Muistan kuinka ensimmäisen naiseni kohdalla en saannut edes nukutuksi kahteen viikkon, kun olin niin innoissani hänestä. Viesteissä laitoin paljon sydämiä ja hän oli monella tapaa cool mielestäni.
Sen jälkeisissä suhteissa ei ole tullut niin vahvoja reaktioita, vaikka olenkin heistäkin pitänyt. Olen miettinyt jouhtuiko ensimmäisen kohdalla "sekoamiseni" siitä, että hän oli ensimmäinen ja kaikki oli vain uutta ja jännää ja olin nuorempi.
Kovasti koitan saada samanlaista reaktiota nykyisin tapailemistani naisista, mutta sellaista ei ole tullut.
Kaikki aina sanoo, että kun löytää sen oikean, niin kyllä sen tietää/tuntee, mutta miltä sen sitten pitäisi tuntua?
Riittääkö, että on ihan hyvä ihminen siinä vierellä vai pitäisikö olla super innoissaan hänestä koko ajan jne., kuten ensimmäisen kohdalla oli.
Sen jälkeisissä suhteissa ei ole tullut niin vahvoja reaktioita, vaikka olenkin heistäkin pitänyt. Olen miettinyt jouhtuiko ensimmäisen kohdalla "sekoamiseni" siitä, että hän oli ensimmäinen ja kaikki oli vain uutta ja jännää ja olin nuorempi.
Kovasti koitan saada samanlaista reaktiota nykyisin tapailemistani naisista, mutta sellaista ei ole tullut.
Kaikki aina sanoo, että kun löytää sen oikean, niin kyllä sen tietää/tuntee, mutta miltä sen sitten pitäisi tuntua?
Riittääkö, että on ihan hyvä ihminen siinä vierellä vai pitäisikö olla super innoissaan hänestä koko ajan jne., kuten ensimmäisen kohdalla oli.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Varmasti yksilöllistä. Itse olen kokenut kolme hyvin voimakasta rakastumista ja näistä viimeinen syntyi lähes viisikymppisenä. Ikä ei ole haalistanut tunne-elämääni muutenkaan.
Samat tunnelmat.
Tunne-elämä ei ole haalistunut iän myötä, huomaan sen nyt kun 55 vee olen umpirakastunut.
Edellisestä voimakkaasta tunteesta onkin jo 20 vuotta.
Eu kannata tyytyä puolittaiseen.
Edellinen kommentoija sanoi hyvin. Riippuu varmaan ihan ihmisestä. Itse en sitoutuisi ihmiseen, josta ajattelisin että ihan jees ja että kyllä ajan kanssa leimahtaa, "odotellaan" tms. En odota myöskään että alkuhurmos jatkuisi tai seuraavat ihastumiset olisivat samanlaisia kuin ensimmäinen/aikaisemmat.
Sinkkuna on parempaa kuitenkin kuin latistavan, negatiivisen, satuttavan, huonosti kommunikoivan tai tylsän ihmisen kanssa. Jostain syystä mua on lähestynyt tyypit jotka on tylsähköjä (mulle) eikä ulkoisesti yhtään naisellisia. Ikävä kyllä parisuhteet ei ole mitään hyväntekeväisyyttä vaan haluan jotain mikä kolahtaa myös fyysisesti, molemminpuolisesti. Ei tätejä, ei mummoikäisiä, lihavuutta tai lähes teinejä/parikymppisiä. Oman ikäistä viehättävää seuraa.
Ei kai tuo koittamalla tule. Itsellä oli kohtalaisen laimeaa, siihen asti kunnes lävähti päälle tunteet naiseen.
Kokemuksen perusteella elämäntilanne vaikuttaa tunteisiin. Jos menee suhtkoht hyvin, jaksaa innostua, olla toiveikas, rakastua, olla romanttinen. Vaikeammassa tilanteessa voimat on keskitettävä perusasioihin. Siinä ei ole tilaa rakkaudelle. Toi vaikuttaa ikää enemmän.