7 vuotta on kulunut mieheni kuolemasta.
Alkuvuodet olivat kaameita.
Nythän on jo helpompaa.
Mutta ikinä hän ei unohdu.
Aina on paikka sydämessäni ja sielussani.
https://youtu.be/1fknQPt03-Q
Alkuvuodet olivat kaameita.
Nythän on jo helpompaa.
Mutta ikinä hän ei unohdu.
Aina on paikka sydämessäni ja sielussani.
https://youtu.be/1fknQPt03-Q
Vastaukset 68
Vanhimmat
Juu lähtemättömän vaikutuksen teki myös exäni. Eipä hänen jälkeen ole tehnyt suurempaa hinkua alkaa uuteen suhteeseen. Ihanaa kun saa aivan itse päättää miten pukeutuu, kenen kanssa keskustelee, kuinka kauan viivyn kaupassa, miten kauan leikin lastenlasteni kanssa.
Ja ei, exäni ei ole ulkomaalainen,hän on supisuomalainen.
Ano 17:11
Totta on että vapaus on tullut tilalle.
Ei tarvitse aina miettiä ruokalistoja, ja kauppareissuja.
Mieheni oli myös kainuulainen, perusmies.
Kaipaus vain saattaa iskeä jossain yllätyäen. Jokin muisto tulee mieleen.
Ei sellaista mulkkua mitä ei kuoleman jälkeen kehuttaisi
Ano 17:29
Mutta jospa se nimeltämainitsemasi m,,,,,u
olikin määräntylaisten naisten mieleen.
Osasi antaa naiselle ja ottaa oikealla tavalla.
Kait sellaisen moni muistaa hyvällä.
Vanhat akat ovat katkeria,,se "prinsessa" vaihe loppui kai liian aikaisin..
Aloittajalle toivotan kaikkea hyvää !
Ano 18:;15
Kiitos kauniista sanoista.
Onhan se niin väärin, että jotkut lähtee nuorina. Joillekin luoja on antanut ikää ja terveyttä.
Osanottoni.
Olen 73-vuotias ja saanut elää rikkaan elämän, rakkausavioliiton, josta kaksi lasta.
Olen elänyt kohta 15-vuotta nykyisen kumppanini kanssa. En ajattele mitä tulevaisuus tuo ja kumpi lähtee ensin. Päivä kerrallaan.
Voi, että varmasti kamalaa. Puolison kanssa eletty yhdessä lähes koko elämä eli reippaasti yli 40 vuotta. Mitä sitten kun jompikumpi meistä jättää maallisen majamme? En osaa edes kuvitella, olemme niin hitsaantuneet yhteen ja tykkäämme olla yhdessä, yhä edelleen.
yleensä siinä käy siten, että toinen seuraa pian perässä
Oliko se niin, että siihen loppui ryyppäämisesi urakalla?
No, suurin suru on sanaton ja jäähän niitä kaipuun laineita jotka ei tyynny.
Ano Eilen 20:46
Lopetin sen juomisen jo aikaisemmin.
Sain määräaikaisen, kokopäivätyön sossusta. Se jos mikä laittoi arvot uuteen järjestykseen.
Mieshän sitten sairastui vakavasti.
Sairaalassa olon jälkeen en halunnut laittaa häntä palvelukotiin.
Muutimme vanhustentaloon ja aloin hänen omaishoitajaksi.
Hän nukkui pois syksyllä 2013
Minusta jäi puolet jäljelle.
Siltä ainakin tumtui ja tuntuu joskus vieläkin.
Oliko hän viinamäen miehiä?
Anp 15:15
Sukunimi oli eri.
Suu ei siis ollut tuohesta.
Ano 16:31
Ihan tavallinen suuvärkki.
Hampaat ja kieli.
Mä mitään tuohta nähnyt.
Ei ole koskaan ollut ”elämäni miestä”.
Olisko aika kokeilla sellaista ihmettä
Ei ole olemassa sellaista ihmettä.
Ano 13:07
Olet sitten lepakko tai neitsyt.
Ei kaikki tykkää miehistä eikä tarvitsekaan.
Ano 14:18
Hänet tapaa missävain, jos niin on tarkoitettu.
