https://vedabase.io/en/library/bg/5/advanced-view/#bb1474
The humble sages, by virtue of true knowledge, see with equal vision a learned and gentle brāhmaṇa, a cow, an elephant, a dog and a dog-eater [outcaste].
https://vedabase.io/en/library/bg/5/advanced-view/#bb1474
”Nöyrät viisaat, todellisen tiedon ansiosta, näkevät samanarvoisena oppineen ja lempeän brahmanan, lehmän, norsun, koiran ja koirasyöjän [kastiin kuulumattoman].”
Tämä jae (Bhagavad-gītā 5.18) korostaa todellisen viisauden ja myötätunnon näkökulmaa, jossa kaikki olennot ja ihmiset nähdään tasa-arvoisina, riippumatta asemasta tai ulkonäöstä.
**********************************************************************************
"jossa kaikki olennot ja ihmiset nähdään tasa-arvoisina"
Jos näin olisi niin ei tarvitsisi koko kastijärjestelmää eikä kastittomia.
Kastijärjestelmä ei ole vedalainen järjestelmä, vaan ihmisten luoma järjestelmä.
KAIKKI IHMISET OVAT TASA-ARVOISIA – SIELUN TASOLLA.
Etkö tiedä, että myös lännessä on luokkajärjestelmä?
Max Weber lähestyi luokkajärjestelmää laajemmin kuin Marx. Hän ei pitänyt taloudellista asemaa ainoana ratkaisevana tekijänä, vaan erotti toisistaan kolme ulottuvuutta: luokan, joka liittyy ihmisen markkina-asemaan ja taloudellisiin mahdollisuuksiin; statuksen, joka tarkoittaa sosiaalista arvostusta ja kunniaa; sekä vallan, joka kytkeytyy poliittiseen vaikutusvaltaan ja kykyyn ohjata muiden toimintaa. Weberin ajattelu käy ilmi erityisesti teoksessa Economy and Society, jossa hän rakentaa moniulotteisen analyysin modernista yhteiskunnasta. Hänen mukaansa kaksi ihmistä voi kuulua samaan tuloluokkaan mutta eri statusryhmiin, tai heillä voi olla taloudellista vaurautta ilman poliittista valtaa. Yhteiskunta ei siis ole kaksijakoinen, vaan kerrostunut useilla samanaikaisilla tavoilla.
Pierre Bourdieu puolestaan syvensi luokkateoriaa kulttuurin suuntaan. Hänen tunnetuin teoksensa La Distinction analysoi ranskalaista yhteiskuntaa ja osoittaa, kuinka maku, koulutus ja elämäntyyli eivät ole pelkkiä yksilöllisiä valintoja, vaan heijastavat ja uusintavat luokka-asemaa. Bourdieu kehitti käsitteet kulttuurinen pääoma (koulutus, sivistys, makutottumukset), sosiaalinen pääoma (verkostot ja suhteet) ja taloudellinen pääoma. Näiden lisäksi hän puhui habitus-käsitteestä, joka tarkoittaa yksilön sisäistettyjä tottumuksia ja ajattelutapoja, jotka muotoutuvat hänen yhteiskunnallisessa asemassaan. Bourdieun mukaan luokka ei näy vain tuloissa vaan myös siinä, miten ihminen puhuu, mitä hän arvostaa ja millaisissa piireissä hän liikkuu.
Erik Olin Wright edusti myöhempää, empiirisempää marxilaista tutkimusta. Hän pyrki yhdistämään Marxin teorian nykyaikaiseen yhteiskuntatieteelliseen analyysiin. Teoksessaan Classes hän tarkasteli erityisesti niin sanottuja ristiriitaisia luokka-asemia: esimerkiksi esimiehiä, jotka eivät omista yritystä mutta käyttävät valtaa työntekijöihin, tai asiantuntijoita, joilla on erityisosaamista mutta ei pääomaa. Wrightin mukaan moderni länsimainen yhteiskunta ei jakaudu vain kahteen luokkaan, vaan sisältää monimutkaisia väliportaita ja valtasuhteita. Hänen työnsä toi luokkateoriaan tarkempaa mittaamista ja tilastollista analyysia, mutta säilytti Marxilta perityn ajatuksen siitä, että omistus ja valta tuotannossa ovat edelleen keskeisiä eriarvoisuuden lähteitä.
Etkö tiedä, että myös lännessä on luokkajärjestelmä?
Max Weber – Economy and Society
Max Weber: Economy and Society (kirjan esittely ja tiedot)
— julkaisutiedot ja kirjastotietue, josta löytyy myös eri painoksia ja mahdollisuudet lainata tai katsoa kirjaa kirjastoverkoista.
Pierre Bourdieu – La Distinction: Critique sociale du jugement
Pierre Bourdieu: Distinction – PDF‑versio (sosiaalisen eron analyysi)
— ilmainen PDF-versio teoksesta Distinction, jossa näkyy alkuperäisen englanninkielisen käännöksen (osa) sisältöä.
La Distinction – Internet Archive (painettu teos verkossa)
— painettu kirja kokonaisuutena Internet Archive -palvelussa (vaatii rekisteröitymistä katselua varten).
Bourdieu’n klassikko käsittelee makua, kulttuuria ja luokkia, ja sen online-versioiden katselu voi vaatia rekisteröitymistä.
Erik Olin Wright – Classes
Erik Olin Wright: Classes (kirjailijan ja julkaisun sivu)
— virallinen kirjasivu, josta voit ostaa tai tilata kirjanjulkaisun mukaan e-kirjan.
Classes – Google Books (esittely)
— Google Books esittelee kirjan sisällön ja antaa usein pienen osan viitteeksi.
Erik Olin Wright Classes PDF (akseleobock‑lähde)
— PDF-näyte (ei täydellinen julkaisu, mutta sisältää kirjan metatietoja ja osia) — käyttö saattaa edellyttää latausta tai selainta, joka sallii PDF-tiedostot.
The humble sages, by virtue of true knowledge, see with equal vision a learned and gentle brāhmaṇa, a cow, an elephant, a dog and a dog-eater [outcaste].
https://vedabase.io/en/library/bg/5/advanced-view/#bb1474
”Nöyrät viisaat, todellisen tiedon ansiosta, näkevät samanarvoisena oppineen ja lempeän brahmanan, lehmän, norsun, koiran ja koirasyöjän [kastiin kuulumattoman].”
Tämä jae (Bhagavad-gītā 5.18) korostaa todellisen viisauden ja myötätunnon näkökulmaa, jossa kaikki olennot ja ihmiset nähdään tasa-arvoisina, riippumatta asemasta tai ulkonäöstä.
**********************************************************************************
"jossa kaikki olennot ja ihmiset nähdään tasa-arvoisina"
Jos näin olisi niin ei tarvitsisi koko kastijärjestelmää eikä kastittomia.
Kastijärjestelmä ei ole vedalainen järjestelmä, vaan ihmisten luoma järjestelmä.
KAIKKI IHMISET OVAT TASA-ARVOISIA – SIELUN TASOLLA.
Etkö tiedä, että myös lännessä on luokkajärjestelmä?
Max Weber lähestyi luokkajärjestelmää laajemmin kuin Marx. Hän ei pitänyt taloudellista asemaa ainoana ratkaisevana tekijänä, vaan erotti toisistaan kolme ulottuvuutta: luokan, joka liittyy ihmisen markkina-asemaan ja taloudellisiin mahdollisuuksiin; statuksen, joka tarkoittaa sosiaalista arvostusta ja kunniaa; sekä vallan, joka kytkeytyy poliittiseen vaikutusvaltaan ja kykyyn ohjata muiden toimintaa. Weberin ajattelu käy ilmi erityisesti teoksessa Economy and Society, jossa hän rakentaa moniulotteisen analyysin modernista yhteiskunnasta. Hänen mukaansa kaksi ihmistä voi kuulua samaan tuloluokkaan mutta eri statusryhmiin, tai heillä voi olla taloudellista vaurautta ilman poliittista valtaa. Yhteiskunta ei siis ole kaksijakoinen, vaan kerrostunut useilla samanaikaisilla tavoilla.
