Pitäisi vain jostain keksiä ne keinot että hyväksyisi vain itsensä tallaisena eikä ressaisi miltä muiden silmissä näyttää.
Pelkään keskustelu tilanteita. Aivoni lyövät lukkoon eikä ajatus enää kulje niinkuin pitäisi. Jännityn niin että se jopa sattuu. Ainut keino on päästä pois siitä tilateesta ja olla yksinään päivä kaks. Koska kun tilanne on ohi alkaa se jatkuva jälkipuinti että mitä nyt tapahtui millaisia katseita sain. Miten käyttäydyin, näytänkö tai vaikutanko jotenkin vajaalta niinkuin en osaisi mitään tai kuin sisälläni ei olisi mitään.
Joku ihmeen halu mulla on että olisin sosiaalisempi ja puheliaampi, mutta luonteelleni se ei taida sopia koska häpeän useasti, todella useasti sanomisiani ja tekemisiäni.
En ikinä ole tyytyväinen itseeni. Hain mielestäni apua aivan liian myöhään. Koska kärsin todella monta vuotta näistä ongelmista ja olen jo oppinut niin vahvasti huonot selviytymis keinoni jotka nekin tuottavat ahdistusta nykyään.
Silti nyt yritän työelämää kuntouttavan muodossa. Lupailivat että saisivat minut takaisin työelämään. Epäilen vahvasti. Ehkä jo epälyni kaivavat minulle hautaa tässäkin yrityksessä. Mutta niin olen oppinut ajattelemaan en osaa muuta.
Sellainenkin typerä pelko minulla on että mitä jos vain aloittaisinkin uutena ihmisenä ja oisin puheliaampi. Olisinko enää minä? Toisinko esille jotain mitä piilottelen itsessäni ja häpeäisin että päästin sen ulos?
Joskus lohduttaudun sillä että olen omannut vain todella rikkaan mielikuvituksen joka nyt on vienyt harmi kyllä minua pelokkaan ahdistuneeksi, koska jostain syystä pidän synkistä ajatuksista.
En uskalla edes enää hirveästi haaveilla. Tai on mulla yks haave... Mahdollisimman nopea kuolema. Ja sekään ei oman käden kautta... Joku onnettomuus? Mutta miten mulle sellaista voisi tapahtua.. Kun enhän mä uskalla hirveästi missään liikkua kun tunnen aina itseni jotenkin oudoksi kun astun ulos ovesta ja näen ensimmäisen ihmisen. Se häpeä on järkyttävää.. Sosiaaliset pelot mua kuulemma vaivaa. hohoi kunpa saisin uuden mahdollisuuden ja olisin välttelemättä jokaista asiaa joka jännittää.
Pelkään keskustelu tilanteita. Aivoni lyövät lukkoon eikä ajatus enää kulje niinkuin pitäisi. Jännityn niin että se jopa sattuu. Ainut keino on päästä pois siitä tilateesta ja olla yksinään päivä kaks. Koska kun tilanne on ohi alkaa se jatkuva jälkipuinti että mitä nyt tapahtui millaisia katseita sain. Miten käyttäydyin, näytänkö tai vaikutanko jotenkin vajaalta niinkuin en osaisi mitään tai kuin sisälläni ei olisi mitään.
Joku ihmeen halu mulla on että olisin sosiaalisempi ja puheliaampi, mutta luonteelleni se ei taida sopia koska häpeän useasti, todella useasti sanomisiani ja tekemisiäni.
En ikinä ole tyytyväinen itseeni. Hain mielestäni apua aivan liian myöhään. Koska kärsin todella monta vuotta näistä ongelmista ja olen jo oppinut niin vahvasti huonot selviytymis keinoni jotka nekin tuottavat ahdistusta nykyään.
Silti nyt yritän työelämää kuntouttavan muodossa. Lupailivat että saisivat minut takaisin työelämään. Epäilen vahvasti. Ehkä jo epälyni kaivavat minulle hautaa tässäkin yrityksessä. Mutta niin olen oppinut ajattelemaan en osaa muuta.
Sellainenkin typerä pelko minulla on että mitä jos vain aloittaisinkin uutena ihmisenä ja oisin puheliaampi. Olisinko enää minä? Toisinko esille jotain mitä piilottelen itsessäni ja häpeäisin että päästin sen ulos?
Joskus lohduttaudun sillä että olen omannut vain todella rikkaan mielikuvituksen joka nyt on vienyt harmi kyllä minua pelokkaan ahdistuneeksi, koska jostain syystä pidän synkistä ajatuksista.
En uskalla edes enää hirveästi haaveilla. Tai on mulla yks haave... Mahdollisimman nopea kuolema. Ja sekään ei oman käden kautta... Joku onnettomuus? Mutta miten mulle sellaista voisi tapahtua.. Kun enhän mä uskalla hirveästi missään liikkua kun tunnen aina itseni jotenkin oudoksi kun astun ulos ovesta ja näen ensimmäisen ihmisen. Se häpeä on järkyttävää.. Sosiaaliset pelot mua kuulemma vaivaa. hohoi kunpa saisin uuden mahdollisuuden ja olisin välttelemättä jokaista asiaa joka jännittää.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Hei
Kiitos puhuttelevasta viestistäsi. Itse ajattele niin, ettei ole koskaan liian myöhäistä hakea apua. Millaista apua olet saanut?
Kunpa voisin vain vakuuttelemalla saada sinut hyväksymään oma itsesi ja ainutlaatuisuutesi. Tiedän ettei se kuitenkaan ole niin helppoa. Kuvailet hyvin tilannettasi, olet taitava pukemaan tuntojasi sanoiksi. Oletko harkinnut esim. kirjallisuus- tai kirjoittajapiiriin hakeutumista?
Mainitsen erään tärkeän sanan. Se on häpeä. Oletko työskennellyt tuon aiheen tiimoilta yksin tai avunlähteen tuella?
Sinulla on uusi mahdollisuus! Usko vain itseesi ja tee sitkeästi töitä itsesi hyväksi.
Haluan tsempata ja kannustaa! Elä anna periksi!
Pappi Elisabet