo silläkin oli oma reunaehtonsa, kuinka monta kyettiin ruokkimaan.
Eliikäinen liitto on hyvin harvojen onnistunut saada, mutta kyllä niitäkin löytyy. Ihan sellaisiakin joilla ei ole uskonnollista taustaa.
mummomuori!
Tarkennus :; yritin sanoa, että evoluutiolla oli ja on rinnakkaisia trendejä ajettavana ja riippu paljolti siitä, mitkä reunaehdot vallitsevat, mikä haara nostaa päätään.
Käsitän tässä parisuhteen elinikäisenä. Sen pilkkominen johtaa asian käsittelyn kannalta pohjattomaan suohon. Pikauskollisuuksia on varmasti jokaisella. Ja elämällä ja rakkaudella on niksinsä saada uhrinsa nalkkiin : ihastua, rakastua, siittää ja tulla järkiinsä huomatessaan asuntovelat, kasvatusvastuun, sukupuolisen roolimallin tuhannet vaatimukset, kehon rapistumisen.
Voihan juttu kääntyä n.s. strömsöläiseksi - yrittämällä niska limassa, " tekemällä työtä parisuhteen puolesta"! - termi, jonka jo sen sinänsä pitäisi avata typerimpienkin romantikkojen silmät.
Parisuhde on tahtolaji. Sitä, miten tätä tahtoa pidetään yllä, on mysteeri. Ennuste onnistumisen suhteen on fifty-fifty.
mummomuori!
"vaatimus hyvän suhteen kasvaa" Muotoilisin toisin : addiktio alkaa jo vaatia luonnottomia!
Ainut nyönteinen asia, joka vanhan kantturan silmään pistää, on se iloinen asia, että naiset, varsinkin nuoret alkavat uskaltaa esittää toiveitaan ja vaatimuksiaan liiton suhteen. Muutakin kuin olla kaljamahan matrassina käskystä.
Tuota, en nyt addiktioita tähän liittäisi. Tarkoitin että pitää olla hyvät vuorovaikutustaidot, täytyy osata ymmärtää toisen käyttäytymistä jotta kykenee toimimaan asianmukaisesti. Pitää ymmärtää parisuhteen omat kuviot, kuten vaikka seksuaalinen puoli. Pitää ostata taloudellinen puoli, monia taitoja, jotka täydentävät puolison taitoja, ymmärrystä kasvattaa lapsia ja ratkaisemaan erilaisia ongelmia.
Noita ei vanhaan ”hyvään” aikaan vaadittu. Kohteli sitä toista miten vain, ei ulospääsyä ollut, koska erota ei voinut. Oli pakko alistua melkein mihin vain. Nykyään sanotaan, että velka on se, joka pitää avioliiton paremmin koossa, kuin se suhde itsessään tekisi. Eihän se koskaan ole niin ollutkaan, rakkaus on niin vaativa laji, että harva kykenee sillä yksin pitämään aivoliiton kasassa.
Muistelen, että niinkin yleinen juttu, kuin kihlasormus saa juurensa pakanallisuudesta. Olisikohan ollut egyptistä missä oltiin ihan sen ajan johtavia *aatananpalvojia.
En kyllä muista raamatusta yhtään ainutta kohtaa sormus-seremoniasta, tai vastaavasta. Minusta tuntuu, että tämä voisi liittyä avio-ongelmiin, koska ainakin paholaisen merkin ottamisesta ruumiiseensa on kyllä kohta raamatussa.
laittaakko sormus!
Ei kannata ulkoistaa tätäkään pahaa. Säilyypähän vastuu selvempänä.
Niin kauan kun meillä on Vanha testamentti, ei usko Raamattuun ole pelkästään ihanteellinen käsite vaan ihminen pakotetaan uskomaan siihen.
- Mutta te, jotka olette hylänneet Herran ja unohtaneet minun pyhän vuoreni, te, jotka katoitte juhlapöydän onnenjumalalle Gadille ja täytitte sekoitusmaljan kohtalonjumalan Menin kunniaksi, te menetätte henkenne miekan iskusta, minä määrään teidät kumartumaan teuraiksi. Kun minä kutsuin, te ette vastanneet, kun minä puhuin, te ette kuunnelleet vaan teitte sitä, mikä on minun silmissäni väärää, ja aina valitsitte sen, mikä on vastoin minun tahtoani. (Jesaja 65:11-12)
Jos ei kuuntele Vanhaa testamenttia ja toimi sen mukaisesti niin teuraaksi joutuu. Tällaisen kirjan perusteella voikin sitten hyväksyä vaikka minkälaisen psykopaattisen toimintamallin.