Pierre Bourdieu puolestaan syvensi luokkateoriaa kulttuurin suuntaan. Hänen tunnetuin teoksensa La Distinction analysoi ranskalaista yhteiskuntaa ja osoittaa, kuinka maku, koulutus ja elämäntyyli eivät ole pelkkiä yksilöllisiä valintoja, vaan heijastavat ja uusintavat luokka-asemaa. Bourdieu kehitti käsitteet kulttuurinen pääoma (koulutus, sivistys, makutottumukset), sosiaalinen pääoma (verkostot ja suhteet) ja taloudellinen pääoma. Näiden lisäksi hän puhui habitus-käsitteestä, joka tarkoittaa yksilön sisäistettyjä tottumuksia ja ajattelutapoja, jotka muotoutuvat hänen yhteiskunnallisessa asemassaan. Bourdieun mukaan luokka ei näy vain tuloissa vaan myös siinä, miten ihminen puhuu, mitä hän arvostaa ja millaisissa piireissä hän liikkuu.
Erik Olin Wright edusti myöhempää, empiirisempää marxilaista tutkimusta. Hän pyrki yhdistämään Marxin teorian nykyaikaiseen yhteiskuntatieteelliseen analyysiin. Teoksessaan Classes hän tarkasteli erityisesti niin sanottuja ristiriitaisia luokka-asemia: esimerkiksi esimiehiä, jotka eivät omista yritystä mutta käyttävät valtaa työntekijöihin, tai asiantuntijoita, joilla on erityisosaamista mutta ei pääomaa. Wrightin mukaan moderni länsimainen yhteiskunta ei jakaudu vain kahteen luokkaan, vaan sisältää monimutkaisia väliportaita ja valtasuhteita. Hänen työnsä toi luokkateoriaan tarkempaa mittaamista ja tilastollista analyysia, mutta säilytti Marxilta perityn ajatuksen siitä, että omistus ja valta tuotannossa ovat edelleen keskeisiä eriarvoisuuden lähteitä.
Etkö tiedä, että myös lännessä on luokkajärjestelmä?
Max Weber – Economy and Society
Max Weber: Economy and Society (kirjan esittely ja tiedot)
— julkaisutiedot ja kirjastotietue, josta löytyy myös eri painoksia ja mahdollisuudet lainata tai katsoa kirjaa kirjastoverkoista.
Pierre Bourdieu – La Distinction: Critique sociale du jugement
Pierre Bourdieu: Distinction – PDF‑versio (sosiaalisen eron analyysi)
— ilmainen PDF-versio teoksesta Distinction, jossa näkyy alkuperäisen englanninkielisen käännöksen (osa) sisältöä.
La Distinction – Internet Archive (painettu teos verkossa)
— painettu kirja kokonaisuutena Internet Archive -palvelussa (vaatii rekisteröitymistä katselua varten).
Bourdieu’n klassikko käsittelee makua, kulttuuria ja luokkia, ja sen online-versioiden katselu voi vaatia rekisteröitymistä.
Erik Olin Wright – Classes
Erik Olin Wright: Classes (kirjailijan ja julkaisun sivu)
— virallinen kirjasivu, josta voit ostaa tai tilata kirjanjulkaisun mukaan e-kirjan.
Classes – Google Books (esittely)
— Google Books esittelee kirjan sisällön ja antaa usein pienen osan viitteeksi.
Erik Olin Wright Classes PDF (akseleobock‑lähde)
— PDF-näyte (ei täydellinen julkaisu, mutta sisältää kirjan metatietoja ja osia) — käyttö saattaa edellyttää latausta tai selainta, joka sallii PDF-tiedostot.
Vastaukset 184
Vanhimmat
Jos näin olisi niin ei tarvitsisi koko kastijärjestelmää eikä kastittomia.
Etkö tiedä, että myös lännessä on luokkajärjestelmä?
TÄSTÄ AIHEESTA ON LUKUISIA TUTKIMUKSIA, JOITA VOIT TUTKIA ITSE, JA ERI KIRJASTOJEN KAUTTA SUOMESSA VOIT TILATA KIRJOJA PAIKALLISEEN KIRJASTOON, AIHE ON ERITTÄIN MIELENKIINTOISTA JA TUTKIMISEN ARVOISTA.
"jossa kaikki olennot ja ihmiset nähdään tasa-arvoisina"
Jos näin olisi niin ei tarvitsisi koko kastijärjestelmää eikä kastittomia.
Vain superviisaat, todellisen tiedon ansiosta, näkevät kaikki samanarvoisena, tavalliset ihmiset siihen ei pyhty.
Gaudiya-vaishnavismin näkökulmasta Bhagavad-gītān jae 5.18 ei ole yhteiskunnallinen manifesti vaan ontologinen väite. Kun sanotaan, että viisas näkee oppineen brahmanan, lehmän, norsun, koiran ja kastittoman samanarvoisina, kyse ei ole siitä, että heidän sosiaaliset roolinsa tai biologiset ominaisuutensa olisivat samat. Kyse on siitä, että kaikissa asuu sama henkinen perusolemus – ātmā. Gaudiya-ajattelussa jokainen sielu on ikuinen ja laadullisesti samaa henkistä energiaa, Kṛṣṇan osa. Eroavaisuudet koskevat kehoa ja karmaa, eivät sielun arvoa.
Tässä valossa perinnöllinen kastijärjestelmä ei ole Gaudiya-teologian ydin. Se nähdään historiallisena ja sosiaalisena kehityksenä, joka on usein jäykistynyt syntyperään perustuvaksi hierarkiaksi.
"jossa kaikki olennot ja ihmiset nähdään tasa-arvoisina"
Jos näin olisi niin ei tarvitsisi koko kastijärjestelmää eikä kastittomia.
Vain superviisaat, todellisen tiedon ansiosta, näkevät kaikki samanarvoisena, tavalliset ihmiset siihen ei pyhty.
Gaudiya-vaishnavismin näkökulmasta Bhagavad-gītān jae 5.18 ei ole yhteiskunnallinen manifesti vaan ontologinen väite. Kun sanotaan, että viisas näkee oppineen brahmanan, lehmän, norsun, koiran ja kastittoman samanarvoisina, kyse ei ole siitä, että heidän sosiaaliset roolinsa tai biologiset ominaisuutensa olisivat samat. Kyse on siitä, että kaikissa asuu sama henkinen perusolemus – ātmā. Gaudiya-ajattelussa jokainen sielu on ikuinen ja laadullisesti samaa henkistä energiaa, Kṛṣṇan osa. Eroavaisuudet koskevat kehoa ja karmaa, eivät sielun arvoa.
Tämä näkyy erityisen selvästi Chaitanya Mahaprabhun toiminnassa. Hän hyväksyi seuraajikseen ihmisiä eri taustoista eikä pitänyt syntyperää hengellisen arvon mittarina. Vielä radikaalimpi esimerkki on Haridasa Thakura, joka ei ollut hindusyntyinen, syntyi muslimien perheeseen, mutta jota kunnioitetaan yhtenä suurimmista opettajista. Tällaiset esimerkit ovat Gaudiya-vaishnavismissa teologisesti merkittäviä: ne osoittavat, että bhakti ylittää sosiaaliset rajat.
Kun joku siis sanoo, että jos kaikki nähtäisiin tasa-arvoisina, kastijärjestelmää ei tarvittaisi, Gaudiya-vastaus olisi kaksitasoinen. Hengellisestä näkökulmasta kastia ei todellakaan tarvita määrittämään ihmisen arvoa. Sosiaalisella tasolla taas erilaisia rooleja voi olla missä tahansa kulttuurissa – myös lännessä on omat luokkansa ja hierarkiansa. Mutta nämä rakenteet eivät määritä sielun arvoa.
Gaudiya-vaishnavismin ytimessä on ajatus sama-darśinasta: todellinen viisaus tarkoittaa, ettei kukaan ole hengellisesti alempi. Eroja on, mutta ne ovat väliaikaisia ja kehoon liittyviä. Sielun tasolla kaikki ovat samanarvoisia, koska kaikki ovat Jumalan ikuisia palvelijoita.
