Ei ollut 50-luvulla tietokoneita eikä pleikkareita, ei kännyköitä eikä tabletteja. Suuri ylpeilyn aihe oli silloin jopa ”jappitanko”. Muistattehan nykyiset eläkeläiset kuinka pienistäkin asioista osattiin nauttia ja iloita. Nyt ei taida riittää oikein mikään. Ei ainakaan jappitanko.
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 10 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Oli minunkin kaverin polkupyrän ohjaustangossa jappitanko. Se taisi olla 60-luvun alussa. Olin kyllä vähän kateellinen. minulla ei ollut.
Mikä se sellinen tango on.
Ei ollut mopoakaan, oli vain jappitanko ja räpätin.
Räpätin antoi mukavaa räpätystä ajoon ja jappitanko nosti vanhan pyöränrämän arvoa huimasti. Useimmilla ei ollut kuitenkaan varaa polkupyörään, vaan oli tyytyminen pelkkään vanteeseen. Polkupyörän vanne olikin nopea ”kulkuneuvo” juostaessa kylänraittia ja annettaessa puukapulalla vauhtia vanteelle. Vanteella pääsi hyvin paikasta toiseen.
Köyhin jappitanko minkä olen nähnyt on tavan fillarin ohjaustangosta kirveshamaralla oikaistu tanko ja siihen oli viritetty poikkitanko hitsaamalla! Jappitankohan oli vähän leveämpi ja loivempi mutkainen kuin tavan tanko mikä fillarissa oli!
Pahvinpalasta tehty räpäitin pinnojenvälissä kuului myös asiaan!
Ainakin omasta mielestä silloin pääsi kovemppaa, lähes äänen nopeutta!
Kaikilla ei ollut polkupyöriä, mutta vanhoja paikattuja polkupyörän sisäkumeja roikkui vajojen seinillä. Niistä tehtiin uimakellukkeita. Tosi kingiä oli, jos jollakulla oli kaksi kumia rinnan ympäri ristissä kuin panosvyöt.
Vuotokohdat vaan piti paikata. Se oli helppoa, kun uidessa näki mistä kohtaa kuplat tuli.
Jokaisen kunnianhimoisen nuoren "uimamaisterin" polvihousujen taskussa olikin aina rantaan mennessä muutama kuminen paikkalappu, pala hiekkapaperia ja kumiliimaa!
Ei märkää voinut paikata ja liiman kuivuminen kesti 2 tuntia, ei ollut mukana.
Kyllä niitä koetettiin kuivata, kiireesti, puolessa tunnissa auringossa ja kovasti puhallellen, kun oli kiire takaisin pulikoimaan.
Mutta totta, eihän ne paikat aina kestäneet, vaan alkoivat vedessä irrota. Varalla olikin hyvä olla useampia sisäkumeja ja varaosia. Itsellä oli fillarin satulan alla nahkakotelo, jossa oli venttiilikumeja, punaisia ja mustia kumipaikkoja ja liimaa. Ellei menty fillarilla uimaan, kulki taskussa peltilaatikko, jossa samat tavarat.
Mutta uimaan opittua päästiin pyöränkumeista eroon. Vuoroon tuli vanha kuorma-auton sisärengas - ja enolta saatu vielä isompi, moneen kertaan paikattu traktorin takarengas! Ja syvemmät veet...
Mukava niissä oli kellua selällään. Nythän nuoret näkyvät kaljakelluvan siihen tyyliin Vantaanjoessa... :)
Tunturipyörä matalapainerenkailla ja siihen piti vaihtaa jappitanko,eikä siinnä kaikki,vielä piti laittaa jappitangon molempiin päihin ihan tehdasvalmisteiset vilkkuvarret. Nappia painelemalla pystyi näyttämään mihin suuntaan oli kääntymässä,lamppu näytti eteen valkoista ja taakse punaista valoa ja virta tuli patterista. 60-luvun vilkut on vieläkin tallessa.
Noita jappitankoja teki vielä 80- luvulla moni poika.
Renkaan paikkuusta puheenollen, niin -60 luvulla oli dunlopin paikkaus systeemi missä pantiin se sisärengas sellaiseen alumiinista tehtyyn puristimeen, ja sitten siihen reiänpäälle pantiin vulkanoimattomasta kumista kumilätkä, jonka päällä oli jotain rikintapaista ainetta levy? Tuo levy sitten sytytettiin palamaan ja kun se paikka oli puristettuna siihen renkaanpäälle, niin se vulkanoitui kiinni siihen sisärenkaaseen!
Se paikkaus piti todella hyvin jos esityöt oli tehty huolella, siis lähinnä puhdistus paikkauskohdassa!