Tässä video kristitystä joka ei pidä juutalaisista ja vertaa natseja Jumalaan:
http://www.youtube.com/watch?v=210peVU3ZH8
http://www.youtube.com/watch?v=210peVU3ZH8#t=2m
Hitler on historiankirjojen mukaan nimennyt yhden bunkkereistaan sudenpesäksi (Wolfsschanze). Hän ei siis nimennyt bunkkeriaan Leijonanpesäksi eikä Karitsanperäksi.
Jos psykopatia sallitaan maailmassa niin ratkaisut ovat sen mukaisia. Jos ihmiset lukevat kirjoja joissa pelotellaan ihmisiä sillä että he joutuvat teuraiksi, lähtevät ihmiset puolustuslinjalle ja hyväksyvät myös oman elämänsä osalta sen että toisia ihmisiä saa pelotella sekä myös toimia sen mukaan miten Jumala haluaa ihmisten toimivan. Jos Jumalan mielestä teurastaminen on ihan ok niin mikä minä olen tuomitsemaan sitä jos poliittiset hahmot ottavat tämän saman kannan. Eikö se ole Jumalan tahto? Ja jos kansa hyväksyy tällaisen kirjan lukemisen ja alkaa toimimaan tuon kirjan mukaisesti niin lopputulos on myös sellainen mikä on odotettavissa.
Eikö olisi aika alkaa miettimään Lopullista Ratkaisua tämän kirjan suhteen sen sijaan että ihmiset perustavat oikeuskäsitteensä johonkin Vanhaan testamenttiin missä teurastetaan ihmisiä?
Jotta ei menisi liian off-topikiksi niin ihmisellä ei tulisi olla ihanteita mitä ihailla. Vanhan testamentin mukaan ihmisellä ei tule olla idoleita. Kumma kun se ei päde tähän Jumalaan. Monet kun ottavat sen idolikseen ja alkavat seuraamaan sitä sekä toimimaan sen mukaisesti miten Jumala on toiminut. Jos Uusi testamentti ei tunnu toimivan niin sitten turvaudutaan Vanhaan testamenttiin.
Minä en voi uskoa siihen, että mukamas paijauksella saadaan aikaan parannuksen tekeviä ihmisiä. Jos ihminen saa armon ihmiseltä, niin varmasti tämä ihminen on sitten armon saanut omasta mielestäänkin ainoastaan tältä yhdeltä ihmiseltä, mutta jos puhutaan Jumalan armosta, niin se pelastaa ihmisen ja se varmasti merkitsee enemmän sen vuoksi, että ihminen uskoo ja varmasti sekin vaikuttaa, että armon on saanut myös miljoonien kristittyjen silmissä. En voi tietenkään yleistää, koska onhan varmasti paljon ihmisiä joille esimerkiksi mikään ei merkitse mitään.
Hieman ohi asiayhteydestä, mutta raamattu lupaa pitävän todistajan, pyhän hengen ja niin se menee todellisten kristittyjen keskuudessa, että aito kyllä tunnistaa aidon.
Jumalaan uskominen on ihan ok, mutta eikö tuo Raamattu ole tehty epäuskoisille? Ainakin Jeesus istui syntisten kanssa samassa pöydässä. Ja useimmiten pahat ihmiset valitsevat Raamatusta juurikin sen pahuuden minkä perusteella he lähtevät perustelemaan omaa toimintaansa. Jotkut saattavat kääntyä pois pahuuden tieltä ja myöntää oman virheellisyytensä.
Mutta voivatko hyvät ihmiset puolustella omia näkemyksiään Raamatun kautta? Siinä vaiheessa kun ihminen puolustaa itseään ja puolustelee kantojaan Raamatun kautta, onko se hyvyyttä? Entä voiko puolustella omia kantoja maallisten lakien kautta? Jos maalliset lait edustavat ihmisen asettamista orjan asemaan lakien kautta, onko sellainen pahuus oikeutettua kristityille että he käyttävät maallisia lakeja pahoja ihmisiä vastaan? Jos Jeesus kehoitti kääntämään toisen posken, antamaan takin ja kulkemaan 2 kilometriä, niin tulisiko pahojen ihmisten antaa tehdä mitä he haluavat sen sijaan että turvautuisi lainkaan maallisiin tai Raamatullisiin lakeihin tai että osoittaisi lainkaan aggressiivisuutta ja vihaa toista kohtaan?