"jossa kaikki olennot ja ihmiset nähdään tasa-arvoisina"
Jos näin olisi niin ei tarvitsisi koko kastijärjestelmää eikä kastittomia.
Vain superviisaat, todellisen tiedon ansiosta, näkevät kaikki samanarvoisena, tavalliset ihmiset siihen ei pysty.
Gaudiya-vaishnavismin näkökulmasta Bhagavad-gītān 5.18 ei ole pelkkä eettinen kehotus olla suvaitsevainen, vaan ontologinen väite todellisuudesta. Kun siinä sanotaan, että viisas näkee oppineen brahmanan, lehmän, norsun, koiran ja koiransyöjän samanarvoisina, Gaudiya-teologia ymmärtää tämän koskevan sielun tasoa, ei kehon, kulttuurin tai yhteiskunnallisen funktion tasoa.
Gaudiya-vedantassa todellisuus jäsennetään kolmitasoisesti: (1) keho, (2) mieli ja psyyke, (3) ātmā eli ikuinen sielu. Eriarvoisuus syntyy kahdella ensimmäisellä tasolla, mutta hengellinen identiteetti on kaikilla sama: jokainen jīva on laadullisesti yhtä hengellistä energiaa ja olemukseltaan Jumalan ikuinen palvelija. Tämä ei ole runollinen ilmaus vaan metafyysinen väite. Sielut eroavat määrällisesti (rajallisuus), mutta eivät laadullisesti (hengellinen luonne).
Tästä seuraa tärkeä erottelu: Gaudiya-vaishnavismi ei opeta tasapäistämistä vaan erotettua ykseyttä (acintya-bhedābheda). Kaikki ovat yhtä siinä mielessä, että kaikki ovat Jumalan osasia; kaikki ovat erilaisia siinä mielessä, että jokainen yksilöllinen sielu toimii omien karmisten ja psykologisten ehtojensa puitteissa. Yhdenvertaisuus ei siis merkitse roolittomuutta.
Kastikysymyksessä tämä ero konkretisoituu. Gaudiya-perinne tunnustaa varṇāśrama-järjestyksen periaatteessa yhteiskunnallisena organisoitumismuotona, mutta se ei pidä perinnöllistä kastihierarkiaa hengellisenä totuutena. Krishna kuvaa nelijakoisen järjestelmän perustuvan ominaisuuksiin ja tekoihin, ei syntyperään. Gaudiya-ajattelussa syntyperään perustuva pysyvä hengellinen arvoasteikko on teologisesti kestämätön, koska se sotii sielun universaalia luonnetta vastaan.
Yhdenvertaisuus ei siis merkitse roolittomuutta.
Kuitenkin Gaudiya-vaishnavismi ei myöskään ole moderni poliittinen egalitarismi. Se ei väitä, että kaikki olisivat toiminnallisesti tai moraalisesti samalla tasolla. Henkinen tasa-arvo ei tarkoita, että kaikki olisivat yhtä edistyneitä tietoisuudessa. Sama-darśinaḥ tarkoittaa, että viisas näkee jokaisessa potentiaalin ja olemuksellisen arvon, vaikka käytännön tasolla hän tunnistaa eroja kehityksessä, vastuussa ja kyvyissä.
Tässä kohtaa bhakti astuu kuvaan ratkaisevana tekijänä. Gaudiya-teologian mukaan bhakti ei ole riippuvainen sosiaalisesta asemasta, oppineisuudesta tai rituaalisesta puhtaudesta. Historiallisesti tämä konkretisoitui Chaitanya Mahaprabhun liikkeessä, jossa hengellinen auktoriteetti ei määräytynyt kastin vaan antaumuksen perusteella. Haridasa Thakuran asema perinteessä on teologinen kannanotto - ei eivät riipu syntyperästä.
Gaudiya-vaishnavismin näkökulmasta Bhagavad-gītān jae 5.18 ei ole yhteiskunnallinen manifesti vaan ontologinen väite. Kun sanotaan, että viisas näkee oppineen brahmanan, lehmän, norsun, koiran ja kastittoman samanarvoisina, kyse ei ole siitä, että heidän sosiaaliset roolinsa tai biologiset ominaisuutensa olisivat samat. Kyse on siitä, että kaikissa asuu sama henkinen perusolemus – ātmā. Gaudiya-ajattelussa jokainen sielu on ikuinen ja laadullisesti samaa henkistä energiaa, Kṛṣṇan osa. Eroavaisuudet koskevat kehoa ja karmaa, eivät sielun arvoa.
Syvemmin tarkasteltuna 5.18 haastaa koko identiteettipohjaisen ajattelun. Jos identiteetti rakennetaan kehon, rodun, luokan tai kastin varaan, se on Gaudiya-näkökulmasta avidyāa, tietämättömyyttä. Todellinen tieto (vidyā) on nähdä itsensä ja toiset sieluina. Tästä seuraa eettinen implikaatio: ketään ei voi hengellisesti halveksia. Henkinen ylpeys – erityisesti “olen syntynyt korkeaan kastiin” – nähdään vakavana esteenä bhaktille.
Samalla Gaudiya-vaishnavismi hyväksyy sen, että materiaalinen maailma toimii hierarkisesti. Myös lännessä on luokkaeroja, koulutuksellista eliittiä ja taloudellista valtaa. Näitä ei pidetä hengellisenä totuutena vaan karmisen järjestyksen ilmentyminä. Ongelmana ei ole funktionaalinen ero, vaan ontologinen väärinkäsitys: jos sosiaalinen asema samaistetaan sielun arvoon, ollaan harhassa.
Lopulta Gaudiya-vaishnavismin vastaus väitteeseen “jos kaikki ovat tasa-arvoisia, kastia ei tarvita” kuuluu näin: hengellisen arvon määrittämiseen kastia ei todellakaan tarvita. Yhteiskunnallisia rooleja voi olla, mutta ne eivät koske sielun olemusta. Todellinen viisaus ei poista eroja maailmasta, vaan poistaa väärän käsityksen siitä, että nuo erot määrittäisivät ihmisen todellisen arvon.
Tässä mielessä jae 5.18 ei ole sosiaalinen reformiohjelma vaan tietoisuuden vallankumous. Se siirtää identiteetin perustan pois syntyperästä ja asemasta kohti hengellistä olemusta – ja juuri siinä Gaudiya-vaishnavismi näkee sen radikaalin voiman.
Ihminen, joka ajattelee olevansa keho, ei koskaan pysty ymmärtämään mitään sellaista, mitä tällä sivustolla selitetään. Mutta ihminen, joka erottaa kehon ja todellisen olemuksensa toisistaan, ymmärtää kaiken.
"jossa kaikki olennot ja ihmiset nähdään tasa-arvoisina"
Jos näin olisi niin ei tarvitsisi koko kastijärjestelmää eikä kastittomia.
Ihminen, joka ajattelee olevansa keho, ei koskaan pysty ymmärtämään mitään sellaista, mitä tällä sivustolla selitetään. Mutta ihminen, joka erottaa kehon ja todellisen olemuksensa toisistaan, ymmärtää kaiken.
Gaudiya-vaishnavismin näkökulmasta Bhagavad-gītān jae 5.18 ei ole yhteiskunnallinen uudistusohjelma, vaan ontologinen väite todellisuudesta. Kun siinä sanotaan, että viisas näkee oppineen brahmanan, lehmän, norsun, koiran ja koiransyöjän samanarvoisina, kyse ei ole sosiaalisten roolien tai biologisten ominaisuuksien samankaltaisuudesta, vaan siitä, että kaikissa olennoissa on sama ikuinen sielu, ātmā. Gaudiya Vaishnavism opettaa, että jokainen sielu on laadullisesti samaa henkistä energiaa ja Jumalan ikuinen osa. Eroavaisuudet liittyvät kehoon, mieleen ja karmaan, eivät sielun arvoon.