Minä tapasin tuntemattoman miehen avatessani ulko-oven.
Hänestä oli tuleva elämäni mies.
Ano 14:54
On olemassa ihmeitä.
Tiedän kokemuksesta.
Olin kyllä naimisissakin yli neljännesvuosisadan, mutta ei se kuitenkaan tarkoita ”elämäni miestä”. Sellaista en ole koskaan kohdannut.
Sitten on jäänyt väliin tosi paljon.
En usko, kun en ole sellaista ”ihmettä” koskaan kokenut.
Ihmeiden aikoja ei voi ohittaa, pitää tarttua jokaiseen mahdollisuuteen.
Ne ”tarttumiset” ovat olleet vain uusia pettymyksiä.
Jos olet tarttunut liian epätoivoisesti, siellä piilee pettymyksiäkin. Silmät auki ja harkiten, oikea saalis viehätykseen tarttuu.
Miehiin epätoivoisesti tarttunut! Eipä ole sellaisia miehiä, edes vilkaistaviksi. En muutenkaan osaa miehiä ”viehättää”.
Näin on, vähitellellen aika alkaa parantaa rakkaan kuoleman aiheuttamaa kipua ja
silloin jäljelle jäävät hyvät onnellisten aikojen muistot. :)
Mies vei leskeltä jalat alta .
Ensin viina, sitten mies.
Leski on nurin jatkuvasti :DDD
Ano 12:18
Oliko tämä ap:lle tarkoitettu?
Kun tapasin elämäni miehen, en ollut leski.
heppa kun menee alta pitää jatkaa jalan
njj
Ja kun lotta ammutaan alta, pitää jatkaa käsin...
- Tuo. klo 16:56. kirjoittamani kertoo miehestäni,
me rakastuimme parikymppisinä toisiimme.
.
Elämässä tulee vastaan ihmisiä jotka jättävät jäljen loppuiäksi. Heillä on paikka sydämessä ikuisesti. Vaikka ei missään aktiivisissa tekemisissä oltaiskaan enää ikinä.
Niinhän yksi tuttuni sanoi, ”että on sitten mitä muistella”, kun miehiä tarkoitti. Sanoin, ettei minulla ole yhtäkään miestä, mitä muistelisin. Päinvastoin haluan todella tehokkaasti unohtaa.
Juu, aikanaan muistisairaus tuo helpotuksen, ei tarvitse muistella.
Eihän sitä tiiä mitä muistisairaalla nousee mieleen muistin syövereistä :).
Jospa leski vielä kerran laittasit uutta matoa koukkuun, niin saattais tärpätä oikea jalokala!
Kauheita kammotuksia!
Jo vuosia sitten lesken kai tapaili jotakin miestä, joka osoittautui impotentiksi. Niinpä lesken on luokitellut kaikki ikämiehet tupakkaa ja viinaa vetäviksi impotenteiksi.
Ano 12:31
En ala enää ketään ukkoa jahtaamaan/passaamaan/opettamaan.
Eikä niitä nyt ole tungokseen asti tarjolla ollutkaan.
Tänään kävi hyötymies, joka toi mikron ja laittoi kattokruunun toimintakuntoon.
Huomenna lähden toisen hyötymiehen kanssa mökille.
Siellä tarvin vähän apua.
Nämä miehet on ihan parhaita.
Ano 15:49
En ole koskaan kirjoittanut tavanneeni miestä joka olisi ollut impotentti.
Olen voinut mainita mahdollisista sinisistä pillereistä tulevaisuudessa.
Jos elintavat eivät muutu.
En tunne yhtään ikämiestä joka olisi täysin raitis tai ei polttaisi tupakkaa.
Yli kuusikymppiset tai nuoremmatkin, joilla on ylipainoa, diabetes, verenpainetauti, juovat kaljaa ja polttavat tupakkaa, ovat käytännöllisesti katsoen laulunsa laulaneet.
Kyllä on viulu vaiennut.
Ei tule enää rytinää kanteleeseen.
ekx sää oo myyny mökin
ja lisäksi ollaan sukupuoli neutraaleja, esim; saamme geelillä yhdynnän onnistumaan
Ei välttämättä. Tiedä miyä ruusunpunaisia kokemuksia😃.
