Ostin eilen Halfordin muistelmat ja olen jo päässyt siinä voiton puolelle (luin eilen ja tänään monta tuntia). Teksti on sujuvaa ja helppolukuista, mutta sisältää myös painavaa asiaa. Sen lisäksi, että Halford kertoo niistä lähtökohdista, joista on kotoisin hän puhuu myös musiikista ja Judas Priestistä, mutta ennen kaikkea homoseksuaalisuudestaan ja yleisesti homoseksuaalien asemasta ja kohtelusta ennen vanhaan ja päihteiden käytöstään.
Itse pidän kirjaa myös puheenvuorona itsensä ja toisten hyväksymisestä. Rob Halford kärsi vuosikaudet siitä, että joutui olemaan julkisesti kaapissa ja tunsi myös aika ajoin kalvavaa yksinäisyyttä. Hän halusi hyväksyntää, rakkautta ja läheisyyttä (bändikaverit hyväksyivät hänet alusta lähtien sellaisena kuin hän on sekä monet ystävät ja perhe eli vanhemmat ja sisarukset), mutta hän halusi myös laajemmalti hyväksyntää yhteiskunnassa(sitä että hänkin voisi olla avoimesti mitä on ja ylipäätään homoseksuaalit, ettei tarvitsisi jatkuvasti pelätä) ja sitä, että hänkin voisi saada joskus rakastavan parisuhteen (hänen monet suhteensa olivat yksipuolisia tai jopa riitaisia ja väkivaltaisia tai vain hätäisiä kohtaamisia, esim. yleisissä vessoissa ja rekkojen levähdyspaikoilla, vasta yli 40-vuotiaana hän kohtasi aidon rakkauden ja saman miehen kanssa hän on yhä). Tuota ahdistusta ja yksinäisyyttä hän sitten lääkitsi alkoholilla ja huumeilla.
Rob Halford on aina myös halunnut rikkoa ennakkoluuloja. Esim. hän on halunnut näyttää, että myös homoseksuaali voi digata rock-ja heavymusiikista, ettei tarvitse pitää vaikka Madonnasta tai Barbra Streissandista, jos ei pidä (Halford, sen lisäksi että rakastaa rock-ja heavymusiikkia sanoo kirjassaan, että on aina ollut myös suuri popmusiikin ja varsinkin 1980-luvun popin kuten esim. Rick Astley, Bananarama, Madonna ystävä). Ja omalla olemuksellaan hän on myös hälventänyt sitä stereotypiaa, että homomies on aina naisellisen tyylinen. Myös musiikissa hän ja Judas Priest bändinä on rikkonut tietyllä tapaa rajoja tekemällä monentyylistä heavya, myös enemmän tai vähemmän popimpaa. Rob Halford ei ole koskaan halunnnut juuttua tekemään vain yhdenlaista musiikkia. Hänen mielestään samojen kaavojen toistaminen ei sovi hänelle eikä myöskään Judas Priestille. Hänen mielestään Priestille ei olisi koskaan sopinut samanlainen linja eikä sovi tänä päivänäkään kuin esim. Maidenilla, että tehdään samantyylistä settiä vuosikaudet.
Yleisesti voin suositella kirjaa, jos avoin ja suora ote esim. homoseksuaalisuuteen ja miesten välisiin kanssakäymisiin ja päihteiden käyttöön ei haittaa.