Tämän vuoksi henkisellä tasolla kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia. Kastia ei tarvita määrittämään ihmisen todellista arvoa, koska syntyperä ei koske sielua. Gaudiya-filosofiassa tämä ymmärretään acintya-bhedābheda-periaatteen kautta: kaikki ovat yhtä siinä mielessä, että kaikki ovat Jumalan osasia, mutta samalla yksilöllisiä ja keskenään erilaisia. Yhdenvertaisuus ei siis tarkoita tasapäistämistä, vaan sitä, että henkinen olemus on kaikilla sama.
Henkinen tasa-arvo merkitsee Gaudiya-ajattelussa ennen kaikkea identiteettiväittämää: jokaisen perimmäinen identiteetti on jīva, ikuinen tietoinen sielu. Tämä identiteetti ei synny historiasta, kulttuurista, sukupuolesta, kastista tai luokasta, vaan se on olemassa ennen niitä ja niiden jälkeen. Gaudiya Vaishnavism katsoo, että kaikki jīvat ovat laadullisesti samaa henkistä energiaa – tietoisuutta – vaikka ne ovat yksilöllisiä ja määrällisesti rajallisia.
Kun sanotaan, että kaikilla on sama potentiaali kehittää tietoisuuttaan, tämä ei tarkoita, että kaikilla olisi samat lähtökohdat tai samat psykologiset ominaisuudet. Gaudiya-näkökulmasta tietoisuus voi olla enemmän tai vähemmän peittynyt. Peittyminen johtuu materian vaikutuksesta – samastumisesta kehoon, mieleen, asemaan ja rooliin. Mutta peittyminen ei muuta itse sielun olemusta. Se on kuin aurinko pilvien takana: pilvet voivat estää valon näkymisen, mutta ne eivät vähennä auringon kirkkautta.
Tästä seuraa ratkaiseva ontologinen väite: kukaan ei ole olemukseltaan alempi. Jos joku näyttää tietämättömältä, väkivaltaiselta tai moraalisesti heikolta, Gaudiya-ajattelussa tämä tulkitaan tietoisuuden vääristymäksi tai peittyneisyydeksi, ei todisteeksi alemmasta sielusta. Ontologinen arvo on vakio; eksistentiaalinen tila vaihtelee. Tämä ero on keskeinen.
Tämä näkökulma muuttaa myös käsityksen kehityksestä. Henkinen kasvu ei ole arvon lisäämistä, vaan peitteiden poistamista. Sielu ei tule arvokkaammaksi edistyessään, vaan sen alkuperäinen tietoisuus paljastuu. Siksi Gaudiya-perinteessä korostetaan, että jopa kaikkein “alimmassa” asemassa oleva voi saavuttaa korkeimman tietoisuuden, koska potentiaali ei riipu syntyperästä.
Tästä seuraa ratkaiseva ontologinen väite: kukaan ei ole olemukseltaan alempi. Jos joku näyttää tietämättömältä, väkivaltaiselta tai moraalisesti heikolta, Gaudiya-ajattelussa tämä tulkitaan tietoisuuden vääristymäksi tai peittyneisyydeksi, ei todisteeksi alemmasta sielusta. Ontologinen arvo on vakio; eksistentiaalinen tila vaihtelee. Tämä ero on keskeinen.
Tämä näkökulma muuttaa myös käsityksen kehityksestä. Henkinen kasvu ei ole arvon lisäämistä, vaan peitteiden poistamista. Sielu ei tule arvokkaammaksi edistyessään, vaan sen alkuperäinen tietoisuus paljastuu. Siksi Gaudiya-perinteessä korostetaan, että jopa kaikkein “alimmassa” asemassa oleva voi saavuttaa korkeimman tietoisuuden, koska potentiaali ei riipu syntyperästä.
Todellinen viisaus – sama-darśana – on kyky nähdä tämä perimmäinen identiteetti kaikkien ulkoisten erojen läpi. Se ei tarkoita sokeutta käytännön eroille, vaan sitä, ettei niistä tehdä ontologisia. Viisas tunnistaa, että kehot, roolit ja yhteiskunnalliset asemat kuuluvat väliaikaiseen tasoon, kun taas sielu kuuluu pysyvään tasoon.
Tässä mielessä henkinen tasa-arvo on radikaali ajatus: se purkaa kaiken pysyvän arvohierarkian. Hierarkiat voivat olla toiminnallisia ja väliaikaisia, mutta ne eivät koskaan koske sitä, mitä ihminen perimmäisesti on. Gaudiya-näkökulmasta todellinen näkeminen alkaa siitä, että lakkaa samaistamasta ihmistä hänen kehoonsa – ja alkaa nähdä hänessä tietoisen, ikuisen olemuksen.
Tämä purkaa arvon sitomisen ulkoisiin kategorioihin. Yhteiskunnallinen asema (brahmana), eläinlaji (lehmä, norsu, koira) tai sosiaalinen stigma (kastiton) eivät määritä sielun arvoa. Todellinen viisaus ei siis ole sosiaalisten erojen kieltämistä, vaan niiden suhteellistamista.
Gaudiya-näkökulmasta tämä liittyy tietoisuuden puhdistumiseen. Niin kauan kuin ihminen samaistaa itsensä kehoon, hän ajattelee: “Tämä on korkeampi, tuo on alempi.” Kun tietoisuus vapautuu kehosamastumisesta, arvohierarkia siirtyy pois ulkoisista merkeistä. Ontologinen arvo on kaikilla sama, vaikka kehollinen ja psykologinen taso vaihtelee.
Sielun tasolla:
kukaan ei ole ontologisesti alempi
kukaan ei ole olemukseltaan korkeampi
kaikilla on sama perusluonne tietoisuuden kantajana
kaikilla on sama mahdollisuus henkiseen kehitykseen
Eroja on, mutta ne koskevat ilmenemismuotoa, eivät olemusta. Sielut ovat yksilöllisiä ja niillä on erilaisia taipumuksia ja tietoisuuden tasoja, mutta niiden arvo ei vaihtele.
Niin kauan kuin yksilö identifioi itsensä ensisijaisesti fyysiseksi kehoksi, hänen ontologinen itseymmärryksensä rakentuu materiaalis-biologisen viitekehyksen varaan. Minuus ymmärretään tällöin ruumiillisena ja psykologisena kokonaisuutena, jonka rajat määrittyvät kehollisuuden, hermostollisten prosessien ja sosiaalisen position kautta. Tällainen positio voidaan luonnehtia reduktiiviseksi naturalismiksi: tietoisuus nähdään aivojen emergenttinä ominaisuutena ja kokemus neurobiologisen kausaliteetin tuotteena.
Sinä kirjoitit:
Kuoleva ihminen mitä kerjää, kun ei syntymistään kään ole hallinut
- mihin syntyä
Sinä kirjoitit:
Kuoleva ihminen mitä kerjää, kun ei syntymistään kään ole hallinut
- mihin syntyä
"Kuoleva ihminen mitä kerjää, kun ei syntymistään kään ole hallinut
- mihin syntyä"
Lause “Kuoleva ihminen mitä kerjää, kun ei syntymistäänkään ole hallinnut – mihin syntyä” saa bhakti-vedantaisessa ajattelussa syvän metafyysisen merkityksen. Ihmisen syntymä ei ole sattumanvarainen eikä yksilön tietoisesti valitsema tapahtuma. Sielu nähdään ikuisena, mutta ruumiillinen syntymä määräytyy karman – aiempien tekojen ja tietoisuuden laadun – perusteella. Se, mihin ja millaisiin olosuhteisiin ihminen syntyy, ei siis ole hänen nykyisen egonsa hallinnassa. Se on seurausta aiemmasta kehityksestä ja samalla osa jumalallista järjestystä, jossa korkein todellisuus sallii ja ylläpitää kaikkea tapahtuvaa.
"Kuoleva ihminen mitä kerjää, kun ei syntymistään kään ole hallinut
- mihin syntyä"
Kuolema ei ole pelkkä biologinen loppu, vaan siirtymä.