Mielestäni Raamattu ei edusta hyvyyttä ilman uskoa, mutta toisaalta Vanhan testamentin lakeihin uskominenkaan ei edusta hyvyyttä. Jos lait edustavat itsekuria, on tämä mielestäni hyvyyttä, mutta toisten ihmisten elämään puuttuminen ei. Itsepuolustus ei kuitenkaan onnistu jos ei ole mitään sääntöjä ja lakeja. Usein pahat ihmiset luottavat juurikin sääntöihin ja lakeihin perustellen oman pahuutensa sitä kautta, mutta he ovat myös valmiita kiertämään näitä sääntöjä ja lakeja. He eivät halua hyväksyä uskoa vaan ainoastaan lait.
Onko Raamattu hyvä kirja jos siellä on sääntöjä ja lakeja? Tulisiko Raamattu unohtaa jos ihminen ei usko Jumalaan? Kannattaako Raamatun sanaa levittää muille kuin niille jotka uskovat Jumalaan? Entä jos ihminen uskoo, mutta tarttuu lakeihin minkä perusteella ihminen kokee olevansa oikeutettu puolustamaan itseään? Onko ihminen tällöin luopunut uskosta Jumalaan? Ihminenhän tällöin ottaa oikeuden omiin käsiinsä sen sijaan että luottaisi Jumalaan. Jos ihminen luottaa Jumalaan, mitä kohtia Raamatusta tulisi lukea? Itselleni Raamatusta ei ole ollut hyötyä koska olen kokenut että se vain painostaa ihmistä luopumaan terveestä järjenkäytöstä. Jos se Jumala on olemassa ja se löytyy noudattamalla vaikkapa Uuden testamentin ohjeita niin minä en sitä Jumalaa löytänyt koska en noudattanut Uutta testamenttia lahjoittamalla omaisuuteni pois köyhille. Onko tämä hyvä oppi epäuskoisille? Luovutaanko siinä terveestä järjenkäytöstä jos lahjoitetaan omaisuus köyhille ja rukoillaan Jumalalta apua vai onko se juurikin sitä tervettä järjenkäyttöä? No luultavasti se on tervettä jos se Jumala on olemassa ja Uusi testamentti on Jumalan sanaa. Minä en kyllä tiedä onko se Jumalan sanaa. Oletko sinä toiminut näin?
Hyvä kirjoitus.
Otin tuolta erään kohdan, johon ajattelin paneutua paremmin.
” Itselleni Raamatusta ei ole ollut hyötyä koska olen kokenut että se vain painostaa ihmistä luopumaan terveestä järjenkäytöstä.”
Tuolta se tuntuu kun kuuntelee joidenkin opetuksia. Koska heillä on kova usko painettuun sananaan (Raamattu), joka ei muodosta loogista kokonaisuutta, myös ymmärrys täytyy laittaa solmuun. Tulkitaan ja väittään ettei tulkita. Jotta usko painettuun sanaan säilyy. Se vaati todellakin normaalin järjenkäytön lopettamista. Tosin sitä pidetään hyvänä asiana!
Mutta käsitys on hyvin autoritaarisesta Jumalasta, joka nauttii vain siitä, että totellaan. Ollaan kilttejä. Tästä sitten saa palkinnon aikanaan, ehkä. Autoritaarisuuteen kuuluu sellainen alamaisuus, jossa sokeasti totellaan, oli käsky miten mieletön tahansa. En väitä, että Jumalan käskyt ja kehotukset sitä olisivat, ihminen niistä sellaiset tekee. Jumala ei siis rakasta vaan vaatii vain alamaisuutta?
”Jos se Jumala on olemassa ja se löytyy noudattamalla vaikkapa Uuden testamentin ohjeita…”
Tässä sitten onkin sitä tulkkaamista. Kun Jeesus kehottaa luovuttamaan toisen ihokkaan sille, jolla ei ole yhtään ihokasta, mitä se tarkoittaa. Kun nykyään niitä ei käytetä, niin ei ole mitään annettavaa? Vai kenties onko se yhteydessä tuohon omaisuudesta luopumiseen? Missä määrin niin pitää tehdä?