Itse pidän kirjaa myös puheenvuorona itsensä ja toisten hyväksymisestä. Rob Halford kärsi vuosikaudet siitä, että joutui olemaan julkisesti kaapissa ja tunsi myös aika ajoin kalvavaa yksinäisyyttä. Hän halusi hyväksyntää, rakkautta ja läheisyyttä (bändikaverit hyväksyivät hänet alusta lähtien sellaisena kuin hän on sekä monet ystävät ja perhe eli vanhemmat ja sisarukset), mutta hän halusi myös laajemmalti hyväksyntää yhteiskunnassa(sitä että hänkin voisi olla avoimesti mitä on ja ylipäätään homoseksuaalit, ettei tarvitsisi jatkuvasti pelätä) ja sitä, että hänkin voisi saada joskus rakastavan parisuhteen (hänen monet suhteensa olivat yksipuolisia tai jopa riitaisia ja väkivaltaisia tai vain hätäisiä kohtaamisia, esim. yleisissä vessoissa ja rekkojen levähdyspaikoilla, vasta yli 40-vuotiaana hän kohtasi aidon rakkauden ja saman miehen kanssa hän on yhä). Tuota ahdistusta ja yksinäisyyttä hän sitten lääkitsi alkoholilla ja huumeilla.
Rob Halford on aina myös halunnut rikkoa ennakkoluuloja. Esim. hän on halunnut näyttää, että myös homoseksuaali voi digata rock-ja heavymusiikista, ettei tarvitse pitää vaikka Madonnasta tai Barbra Streissandista, jos ei pidä (Halford, sen lisäksi että rakastaa rock-ja heavymusiikkia sanoo kirjassaan, että on aina ollut myös suuri popmusiikin ja varsinkin 1980-luvun popin kuten esim. Rick Astley, Bananarama, Madonna ystävä). Ja omalla olemuksellaan hän on myös hälventänyt sitä stereotypiaa, että homomies on aina naisellisen tyylinen. Myös musiikissa hän ja Judas Priest bändinä on rikkonut tietyllä tapaa rajoja tekemällä monentyylistä heavya, myös enemmän tai vähemmän popimpaa. Rob Halford ei ole koskaan halunnnut juuttua tekemään vain yhdenlaista musiikkia. Hänen mielestään samojen kaavojen toistaminen ei sovi hänelle eikä myöskään Judas Priestille. Hänen mielestään Priestille ei olisi koskaan sopinut samanlainen linja eikä sovi tänä päivänäkään kuin esim. Maidenilla, että tehdään samantyylistä settiä vuosikaudet.
Yleisesti voin suositella kirjaa, jos avoin ja suora ote esim. homoseksuaalisuuteen ja miesten välisiin kanssakäymisiin ja päihteiden käyttöön ei haittaa.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Kirja poikkeaa tyypillisistä musiikkialan muistelmista/omaelämänkerroista, että se keskittyy enimmäkseen Halfordin lavan alkopuoliseen elämään ja hänen sisäisiin kamppailuihinsa kuten homoseksuaalisuuteen ja päihteisiin. Musiikista se toki kertoo myös, mutta se ei ole tärkein eikä lopulta edes kaikkein kiinnostavin asia tarinaa ja silloin kun musiikista kerrotaan, niin siihenkin liittyy monella tapaa asia homoseksuaalisuus ja välillä myös päihteetkin. Niin kuin Bruce Dickinsonin muistelmat kertoo lopulta valtaosaltaan lentämisestä ja lentämisen riemusta, niin Halfordin kirja kertoo hyväksynnän ja rakkauden ja itsensä ja oman paikkansa etsimisestä ja siitä miten sisäisesti rikkinäisestä miehestä tuli jälleen eheä.
Heh, kyllähän kirja kertoo myös tuosta alkostakin eli alkoholista, mutta piti laittaa että lavan ulkopuoliseen elämään, ei alkopuoliseen =)
Alkuperäinen englanninkielinen teksti on kuulemma kirjoitettu Wallsallin tai Black countryn murteella, että en tiedä onko sitten kovin helppolukuista. Jos kirjastosta joskus löytyy alkuperäinen teksti, niin täytyypä joskus yrittää lukea myös sitä.
Minuun osui ja upposi tämä Halfordin kirja. Eniten minua kosketti se kun hän joutui olemaan vuosikaudet julkisesti kaapissa ja tunsi siitä tuskaa ja lisäksi hän tunsi välillä suurtakin yksinäisyyttä. Tämä kosketti jotain kohtaa mun sisällä.
Toki huumoriakin piisaa =)