Jos ihminen pitää kiinni maallisista haluistaan, peloistaan ja kiintymyksistään, hän ikään kuin “kerjää” niiden jatkumista – ja tietoisuus etsii uuden ruumiillisen ilmaisun, jossa nuo taipumukset voivat jatkua.
Jos taas ihminen ei ole kaikessa siinä kiinni, tilanne on erilainen.
"Kuoleva ihminen mitä kerjää, kun ei syntymistään kään ole hallinut
- mihin syntyä"
Kysymys “mihin syntyä?” ei tällöin tarkoita vain seuraavaa maallista olomuotoa. Syvempi vastaus on, ettei lopullinen päämäärä ole uusi syntymä lainkaan. Ihmisen eksistentiaalinen ahdistus – tunne siitä, ettei hän ole hallinnut tuloaan maailmaan eikä hallitse lähtöään – juontuu siitä, että hän samaistaa itsensä ruumiiseen ja unohtaa alkuperäisen identiteettinsä. Todellinen hallinta ei ole kyky päättää syntymän olosuhteista, vaan kyky suunnata tietoisuus kohti korkeinta päämäärää.
"Kuoleva ihminen mitä kerjää, kun ei syntymistään kään ole hallinut
- mihin syntyä"
Tämän lauseen sävyssä on epätoivoa: ihminen on heitetty olemassaoloon ilman omaa päätöstään ja joutuu lähtemään ilman varmuutta. Bhakti-perinteessä tämä kokemus nähdään kutsuna heräämiseen.
Kuoleva ihminen “kerjää” lopulta sitä, mihin hänen sydämensä on tottunut turvautumaan. Jos se on maailma, maailma jatkuu
"Kuoleva ihminen mitä kerjää, kun ei syntymistään kään ole hallinut
- mihin syntyä"
Kun tietoisuus kääntyy pois todellisesta identiteetista ja alkaa tavoitella erillistä nautintoa, syntyy hienovarainen taipumus hallita ja omistaa. Tämä taipumus synnyttää tekoja, teot jättävät vaikutelmia (saṁskāra), ja nämä vaikutelmat rakentavat tulevan kokemuksen rakenteen. Näin syntymä ei ole satunnainen, vaan tietoisuuden historian tiivistymä.
Silti yksilö ei nykyisessä ruumiissaan muista tätä historiaa. Tästä syntyy paradoksi: ihminen kokee elämänsä epäoikeudenmukaisena tai käsittämättömänä, koska hän näkee vain nykyisen hetken, ei syy-seurausketjua. Hän ei hallitse syntymäänsä, koska syntymä on jo käynnissä olevan tietoisuuden liikkeen seuraus.
"Kuoleva ihminen mitä kerjää, kun ei syntymistään kään ole hallinut
- mihin syntyä"
Kuoleman hetkellä tämä sama laki toimii käänteisesti. Kuolema ei ole tietoisuuden sammuminen, vaan sen irtautuminen yhdestä rakenteesta. Se, mihin tietoisuus silloin suuntautuu, toimii kuin magneetti. Jos mieli on kiinnittynyt nautintoon, valtaan, suhteisiin tai keskeneräisiin haluihin, nämä muodostavat vetovoiman, joka ohjaa seuraavaan ilmentymään. “Kerjääminen” ei tällöin tarkoita sanallista pyyntöä, vaan sisäistä suuntautumista: sydämen todellista halua.
Syvemmin tarkasteltuna kysymys ei ole vain yksittäisestä kuolinhetkestä. Koko elämä on kuoleman harjoittelua. Jokainen tottumus, jokainen rakkauden kohde, jokainen pelko rakentaa sitä, mitä kuoleman hetkellä nousee spontaanisti pintaan. Ihminen ei yleensä kykene äkillisesti muuttamaan tietoisuutensa suuntaa viimeisellä sekunnilla; kuolinhetki paljastaa, mihin hän on eläessään kiinnittynyt.
"Kuoleva ihminen mitä kerjää, kun ei syntymistään kään ole hallinut
- mihin syntyä"
Kysymys “mihin syntyä?” avautuu tässä laajempana ontologisena kysymyksenä: mikä on olemassaolon tarkoitus? Jos olemassaolo nähdään nautinnon ja kärsimyksen vuorotteluna, syntymä jatkuu niin kauan kuin tietoisuus etsii täyttymystä erillisyydessä. Mutta jos tietoisuus kääntyy kohti alkuperäistä, syntymän pakko lakkaa. Vapautuminen ei ole tyhjyyteen katoamista, vaan tietoisuuden palautumista luonnolliseen, rakastavaan suhteeseen Jumalan kanssa.
“en hallinnut alkua enkä hallitse loppua” — muuttuu tässä näkökulmassa kutsuksi vastuuseen. Ihminen ei ehkä hallitse syntymänsä olosuhteita, mutta hän hallitsee suuntautumistaan tässä hetkessä. Juuri nykyinen tietoisuuden valinta on ratkaiseva. Se rakentaa tulevaisuuden syntymän tai vapautumisen.
Näin kuoleva ihminen ei lopulta kerjää sattumaa, vaan sitä, mitä hän on koko elämänsä ajan opetellut rakastamaan. Ja vastaus kysymykseen “mihin syntyä” on: sinne, mihin sydän todella kuuluu.
"Kuoleva ihminen mitä kerjää, kun ei syntymistään kään ole hallinut
- mihin syntyä"
“Kuoleva ihminen mitä kerjää” – kuka oikeastaan on se, joka kerjää? Ihminen ei ole ruumis eikä edes pelkkä psykologinen persoona, vaan tietoinen, ikuinen subjekti. Keho syntyy ja kuolee; mieli muistaa ja unohtaa; mutta tietoisuuden perusyksikkö, jīva, jatkaa. Kuolema on siis vain kerroksen irtoaminen. Se, mikä “kerjää”, ei ole kurkku tai kieli, vaan syvin halu.
Tämä halu on olemassaolon ydin. Sielu määrittyy haluamisen kautta: se on suuntautunut olento. Se ei voi olla ilman kohdetta. Jos sen suunta on kohti rajallista, rajallinen muoto tulee sen ympäristöksi. Jos sen suunta on kohti ääretöntä, ääretön tulee sen todellisuudeksi. Näin syntymä ei ole ulkoinen rangaistus tai palkinto, vaan sisäisen suuntautumisen ontologinen seuraus. Todellisuus vastaa tietoisuuden laatuun.
"Kuoleva ihminen mitä kerjää, kun ei syntymistään kään ole hallinut
- mihin syntyä"
“Kun ei syntymistäänkään ole hallinnut” – tämä ilmaisee kokemuksen voimattomuudesta. Mutta syvemmin katsottuna hallinnan puute liittyy muistamattomuuteen. Sielu on ollut toimija aiemmin, mutta nykyinen persoona ei muista sitä. Tämä muistamattomuus on osa māyāa: ei niinkään pelkkä illuusio, vaan tietoisuuden kaventuma, jossa kokonaisuus unohtuu ja osa näyttäytyy koko totuutena. Ihminen elää kuin katsoisi elokuvaa muistamatta, että on itse käsikirjoittanut sen aiemmassa kohtauksessa.
Silti tämä ei tarkoita determinismiä. Jokainen hetki sisältää vapaan suuntautumisen siemenen. Karma ei ole mekaaninen kohtalo, vaan taipumusten kenttä. Ihminen ei valitse lähtöruutuaan, mutta hän valitsee, miten suhtautuu siihen. Tuo suhtautuminen muuttaa hänen sisäistä rakennettaan. Siksi harjoitus ei pyri muuttamaan ulkoista asemaa vaan tietoisuuden laatua
"Kuoleva ihminen mitä kerjää, kun ei syntymistään kään ole hallinut
- mihin syntyä"
“Mihin syntyä?” on lopulta kysymys identiteetistä. Jos sielu kokee itsensä nautinnon etsijänä, se syntyy nautinnon kenttään. Jos se kokee itsensä hallitsijana, se syntyy kilpailun kenttään. Mutta jos se alkaa kokea itsensä yhteydessä korkeimpaan persoonalliseen todellisuuteen, sen ontologinen asema muuttuu. Silloin syntymä aineelliseen maailmaan ei enää ole välttämätön, koska sen perusmotiivi on purkautunut.
