Jouko Pihon arvio kirjasta Pohjois-Korea – Siperiasta itään
Jouni Hokkasen tammikuussa 2014 julkaistu kirja Pohjois-Korea –Siperiasta itään on hätkähdyttävää luettavaa. Välillä esille tulevat asiat ovat niin absurdeja ja uskomattomia, ettei tiedä, itkeäkö vai nauraa.
Mutta pakko on uskoa. Jouni Hokkanen on tutkinut Pohjois-Koreaa yli 13 vuoden ajan ja ohjannut maasta viisi dokumenttielokuvaa.
Hokkasen Pohjois-Korea –kirja on tietopaketin, matkakirjan ja matkaoppaan yhdistelmä, jossa on mukana historiallista tietoa ja kummallisten ilmiöiden pohdiskelua.
Pohjois-Korean kohdalla totuus on tosiaankin tarua ihmeellisempää. Kyseessä on ainoa jäljellä oleva rautaesiripun takainen maa ja maailman suljetuin valtio, jonka pitäisi virallisen propagandan mukaan olla työläisten paratiisi, mutta jossa hyvin voivat vain eliitti ja sotilaat suurten kansanjoukkojen kärsiessä nälästä, kaiken puutteesta, kovasta kyttäyskurista ja toisinajattelijoiden vankileireistä, joita on ainakin 10 satelliittikuvien mukaan.
Valtion budjetista 20 % menee Kimien dynastian erittäin ylellisen ja kalliin elämäntavan ylläpitämiseen, 50 % lähes romahtaneen valtion tuloista menee sotilasmenoihin ja vain 30 % muun yhteiskunnan, n. 23 miljoonan asukkaan hyväksi.
Puute tarkoittaa myös tiedon puutetta. Kansainvälinen internet ei näy ollenkaan eivätkä ihmiset saa olla tekemisissä ulkomaalaisten kanssa.
Pääkaupunki Pjonjang on rakennettu suunnattoman propagandanäytelmän kulissiksi, mutta sielläkin puute näkyy, koska jokapäiväiset sähkökatkokset tekevät kaupungista usein täysin pimeän.
Pohjois-Koreaa on sanottu stalinismin viimeiseksi linnakkeeksi ja kommunistiseksi diktatuuriksi. Jouni Hokkanen, koulutukseltaan myös teologian maisteri, on eri mieltä. Näin Hokkanen kirjassaan sivulla 62: ”Pohjois-Korea on umpiuskonnollinen teokratia. Pohjoiskorealaisuus ei ole sosialismia eikä kommunismia, vaan kyseessä on äärinationalistinen, rodun puhtautta vaaliva syvästi uskonnollinen diktatuuri, hengellinen pappisvaltio, jossa valtaa pitävät Kimien dynastia ja armeija. Kultin jumala on alati läsnä oleva ikuinen kenraali Kim Il Sung. Pohjoiskorealaisen mentaliteetin taustalla on ikiaikainen konfutselainen ajattelutapa jonka mukaan vanhemmille ja esivallalle tulee olla kuuliaisia. Kimistä puhuttaessa käytetään usein uskonnollista kieltä: hän on Kristuksen kaltainen hahmo, joka kuvataan usein lasten ympäröimänä.”
Kim Il Sung oli nuoruudessaan katolisen kasvatuksen saanut kristitty, joten voi olla, että hän on ammentanut sieltä aineksia uskoon omaan messiaanisuuteensa. Kun ihmisillä ei ole muuta uskontoa eikä jumalaa, on tästä uskonnollispoliittisesta Juche (=itsenäisyys) –aatteesta tullut lähes kaikkien omaksuma valtion uskonto. Hokkanen kuvaa hyvin sitä, miten tämän ideologian ihmispalvonta tulee vastaan kaikkialla. Joka paikassa on Kim Il Sungin ja hänen poikansa Kim Jong Ilin valokuvia, maalauksia, patsaita ja julisteita.
