Joistakin sinkut-palstan kirjoituksista huokuu yksinäisyyden tuoma leima, jota ympäröi joko toivon tai pelon tuoma lisä, haluaako tai pelkääkö parisuhteen mahdollisuutta.
Parisuhde-palstoilla sama pelon tai toiveen sisällyttämä viesti taas usein saattelee ajatusta siitä, miten parisuhteesta pitäisi päästä eroon.
Sitten on myös heitä suhteellisia, jotka esimerkiksi puolison sairastumisen tai loukkaantumisen kanssa käyvät pelon ja toivon kaupaa minkätahansa tahon kanssa, jotta tuo toinen puolisko säästyisi, ettei jäisi yksin.
Kuljetko sinä pelon tai toiveen välimaastossa? Miksi?
Parisuhde-palstoilla sama pelon tai toiveen sisällyttämä viesti taas usein saattelee ajatusta siitä, miten parisuhteesta pitäisi päästä eroon.
Sitten on myös heitä suhteellisia, jotka esimerkiksi puolison sairastumisen tai loukkaantumisen kanssa käyvät pelon ja toivon kaupaa minkätahansa tahon kanssa, jotta tuo toinen puolisko säästyisi, ettei jäisi yksin.
Kuljetko sinä pelon tai toiveen välimaastossa? Miksi?
Vastaukset 14
Vanhimmat
Miksi nainen haluaa eroon jännämiehestä kun kerran on sen miehen kanssa alaknut seurustelemaan?
Etkö ole koskaan halunnut jotain ja sitten aikanaan kyllästynyt siihen? Joskus ihminen voi ihastua piirteisiin, jotka sitten myöhemmin alkaa ärsyttää.
Voisiko olla niin, että moni suhteista alkaa pelon tai toiveen ilmapiirissä? Siksi, että olisi vain joku, jonka kanssa olla? Joka hyväksyy sinut? Ja silloin olla näkemättä sitä, mitä oikeasti suhteelta haluaa, tai sovimmeko toisillemme?
Pettymys ei nimittäin muista sitä, että toista ihmistä ei pysty muovailemaan mieleisekseen. Jos tämä ei vastaa odotuksia, niin mikä sitten vaikutti siihen, että suljimme silmät realiteeteilta?
Ei huonossa suhteessa tarvitse olla. Jos suhde ei toimi, kyse on joko yrittämisen haluttomuudesta tai sopimattomuudesta toisilleen. Kyllä sekin pitää oppia hyväksymään.
Minä kuljen suossa. Hahah, anteeksi. Pakko vitsailla välillä, että elämässä olisi iloa :)
Vakavasti ottaen,
en tiedä.
Suo on moneen kohtaan hyvä vertaus. Tiedättehän pitkän saappaanvarren ja kun se on täynnä hölskyvää vettä? Siihen kun lisätään aava neva, kyy kelohonkaan ja satapäinen paarmaparvi. Se on elämää.
Vertaus on osuva. Epätoivo iskee kun rämpii saappaat jalassa etiäpäin, vaikka muta kiskoo sisuksiinsa. Olen nähnyt painajaisakin tästä lukemattomat kerrat. Käärmeet pelottaa ja takaraivossa jyskyttää vain toivo siitä, että pääsisi kuivalle maanpinnalle. Äkkiä.
Tunnemme useimmat ihan samoja asioita. Mistä ne taas kumpuaa, ovat yksilöllisiä. Ei ongelma tarvitse olla ihmissuhteissa. Ahdistus voi juontaa juurensa mistä tahansa.
Mjoo, se on sellainen kalteva pinta, liukastelee sinne tänne. Se ei johdu yksinäisyydestä tai muistakaan mainitsemistasi omalla kohdalla, mutta samasta ilmiöstä on kyse.
Toivoo ja odottaa jotain, pelkää sitä toista. Kaikki mitä voi tehdä, on tehty, ei voi kuin odottaa. Asia ei ole nyt omissa käsissä.
Odottaessa sanoo itselleen, että asiaa on turha miettiä, kun sille ei mitään voi. Muttei sitten kuitenkaan voi olla miettimättä.
Joinakin päivinä on enemmän siellä toivon puolella, sitten taas soimaa itseään toivomasta, ettei pettymys olisi musertava jos toive ei toteudukaan. Joinakin päivinä on enemmän pelon puolella, sitten taas soimaa itseään turhasta murehtimisesta.
Suunnitelma A, B, C ja D on olemassa, mutta niin kauan kuin asiat on epävarmoja liukastelen kaltevalla pinnalla. Se on vittumaista ja väsyttävää.
-flowersreally-
Helppo samaistua tähän.
Mietin sitä, että kun pidempi ajanjakso on mennyt liukastellessa siellä kaltevalla pinnalla, niin mitä ihminen tekee?
Väsyy, vittuuntuu, menkööt helvettiin kaikki, luovuttaa? Alkaa olla välittämättä?