Kuoleman hetkellä tietoisuus tiivistyy. Arkiset roolit putoavat pois. Jäljelle jää se, mikä on ollut syvintä. Siksi kuoleva ihminen “kerjää” totuudenmukaisesti. Hän ei ehkä saa sitä, mitä hän sanoo haluavansa, vaan sen, mitä hän on rakastanut. Kuolema paljastaa ontologisen painopisteen.
Syvin taso on kuitenkin vielä tämä: miksi sielu ylipäätään suuntautuu pois alkuperäisestä yhteydestään? Bhakti-perinne vastaa, että rakkaus edellyttää vapautta. Ilman mahdollisuutta kääntyä pois ei ole todellista suhdetta. Maailmallinen olemassaolo on tämän vapauden varjoalue, jossa sielu kokeilee erillisyyttä. Kärsimys ei ole ensisijaisesti rangaistus, vaan seuraus siitä, että rajallinen yrittää korvata rajattoman.
Näin lause muuttuu eksistentiaalisesta huudahduksesta metafyysiseksi kartaksi. Ihminen ei hallitse syntymäänsä, koska syntymä on hänen syvempien halujensa jatkumo. Hän kerjää kuollessaan, koska halu ei lakkaa ruumiin mukana. Ja kysymys “mihin syntyä” saa vastauksen: sinne, missä halu löytää vastaavuutensa.
Mutta jos halu puhdistuu rakkaudeksi, silloin syntymän kysymys lakkaa olemasta pakko. Silloin kuolema ei ole siirtymä uuteen kehoon, vaan verhon poistuminen tietoisuuden ja sen alkuperäisen rakkauden kohteen välistä.
"Kuoleva ihminen mitä kerjää, kun ei syntymistään kään ole hallinut
- mihin syntyä"
Lause “Kuoleva ihminen mitä kerjää, kun ei syntymistäänkään ole hallinnut – mihin syntyä” saa henkisessä bhakti-vedantaisessa ajattelussa syvän ontologisen merkityksen. Se ei ole vain eksistentiaalinen huudahdus, vaan kuvaus tietoisuuden liikkeestä.
Tämän näkemyksen mukaan ihminen ei ole ensisijaisesti keho eikä pelkkä psykologinen persoona, vaan jīva – yksilöllinen, ikuinen tietoisuusyksikkö. Keho syntyy ja kuolee, mieli muistaa ja unohtaa, mutta tietoisuuden perusyksikkö jatkaa. Korkein todellisuus ymmärretään persoonallisena, ja sen täyteys ilmenee Krishnana. Sielun alkuperäinen asema on elävä suhde tähän korkeimpaan todellisuuteen.
Kun ihminen sanoo, ettei ole hallinnut syntymäänsä, hän ilmaisee kokemuksen voimattomuudesta. Tässä ajattelussa syntymä ei kuitenkaan ole sattumaa. Se on seurausta tietoisuuden aiemmasta suuntautumisesta. Jīva voi kääntyä pois alkuperäisestä yhteydestään ja alkaa etsiä itsenäistä nautintoa. Tällöin se joutuu aineellisen luonnon, prakṛtin, piiriin. Tätä peittävää tilaa kutsutaan māyāksi: se ei ole pelkkä harha, vaan tietoisuuden kaventuma, jossa kokonaisuus unohtuu ja rajallinen näyttäytyy koko totuutena. Siksi nykyinen persoona ei muista syy-seurausketjua, vaikka tietoisuus on ollut toimija.
"Kuoleva ihminen mitä kerjää, kun ei syntymistään kään ole hallinut
- mihin syntyä"
Kysymys “mihin syntyä?” avautuu tällöin syvempänä identiteettikysymyksenä. Jos sielu kokee itsensä nautinnon etsijänä, se syntyy kenttään, jossa nautintoa voi tavoitella. Jos se kokee itsensä hallitsijana, se syntyy kilpailun kenttään. Mutta jos se alkaa ymmärtää itsensä suhteessa korkeimpaan persoonalliseen todellisuuteen, sen asema muuttuu. Silloin aineellinen syntymä ei enää ole välttämätön.
Tässä ajattelussa on ero vapautumisen ja rakkauden välillä. Vapautuminen tarkoittaa syntymän kierrosta poistumista. Mutta syvempi päämäärä on jumalallinen rakkaus.Todellisuus ei tällöin ole tyhjyys eikä sulautuminen, vaan henkinen ulottuvuus, jossa suhde on spontaani ja rakastava.
Eksistentiaalinen ahdistus syntyy identiteettivirheestä. Kun ihminen samaistuu kehoon, syntymä ja kuolema näyttävät absoluuttisilta. Kun hän samaistuu mieleen, elämän epäoikeudenmukaisuus korostuu. Kun hän ymmärtää olevansa jīva, syntymä näyttäytyy väliaikaisena asemana tietoisuuden matkalla. Aineellinen olemassaolo on väärin suunnatun rakkauden seuraus: sielu etsii rajatonta rajallisesta.
“En hallinnut alkua enkä loppua” muuttuu tässä kutsuksi vastuuseen. Ihminen ei ehkä hallitse syntymänsä olosuhteita, mutta hän hallitsee suuntautumistaan tässä hetkessä. Tätä suuntautumista kutsutaan bhaktiksi – tietoisuuden vapaaehtoiseksi kääntymiseksi kohti korkeinta. Se ei ole moraalinen suoritus, vaan ontologinen uudelleen suuntautuminen. Kun suunta muuttuu, karmiset sidokset alkavat purkautua ja syntymän pakko heikkenee.
"Kuoleva ihminen mitä kerjää, kun ei syntymistään kään ole hallinut
- mihin syntyä"
Lopulta kysymys ei ole siitä, minne ihminen joutuu, vaan siitä, keneen hän kuuluu. Kuoleva ihminen ei kerjää sattumaa, vaan sitä, mitä hän on koko elämänsä ajan opetellut rakastamaan. Jos rakkaus on kiinnittynyt maailmaan, maailma jatkuu.
Jos rakkaus puhdistuu, syntymän kierto lakkaa. Kuolema ei silloin ole siirtymä uuteen kehoon, vaan peitteen poistuminen tietoisuuden ja sen alkuperäisen rakkauden kohteen välistä.
MUTTA:
vapautus ei ole meille ensisijainen tavoite. Vapautus ei ole päämäärä sinänsä, vaan sivutuote. Ihminen voi olla vapautunut jo eläessään aineellisessa maailmassa.
Vapautus ei tarkoita sitä, että keho katoaa tai että maailma lakkaa olemasta. Se tarkoittaa tietoisuuden muutosta. Kun jīva ei enää samaistu kehoon, mieleen tai karman tuottamiin rooleihin, se ei enää ole niiden sitoma, vaikka ne yhä toimivat ulkoisesti.
Tällainen ihminen voi elää täysin tavallista elämää. Hänellä on keho, suhteita, vastuita. Hän toimii maailmassa, mutta ei elä maailmasta. Hänen sisäinen identiteettinsä ei ole “minä olen tämä keho” vaan “minä olen tietoisuus, joka kuuluu korkeimmalle”. Tämä sisäinen asema on vapautta.
Siksi ei edes etsitä vapautusta siinä mielessä kuin usein ajatellaan — poistumista jonnekin toiseen todellisuuteen. Vapautus voi tapahtua tietoisuuden tasolla tässä ja nyt. Kun kiinnittyminen lakkaa, sidokset lakkaavat, vaikka ulkoiset olosuhteet jatkuvat.
Tässä mielessä aineellinen maailma ei ole ongelma. Ongelma on väärä samaistuminen. Kun se purkautuu, sama maailma näyttäytyy palvelun kenttänä eikä nautinnon tai hallinnan kenttänä.