Hokkanen kertoo ensimmäisestä johtajan palvontaan liittyvästä hämmentävästä kokemustaan elokuvissa ollessaan sivulla 63: ”Kun Kim Il Sungin jumalaisen aurinkoisina säteilevät kasvot ilmestyvät valkokankaalle, kaikki elokuvateatterissa olijat alkavat taputtaa. Kun sekä isä että poika ovat kuvassa, taputukset voimistuvat ja ihmiset alkavat kyynelehtiä hysteerisinä. Kun vieressäni istuvan simultaanitulkin tasainen pölinä muuttuu yllättäen väriseväksi ulinaksi, ensimmäinen tuntemus on hämmennys ja pelko. Kuinka aikuinen mies voi olla noin sekaisin?”
”Pohjois-Korea on kuin George Orwellin sysisynkeä totalitarismikuvaus 1984 potenssiin sata. Valitettavasti elämä rautaesiripun takana on täyttä totta, vaikka se ylittää kaikkein hurjimmatkin tieteiskuvitelmat,” Hokkanen toteaa lopuksi.
Aika näyttää, mihin suuntaan Pohjois-Korean kehitys kulkee. Jo nyt paine muutokseen on kova, kun maahan salakuljetetaan kiellettyä materiaalia, varsinkin eteläkorealaisia DVD-filmejä, joista ihmiset näkevät, että Etelä-Korea ei taidakaan olla heille propagoitu kurjuuden takapajula, vaan pikemminkin asia on päinvastoin.
Hokkanen pitää todennäköisimpänä vaihtoehtona sitä, että Pohjois-Korea seuraa Kiinan mallia eli avaa ovet markkinataloudelle, mutta pitää muutoin tiukasti kiinni Kimien dynastian ja Korean työväenpuolueen yksinvallasta.
Jouni Hokkasen kirja Pohjois-Koreasta, maailman oudoimmasta maasta, on ravisuttava ja paljon tietoa antava lukukokemus.
Jouko Piho
www.suomen-laillisuuspuolue.fi
Jouni Hokkasen tammikuussa 2014 julkaistu kirja Pohjois-Korea –Siperiasta itään on hätkähdyttävää luettavaa. Välillä esille tulevat asiat ovat niin absurdeja ja uskomattomia, ettei tiedä, itkeäkö vai nauraa.
Mutta pakko on uskoa. Jouni Hokkanen on tutkinut Pohjois-Koreaa yli 13 vuoden ajan ja ohjannut maasta viisi dokumenttielokuvaa.
Hokkasen Pohjois-Korea –kirja on tietopaketin, matkakirjan ja matkaoppaan yhdistelmä, jossa on mukana historiallista tietoa ja kummallisten ilmiöiden pohdiskelua.
Pohjois-Korean kohdalla totuus on tosiaankin tarua ihmeellisempää. Kyseessä on ainoa jäljellä oleva rautaesiripun takainen maa ja maailman suljetuin valtio, jonka pitäisi virallisen propagandan mukaan olla työläisten paratiisi, mutta jossa hyvin voivat vain eliitti ja sotilaat suurten kansanjoukkojen kärsiessä nälästä, kaiken puutteesta, kovasta kyttäyskurista ja toisinajattelijoiden vankileireistä, joita on ainakin 10 satelliittikuvien mukaan.
Valtion budjetista 20 % menee Kimien dynastian erittäin ylellisen ja kalliin elämäntavan ylläpitämiseen, 50 % lähes romahtaneen valtion tuloista menee sotilasmenoihin ja vain 30 % muun yhteiskunnan, n. 23 miljoonan asukkaan hyväksi.
Puute tarkoittaa myös tiedon puutetta. Kansainvälinen internet ei näy ollenkaan eivätkä ihmiset saa olla tekemisissä ulkomaalaisten kanssa.
Pääkaupunki Pjonjang on rakennettu suunnattoman propagandanäytelmän kulissiksi, mutta sielläkin puute näkyy, koska jokapäiväiset sähkökatkokset tekevät kaupungista usein täysin pimeän.