😜😆🤭
Minun kokemukseni ovat kauheita kammotuksia.
Missähän vika että kammotuksiin olet aina päätynyt?
Huono ihmissuhteissa.
Täytyy toivoa, että 2lesken vielä yhyttäisi kovaoksaisen soittoniekan , joka rytkäyttäisi kanteleen kielet sulosointiin aamuin illoin.
S
Ano 17:52
Näin piti tapahtua. Mutta kaverilta ei löytynytkään mökkifyrkkaa.
Ostin hänelle tolppakengät.
Ano 17:55
Eikös siinä tarvita "voi herran jumala sentään" mihin sitä geeliä tyrkitään.
Jaa...ja mistähän se voisi johtua?
Jaa-a, taitaa siitä johtua, etten ole ihmisten kanssa oikein koskaan oppinut toimimaan.
Mallioppimista kotoa ja kodin ihmissuhteista vai jo geeneissä?
Eiköhän sieltä lapsuudesta.
Joo. Monellakin varmaan näin. Tiedostamattaan hakee samaa mitä kotona ollut?
No, ei todellakaan! Ei ollut mitään, minkä malliksi olisi ottanut. Ei ollut mitenkään ”normaalia” elämää.
No sitä juuri. Ei nähny "normaalia" niin ei tiedä mitä se on.
Varmaan meillä jokaisella on ihminen (ihmisiä), jolla on paikka sydämessämme ikuisesti vaikka hän olisikin jo kuollut, eikä siinä ole mitään väärää.
Ei häntä tarvitse unohtaa,mutta tuo muisto ei saa estää meitä elämästä jatkossakin.
Tässä iässä kuolema koskettaa meitä yhä useammin ja jos jäämme kiinni menneisyyteen olemme pulassa.
Kommenttini saattaa näyttää julmalta, jos ei ole menettänyt rakkaitaan jo lapsuudestaan ja nuoruudestaan lähtien ja oivaltanut, että kuolema kuuluu oleellisesti elämään.
Minä olen sen kokenut ja tullut tutuksi kuoleman kanssa.
Jokaisella on oikeus surra, kun läheinen ihminen kuolee. Ikuisesti surua on turha kantaa, koska elämä on elämistä varten suotu. Tuskin vainajakaan haluaisi, että hänen läheisensä suruunsa käpertyisivät ja jättäisivät elämänsä elämättä.
kylmätotuus
Ano/kylmä
" Jos jäämme kiinni menneisyyteen, olemme pulassa "
Missä pulassa tämänikäinen ihminen on kaipauksensa kanssa?
Olin hyvin nuori, kun serkkuni kuoli nuorena auto-onnettomuudessa.
Serkkuni lapsi hukkui 2- vuotiaana.
Hautajauset olivat järkyttäviä, kun näki äitien ja isien tuskan.
En puhu surusta mieheni kohdalla.
Hän oli hyvin sairas ja mitään mahdollisuuksia ei parempaan ollut.
Tiesin sen, mutta kuolema oli siltikin järkytys.
Puhun kaipauksesta, joka iskee syntymäpäivinä, jouluna ja jossain yhteisessä tutussa paikassa.
Kaipauksen kanssa pystyy elämään.
Se ei ole kokoaikaa läsnä.
se onkin vaikeaa kun vuosikymmeniä on oltu yhdessä ja toinen kuolee...
Ei se ole vaikeaa kun sisäistää asiat oikeisiin mittasuhteisiin. Ei surua kannata haukata kerralla, että se jää pysyväksi möykyksi. Pitää jaotella.
Olisin malliesimerkki mutta en viitsi avata henkilökohtaisia asioitani, koska tällä on tosikoita ja vanhoillisia liian paljon. He eivät ymmärrä.
Oma puolisoni kuoli vähän aikaa sitten. Mutta olen ja pysyn pinnalla. Jo siksikin, että eläessään olimme muun muassa mustan huumorin käyttäjiä niin elämästä kuin kuolemasta.
Olitteko kauakin yhdessä?
Mitään ei merkitystä ole mitä puhut.