Kuolemakaan ei silloin ole ratkaiseva käännekohta. Se on vain kehon vaihtuminen tai kehosta irtautuminen. Vapautunut ihminen ei “kerjää” mitään, koska hänen halunsa ei ole suunnattu rajalliseen. Hänen tietoisuutensa on jo kiinnittynyt korkeimpaan.
Siksi voidaan sanoa: ihminen voi olla vapaa jo ennen kuolemaa. Ja jos hän on vapaa eläessään, kuolema ei muuta hänen asemaansa — se vain poistaa viimeisen ulkoisen kerroksen.
Tämä tekee kysymyksestä “mihin syntyä?” toissijaisen. Olennaista ei ole paikka, vaan tietoisuuden laatu. Jos tietoisuus on vapaa, se on vapaa riippumatta siitä, missä se ilmenee.
"Kuoleva ihminen mitä kerjää, kun ei syntymistään kään ole hallinut
- mihin syntyä"
Kun sanomme, että ihminen voi olla vapaa jo ennen kuolemaa, sillä tarkoitetaan tietoisuuden vapautta, ei olosuhteiden vapautta. Keho voi olla rajallinen, mieli voi vielä reagoida, maailma voi jatkaa liikettään — mutta sisäinen samaistuminen on muuttunut.
Vapaus ei tällöin tarkoita pakoa maailmasta, vaan vapautta väärästä identiteetistä.
Kun jīva lakkaa ajattelemasta “minä olen tämä keho” tai “minä olen tämän elämäntarinan keskus”, sen siteet alkavat purkautua. Karma voi vielä tuottaa kokemuksia, aivan kuten tuulet voivat vielä liikuttaa jo irrotettua venettä, mutta sisäinen omistajuus on poissa. Kokemukset tapahtuvat, mutta niitä ei enää oteta minuuden ytimeen.
Tällainen ihminen ei elä tulevaa vapautusta varten. Hän ei odota kuolemaa ratkaisuna. Hänen suhteensa korkeimpaan todellisuuteen on jo aktiivinen. Se on tietoista, vapaaehtoista suuntautumista — rakkautta, luottamusta, palvelua.
Silloin kuolema ei ole identiteetin kriisi. Se ei ole siirtymä tuntemattomaan. Se on vain viimeisen ulkoisen kerroksen poistuminen. Se, mikä oli jo sisäisesti totta, jatkuu ilman kehon rajaa.
Jos ihminen ei ole vapaa eläessään, kuolema ei tee häntä vapaaksi. Se vain siirtää tietoisuuden toiseen tilanteeseen. Mutta jos hän on vapaa jo nyt, mikään ulkoinen muutos — ei edes kuolema — voi horjuttaa sitä.
Tässä mielessä todellinen kysymys ei ole “mitä tapahtuu kuoleman jälkeen”, vaan “kuka olen nyt”. Kun tämä ratkeaa, kuolema menettää dramaattisen luonteensa. Se ei ole loppu eikä ratkaisu, vaan luonnollinen vaihe tietoisuuden jatkumossa.
ME EMME EDES ETSI VAPAUTUSTA.
Vapautus on ennen kaikkea ontologinen oivallus, ei kosminen tapahtuma.
Keho voi jatkaa toimintaansa, mieli voi tuottaa ajatuksia, tunteita ja muistoja, ja elämäntilanteet voivat muuttua aivan kuten ennenkin. Ero ei ole ulkoisessa rakenteessa vaan sisäisessä asemassa.
Kun jīva samaistuu kehoon, kaikki kehon muutokset koetaan minuuden muutoksina. Syntymä, ikääntyminen, sairaus ja kuolema näyttävät koskevan “minua”. Kun samaistuminen siirtyy mieleen, ajatuksista ja tunteista tulee identiteetti: “minä olen vihainen”, “minä olen epäonnistunut”, “minä olen onnistunut”. Kun samaistuminen siirtyy rooleihin, karmiset tilanteet määrittävät arvon: “minä olen tämä asema, tämä tarina”.
Vapautuksessa tämä keskipiste siirtyy.
Tapahtumat eivät enää määritä olemusta. Ne tapahtuvat tietoisuuden kentässä, mutta tietoisuus ei pidä niitä omana ytimenään. Keho toimii, mieli reagoi, karma purkautuu — mutta sisäinen todistaja ei sekoitu niihin.
Tätä voisi verrata näyttelijään, joka tietää olevansa näyttelijä. Hän voi itkeä roolissa, iloita roolissa, kärsiä roolissa, mutta syvällä hän tietää: tämä ei ole koko totuus minusta. Rooli ei sido häntä ontologisesti.
Kun jīva ei enää samaistu kehoon, mieleen tai karmisiin rooleihin, sidokset menettävät voimansa. Karma voi vielä tuottaa seurauksia, mutta ne eivät luo uutta sidosta, koska niihin ei liity omistavaa identiteettiä. Toiminta jatkuu, mutta “minä teen” -kokemus heikkenee. Jäljelle jää osallistuminen ilman omistamista.
Tämä ei ole välinpitämättömyyttä. Se ei ole tunteettomuutta. Päinvastoin: kun pelko minuuden menettämisestä hellittää, rakkaus voi tulla puhtaammaksi. Toiminta voi olla selkeämpää, koska sitä ei ohjaa itsekuvan suojeleminen.
Siksi vapautus ei ole kehon katoamista eikä maailman lakkaamista. Se on harhan katoamista. Maailma voi jatkua täsmälleen samana — mutta se ei enää vangitse.
Sridhar Swami sanoo: ”Kaikki lähteet hylätään täysin, hylätään siinä määrin, että myös vapaus mayasta - mukti - hylätään.” Yleensä ihmiset ajattelevat, että totuus ilmestyksestä antaa meille pelastuksen, vapautuksen mayan kahleista. Tätä voimme odottaa vedalaiselta opilta - mukti: meidät vapautetaan kaikista vaikeuksista. Tämä on jumalallisesti ilmoitettujen kirjoitusten lahja. Mutta hän [Sridhar Swami] sanoo: jopa tämä ilmiö hylätään ehdoitta. Mukti ei ole mitään. Se on ”tyhjät kädet”. Jos käsissä on myrkkyä, myrkky voidaan heittää pois, silloin kädet pysyvät tyhjinä.
Sri Chaitanya Saraswat Math International
https://scsmathinternational.com
Tämä on hätkähdyttävä juuri siksi, että se menee pidemmälle kuin tavallinen hengellinen ajattelu. Hän sanoo, että kaikki lähteet hylätään täysin — jopa vapaus māyasta, mukti, hylätään. Tämä kuulostaa ensi kuulemalta ristiriitaiselta, koska yleensä ajatellaan, että hengellisen ilmoituksen tarkoitus on vapauttaa meidät kärsimyksestä ja tietämättömyydestä. Vedalaisessa perinteessä mukti nähdään suurena lahjana: vapautumisena syntymän ja kuoleman kierrosta, vapautumisena māyān kahleista.
Vapautus on vain negatiivisen poistamista. Se on kuin myrkyn heittäminen pois käsistä. Kun myrkky on poissa, kädet ovat tyhjät. Myrkyn puuttuminen ei vielä ole täyteys; se on vain vaaran poistamista.
Samalla tavoin mukti tarkoittaa vapautta kärsimyksestä, tietämättömyydestä ja pakonomaisesta jälleensyntymästä. Se on vapautta jostakin. Mutta se ei vielä ole vapautta johonkin. Se ei vielä ole elävä, positiivinen suhde korkeimpaan todellisuuteen. Tässä ajattelussa pelkkä kärsimyksen puuttuminen ei ole olemassaolon täyteys.
Jopa mukti hylätään. Ei siksi, että sidokset haluttaisiin takaisin, vaan siksi, että vapautus ei ole päämäärä sinänsä. Päämäärä on rakkaus. Jos ihminen etsii vapautusta itselleen, siinä voi vielä olla hienovarainen itsekeskeisyyden siemen: “minun vapautukseni”. Mutta rakkaudessa keskus ei ole oma pelastus, vaan suhde.