Enemmän Jeesus opettaa rakastamisesta, kuin vanhojen lakien tottelemisesta. Viittauksen ovat hyvin ylimalkaisia. Eihän Hän itsekkään niitä totellut. Nämä opetukset hyvin moni haluaa unohtaa. Kuten tuossa yllä:”… paijauksella saadaan aikaan parannuksen tekeviä ihmisiä.”.
Joidenkin mielestä Jeesuksen opetukset ovat väärin. He eivät luota siihen, että Jumala kyllä kutsuu jokaista omalla tavallaan. He haluavat vähän parannella Luojan toimintaa. Vähän kuin vihjata, että hölmön hommaa tuollainen Jumalan rakkaus, me kyllä tiedetään paremmin, miten ihmisiä tulee kutsua Jumalan luo. He tekevät ihanteista pakkoja. Ellei tarkalleen noudata heidän ohjeitaan, he tuomitsevat, ja sanovat että Raamattu niin käskee tehdä!
Kuule kameli. Jos nyt ensin vaikka kasvaisit aikuiseksi ja lakkaisit näkemästä ihmiset hyvinä tai pahoina.
Huom!
Eräs Raamatun helmistä on tämä Paavalin sana :; "Jumalan hyvyys vetää meitä parannukseen." Armon kokenut ja sitä tarvitseva allekirjoittaa tämän.
Kyllä ihmisellä ihanteita pitää olla, mutta ne pitää ymmärtää ihanteiksi. Elämän realiteetit ovat eri juttu, ja kolhujakin matkan varrella tulee.
Se, että uskova kehottaa vaikeuksissa olevaa turvautumaan Jumalaan ja rukoilemaan, tulee siitä, että uskovaa itseään se on kerran toisensa jälkeen auttanut. Itse kehotan vielä lukemaan Raamattuakin, koska koen sen erittäin tärkeäksi.
Uskovat kätkevät elämänsä vastoinkäymisiä jukisivun taakse harvemmin kuin muut. Se näkyy tälläkin palstalla. Uskovat tänne ovat oman elämänsä koettelemuksista kirjoittaneet, eivät ateistit. Eikä uskova myöskään pety vähitellen itseensä tai uskoonsa oman riittämättömyytensä vuoksi, koska uskova ei ensinnäkään tavoittele kuuta taivaalta, ja toisekseen uskova tiedostaa ihmisen kyvyttömyyden olla tekemättä syntiä ja armon tarpeen.
Mitä taas seksiin tulee, niin eihän Raamattu kiellä harjoittamasta seksiä, kunhan harjoittaa seksiä siten, ettei loukkaa muita.
Näinhän se on. Se ei sitä ole kaikille uskoville!
aivan,teineille ja kelle tahansa siunaantuvat sukupuolitaudit ja abortit,niitä on ilo hoitaa pois päiväjärjestyksestä ja jatkaa entiseen malliin kuin mitään ei olisi sattunut.
"eihän Raamattu kiellä harjoittamasta seksiä,kunhan harjoittaa seksiä siten,ettei loukkaa muita."
mummomuorilla on ollut kiinnostava aloitus. Toki meillä on varmasti erilaisia ajatuksia siitä, mikä on onnistumista ja mikä epäonnistumista.
Monet meistä kristityistä, uskovaisistakin vaadimme toinen toisltamme täydellisyyttä ja asetamme malleja.
Vaikka sen vastakohta ei olisikaan epäonnistuminen vaan ihan tavallinen elämä erilaisine puolineen, niin usein sorrumme asettamaan vaatimuksia. Vaatimukset sisältävät kunnon kirjon siitä, millainen "tosiuskovainen " on myös avioliitossaan tai muussa elämässään.
Kuitenkin elämä yllättää monesti kipeästi ja vaikeasti. Ja hän jota luulemme onnelliseksi, ei sitä sisissämässään olekkaan ja toinen taas on, vaikka ei hänestä aina uskoisi.
Unelmat ja ihanteet ovat tärkeitä ja merkityksellisiä. Niitä kohti on hyvä pyrkiä, mutta ei meidän tarvitse sitäkään tehdä pakkomielteisesti, verta ja hikeä sylkien. Ihanteet ja unelmat ovat osaltaan elämää ylläpitäviä voimia. Niitä voi ja tulee muuttaa tarvittaessa.
Tuula -pappi
"Monet meistä kristityistä uskovistakin vaadimme toinen toisiltamme täydellisyyttä ja asetamme malleja."
Kristitty uskova on täydellinen selvien syntien tunnustamisessa,ajatuksissa sanoissa ja teoissa tämä on mahdottomuus.