Onko se turvallisempi keino vai vaarallisempi? Onko kuitenkin turvallisempaa tuntea, kuin sulkea tunteensa - niin raadollista kuin se onkin?
On ne tunteet siellä kaikki, vaikka ne yrittäisi sulkea pois, ei ne mihinkään katoa. Että silleen parempi antaa kaiken tulla vaan. Siksi mä olenkin tunnevammainen.
Kaltevan pinnan pitkittyessä raskainta on se ristiriita, että elämä kulkee joka päivä, vaikka itse keskittyisi siihen kaltevalla pinnalla taiteiluun. Ajattelee, että nauti nyt siitä mitä on, älä murehdi turhia. Täyttää elämässä muulla mukavalla. Välillä se toimii ihan hyvin, mutta välillä se taistelu vie liikaa energiaa (koska pelko on kuitenkin koko ajan läsnä), ja väsyy loputtomalta tuntuvaan välitilassa pyristelyyn. Että jonakin päivänä tulisi se hyväksyntä, että välitilassa pyristely taitaa olla se, mitä tarjolla on ja osaisi elää sen kanssa rauhassa.
-flowersreally-
Kun toivo lakkaa, häviää myös pelko. Naiset ovat minulle kaupankassoja, virkailijoita ja työkavereita. Minulle on itsestäänselvyys ettei minussa ole mitään sellaista, mistä viehättävä nainen voisi kiinnostua, eikä asiaan ole syytä tuhlata rajallisia energiavarojaan.
Ehkä kaikessa on kyse lopulta vain energiasta, mille annamme persoonan. Jos energiansa käyttää muuhun kuin pariutumiseen, myös pelon ja toiveiden kohteet vaihtuvat energian mukana.
Naiset pelkää yksin jäämistä ja siksi ottavat ekan paskan miehen jonka kohtaavat.
No tässä eletään tuossa välimaastossa... Jos miettii suhdetta... Pelkohan olisi, että rakas ihminen lipeäisi pois ja toivo taas, että ei.
Maistellut juuri tänään tuota ja ajatellut, että mitä minä juuri tuosta toivon... Että kaksi ihmistä on tyytyvisiä omaan elämään. Ja sitten ovat yhdessä tai erikseen. Yhdessä olossa on hyvät puolensa, mutta se on oltava mielekästä ja antoisaa. Enemmän aina positiivista kuin negatiivista.
Pelko siitä, että suhteesta ei tule mitään eliminoidaan siis hyvällä. Jos yhdessäoleminen tuottaa enemmän huonoa kuin hyvää, on erikseen oleminen hyvää. Eli ei ole pelkoa. Jos taas pelkää, että yhdessäoleminen on huonoa, ei taas ole järkeä lähteä yrittämään pelko päällimmäisenä tunteena.
Pelko yksinjäämisestä sitten on vaikeampi homma.. Se tulee varmaan, jos ei luota itseensä. Ja luottoa itseensä on vaikea saada ehkä yksin nousemaan.... Sanotaan, että ihmisen on hyvä ollakin yksin, että osaa olla toisen kanssa... Ehkä siinä ajassa kannattaa tutustua omiin hyviin ominaisuuksiin ja käyttää se aika tutkiskeluun, tulisiko ne piirteet ja ominaisuudet mieleen, mitkä itsessä ovat omasta mielestä hyviä. Luottaa niihin ja sitä kautta saada myös tuota yksinjäämisen ja olemisen pelkoa vähemmäksi, olo positiivisemmaksi?
Eiköhän nuo kummatkin tunteet ole ihan tarpeellisia. Kuten sanotaan - toivo parasta, pelkää pahinta. Otetaan konkreettinen esimerkki: huomaat patin rinnassasi. Jos et pelkäisi pahinta, et varmaan menisi lääkärille. Ja jottet taas eläisi pelkässä kauhunsekaisessa pelkotilassa, niin on hyvä toivoa parasta. Siinä keskivaiheilla on hyvä tasapainotella.
Ainahan noita ääripään ajatuksia ei edes tiedosta ja parempi niin, ihan nyt vaikka katua ylitettäessä ei ajattele irronneita ruuminosia ja levinneitä suolenpätkiä, mutta silti sitä katselee oikealle ja vasemmalle. 😊
Kyllä kuljen. Liittyvät perheenjäsenten sairauksiin ja/tai ominaispiirteisiin. Tuntuu, että aina tulee uusi jännitettävä asia, jossa pitää varautua pahimpaan. Ehkä sen kanssa oppii elämään. Olen jo vähän oppinutkin.
Mutta sitten, Olen oppinut käyttämään hyväkseni tätä olotilaa; pelon ja toiveen välistä tunnemylläkkää ja purkamaan sitä luovaan toimintaan. Se on kantanut hedelmää ja joskus olen jopa ajatellut, että olisinko mitään itselleni tärkeää saanut aikaiseksi, jos näitä olotiloja ei olisi ollut. Myöskään aikaisemmassa elämässä, noin kaksikymppisenä.