Lapsellani on ADHD ja hyvin heikko impulssikontrolli. Kehitystä parempaan on kokonaisuudessaan kuitenkin tapahtunut iän myötä. Nukkumaan hänet saa nykyisin jotenkin ihmisten aikaan, tosin useimmiten vain melatoniinin avulla. Vielä hän kuitenkin saa aivan järjen vastaisia raivareita, jos tunteet ottavat hänestä vallan. Hän on hyvin omaehtoinen myös. Mieheni ei kyennyt pitämään hänestä, ei kestänyt raivareita ja jätti minut varmasti suureksi osaksi tämän takia. Kamppailen monen kielteisin tunteen kanssa yksin jäätyäni. Tunnen katkeruutta miehelleni, että hän ei kyennyt rakastamaan eikä kestänyt. Tunnen katkeruutta lapsen sairaudelle ja oireilulle. Olen katkera itselleni, että en synnytyssairaalassa kyennyt vaatimaan nopeammin keisarinleikkausta, vaan lapsen tilanne meni hapenpuutteeseen ja hän syntyi velttona. Välillä tuntuu, että elämäni on ihan romuna ADHD:n vuoksi. Silti on jatkettava ja jaksettava. Mutta minäkin olen ihminen, ja kaipaan rakkautta, onnellista parisuhdetta ja elämänkumppania. Mutta mieheni sanoi minulle toistuvasti, että ei yksikään mies tule jaksamaan eikä kestämään.
ADHD ja parisuhde
ADHD_lapsen_äiti
1500
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Moi! Mulla myös muksu jolla erittäin heikko impulssikontrolli. Sen lisäksi diagnosoitu myös tunne-elämän kypsymättömyys. Adht:ta ei ole, jonkin sortin keskittymishäiriö lievänä kuitenkin. Ymmärrän täysin mitä koet, mun lapsella nää tunnehäiriöt ja heikko impulssikontrolli saavat aikaan jotain niin järjetöntä, että heikompia hirvittää. Jos lapsi pettyy, niin pettymys on potenssiin tuhat ja paskimmassa tapauksessa siitä seuraa myös väkivaltaisia purkauksia. Välillä mustakin tuntuu että ei jumalauta tän äitiyden pitänyt tälläistä olla. Muksuni on ollut todella haastava aina. Nukkuminen on ollut aina yhtä helvettiä, ja ensimmäinen kokonainen yö oli muksun ollessa 3v. Nykyään nukkuminen sujuu kyllä, mutta se nukahtaminen, se on edelleen haastavaa. Muksuni on jo koulussa, siellä sattuu ja tapahtuu aika useinkin. Olen sanonut suoraan koululle että jos ette pärjää, niin laittakaa muksu erikoisluokalle. Tätä ei kuitenkaan tehdä koska muksu on myös älykäs joten oppimisvaikeuksia ei ole. Muksun kanssa pärjää kyllä, mutta haastavaa se on. Tilanteita täytyy yrittää ennakoida, ja kestää sitten nämä helvetinmoiset purkaukset. Muksu on kaikesta huolimatta (jos näin saa sanoa) erittäin rakas ja yritänkin saada taottua hänen päähänsä että hän on tärkeä ja rakas. Itsetunto-ongelmia myös riittää ja hän kokee ettei hän ole hyvä missään. Vaikka onkin erittäin lahjakas monessa eri asiassa mm. urheilussa. Kyllästynyt ja niin helvetin tympääntynyt aina selittelemään että tää muksu nyt vaan on tämmönen, ei se toisten kiusaksi huonosti käyttäydy. Mutta elämä on elämää, ja mulle muksu on tärkeä ja hitosti onnellinen siitä että on terve, ihana ja muutenkin täydellinen muksu.
Mutta se miksi halusin vastata sulle (yleensä en kirjoita tänne), on se että älä luovu toivosta. Minullakin on parisuhde, ei muksun isän kanssa, mutta pitempi sellainen kuitenkin. Aluksi mies oli kauhuissaan, mutta nyt hänkin välittää muksusta, ja yhdessä perheenä selvitään päivästä toiseen ;)