Pohjois-Koreaa on sanottu stalinismin viimeiseksi linnakkeeksi ja kommunistiseksi diktatuuriksi. Jouni Hokkanen, koulutukseltaan myös teologian maisteri, on eri mieltä. Näin Hokkanen kirjassaan sivulla 62: ”Pohjois-Korea on umpiuskonnollinen teokratia. Pohjoiskorealaisuus ei ole sosialismia eikä kommunismia, vaan kyseessä on äärinationalistinen, rodun puhtautta vaaliva syvästi uskonnollinen diktatuuri, hengellinen pappisvaltio, jossa valtaa pitävät Kimien dynastia ja armeija. Kultin jumala on alati läsnä oleva ikuinen kenraali Kim Il Sung. Pohjoiskorealaisen mentaliteetin taustalla on ikiaikainen konfutselainen ajattelutapa jonka mukaan vanhemmille ja esivallalle tulee olla kuuliaisia. Kimistä puhuttaessa käytetään usein uskonnollista kieltä: hän on Kristuksen kaltainen hahmo, joka kuvataan usein lasten ympäröimänä.”
Kim Il Sung oli nuoruudessaan katolisen kasvatuksen saanut kristitty, joten voi olla, että hän on ammentanut sieltä aineksia uskoon omaan messiaanisuuteensa. Kun ihmisillä ei ole muuta uskontoa eikä jumalaa, on tästä uskonnollispoliittisesta Juche (=itsenäisyys) –aatteesta tullut lähes kaikkien omaksuma valtion uskonto. Hokkanen kuvaa hyvin sitä, miten tämän ideologian ihmispalvonta tulee vastaan kaikkialla. Joka paikassa on Kim Il Sungin ja hänen poikansa Kim Jong Ilin valokuvia, maalauksia, patsaita ja julisteita.
Hokkanen kertoo ensimmäisestä johtajan palvontaan liittyvästä hämmentävästä kokemustaan elokuvissa ollessaan sivulla 63: ”Kun Kim Il Sungin jumalaisen aurinkoisina säteilevät kasvot ilmestyvät valkokankaalle, kaikki elokuvateatterissa olijat alkavat taputtaa. Kun sekä isä että poika ovat kuvassa, taputukset voimistuvat ja ihmiset alkavat kyynelehtiä hysteerisinä. Kun vieressäni istuvan simultaanitulkin tasainen pölinä muuttuu yllättäen väriseväksi ulinaksi, ensimmäinen tuntemus on hämmennys ja pelko. Kuinka aikuinen mies voi olla noin sekaisin?”
”Pohjois-Korea on kuin George Orwellin sysisynkeä totalitarismikuvaus 1984 potenssiin sata. Valitettavasti elämä rautaesiripun takana on täyttä totta, vaikka se ylittää kaikkein hurjimmatkin tieteiskuvitelmat,” Hokkanen toteaa lopuksi.
Aika näyttää, mihin suuntaan Pohjois-Korean kehitys kulkee. Jo nyt paine muutokseen on kova, kun maahan salakuljetetaan kiellettyä materiaalia, varsinkin eteläkorealaisia DVD-filmejä, joista ihmiset näkevät, että Etelä-Korea ei taidakaan olla heille propagoitu kurjuuden takapajula, vaan pikemminkin asia on päinvastoin.
Hokkanen pitää todennäköisimpänä vaihtoehtona sitä, että Pohjois-Korea seuraa Kiinan mallia eli avaa ovet markkinataloudelle, mutta pitää muutoin tiukasti kiinni Kimien dynastian ja Korean työväenpuolueen yksinvallasta.
Jouni Hokkasen kirja Pohjois-Koreasta, maailman oudoimmasta maasta, on ravisuttava ja paljon tietoa antava lukukokemus.
Jouko Piho
www.suomen-laillisuuspuolue.fi
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.