Vapautus ei ole huipentuma, vaan sivutuote. Kun tietoisuus suuntautuu täysin korkeimpaan, vapautus seuraa luonnollisesti, mutta sitä ei enää pidetä saavutuksena. Se on kuin varjo, joka seuraa valoa. Varsinainen sisältö on suhde — elävä, tietoinen ja vapaaehtoinen yhteys.
Tämä muuttaa koko hengellisen pyrkimyksen luonteen. Se ei ole pakoa kärsimyksestä, vaan vetovoimaa rakkauteen. Se ei ole tyhjyyden tavoittelua, vaan täyteyden löytämistä. Ja silloin vapautus ei ole enää päämäärä, vaan lähtökohta jollekin syvemmälle.
Jos vapaus ymmärretään tietoisuuden tilaksi eikä paikaksi, silloin ihminen voi olla vapaa missä tahansa. Hän voi elää aineellisessa maailmassa, kehon ja mielen rajoissa, ja silti olla sisäisesti vapaa. Samalla tavoin pelkkä siirtyminen niin sanottuun taivaaseen ei tee ketään vapaaksi, jos samaistuminen ja halu sitovat yhä.
Vapaus ei siis riipu ympäristöstä vaan identiteetistä.
Jos ihminen ajattelee: “Minä olen tämä keho, nämä kokemukset, nämä olosuhteet”, hän on sidottu riippumatta siitä, onko hänen ympäristönsä miellyttävä vai tuskallinen. Taivas voi silloin olla vain hienostuneempi nautinnon kenttä, ja helvetti karkeampi kärsimyksen kenttä. Molemmat ovat edelleen tietoisuuden tiloja, joissa halu ja pelko toimivat.
Mutta jos jīva ei enää samaistu kehoon eikä karman tuottamiin tilanteisiin, silloin ulkoinen sijainti menettää ratkaisevan merkityksensä. Hän voi olla aineellisessa maailmassa ja silti olla vapaa. Hän voi kohdata vaikeuksia ilman sisäistä kahletta. Hän voi kohdata miellyttäviä asioita ilman kiinnittymistä.
Tässä mielessä “taivas tai helvetti” ei ole ratkaiseva kysymys. Ratkaisevaa on: mihin tietoisuus on kiinnittynyt.
Jos se on kiinnittynyt rajalliseen, rajallinen määrittää kokemuksen — oli se hienostunut tai karkea. Jos se on kiinnittynyt korkeimpaan, sisäinen asema pysyy samana, vaikka ulkoiset olosuhteet vaihtuvat.
Siksi voidaan sanoa: vapaa ihminen ei etsi parempaa paikkaa. Hän ei pyri taivaaseen eikä pelkää helvettiä. Hänen vapautensa ei riipu niistä. Hänen vapautensa on siinä, ettei hän enää rakenna identiteettiään niiden varaan.
Tämä tekee vapaudesta hyvin radikaalin asian. Se ei ole kosminen palkinto, vaan tietoisuuden vakaus. Ja kun tuo vakaus on saavutettu, ympäristö — olipa se aineellinen maailma, taivas tai helvetti — ei enää määritä ihmisen todellista asemaa.
vapaa ihminen ei etsi parempaa paikkaa. Hän ei pyri taivaaseen eikä pelkää helvettiä. Hänen vapautensa ei riipu niistä. Hänen vapautensa on siinä, ettei hän enää rakenna identiteettiään niiden varaan.
http://www.gaudiyadarshan.com/posts/absolute-vision/
Sri Chaitanya Saraswat Math International
https://scsmathinternational.com
Kysymys: Mitä on taivas (svarga)?
Vastaus: Hyvyyden vallitsevuus (ei jumalten asuinpaikka).
Kysymys: Mitä on helvetti (naraka)?
Vastaus: Tietämättömyyden vallitsevuus (ei pelkkä paikka, jossa on kärsimystä).
Länsimainen luokkajärjestelmä:
Taloudellinen asema, koulutus ja poliittinen valta vaikuttavat ihmisen luokkaan.
Liikkuvuus on teoreettisesti mahdollista (esim. koulutuksen, työn tai omaisuuden kautta). Weberin, Bourdieun ja Wrightin teorioiden mukaan luokka on moniulotteinen: ei vain rahaa, vaan myös kulttuuria, statusta ja valtaa.
Esim. Max Weber erotti kolme ulottuvuutta: luokka, status ja valta, jolloin kaksi ihmistä voi olla taloudellisesti samalla tasolla mutta sosiaalisesti eri asemassa.
Länsimainen luokkajärjestelmä:
Taloudellinen asema, koulutus ja poliittinen valta vaikuttavat ihmisen luokkaan.
Max Weberin mukaan luokka, status ja valta ovat toisistaan erillisiä ulottuvuuksia: kaksi ihmistä voi olla taloudellisesti samalla tasolla, mutta sosiaalisesti ja kulttuurisesti täysin eri asemassa, tai joku voi olla varakas mutta ilman poliittista vaikutusvaltaa. Pierre Bourdieu syvensi tätä näkökulmaa korostamalla, että luokka näkyy myös makuna, koulutuksena ja elämäntapana, eli kulttuurinen ja sosiaalinen pääoma vaikuttavat siihen, miten yhteiskunnallinen asema koetaan ja uusiutuu. Erik Olin Wright puolestaan toi mukaan nykyaikaisen marxilaisen näkökulman, jossa esiintyy ristiriitaisia luokka-asemia: esimerkiksi esimiehiä tai asiantuntijoita, joilla on valtaa mutta ei välttämättä omaisuutta. Näin länsimainen luokkajärjestelmä ei ole yksinkertaisesti kaksijakoinen, vaan sisältää monia kerroksia, joissa taloudelliset, sosiaaliset ja kulttuuriset tekijät kietoutuvat yhteen.
Vaikka länsimaista yhteiskuntaa usein ylistetään mahdollisuuksien maana, sen luokkajärjestelmä ei ole sen oikeudenmukaisempi kuin itämaisen kastin rajoitukset. Rikkaiden ja vaikutusvaltaisten perheet tarjoavat lapsilleen paremmat koulutusmahdollisuudet, verkostot ja kulttuurisen pääoman, jolloin “yhteiskunnallinen nousu” on todellisuudessa harvojen etuoikeus. Max Weber, Pierre Bourdieu ja Erik Olin Wright osoittavat eri näkökulmista, kuinka raha, koulutus, maku ja valta uusintavat jatkuvasti eroja. Luokka ei ole vain tulotaso, vaan koko elämäntapa, joka seuraa ihmistä syntymästä saakka. Länsimainen järjestelmä esittää itsensä avoimena ja ansaittuna, mutta käytännössä se suojelee etuoikeutettuja ja vaikeuttaa liikkumista alaspäin tai ylöspäin – se on hienovarainen mutta silti yhtä voimakas erottaja kuin mikä tahansa perinteinen kastijärjestelmä.
Länsimainen järjestelmä esittää itsensä avoimena ja ansaittuna, mutta käytännössä se suojelee etuoikeutettuja ja vaikeuttaa liikkumista alaspäin tai ylöspäin – se on hienovarainen mutta silti yhtä voimakas erottaja kuin mikä tahansa perinteinen kastijärjestelmä.
Länsimainen järjestelmä esittää itsensä avoimena ja ansaittuna, mutta käytännössä se suojelee etuoikeutettuja ja vaikeuttaa liikkumista alaspäin tai ylöspäin – se on hienovarainen mutta silti yhtä voimakas erottaja kuin mikä tahansa perinteinen kastijärjestelmä.
Länsimainen järjestelmä pukeutuu meritokratian viittaan, mutta sen alla piilee tiukka hierarkia: syntyperä ratkaisee edelleen enemmän kuin yksilön kyvyt. Se ei ole vapauden järjestelmä, vaan hienovarainen, pehmeä kastijärjestelmä, joka suojelee etuoikeutettuja ja pitkitttää eriarvoisuutta samalla tavoin kuin vanhat kastiperinteet.
Se ei ole vapauden järjestelmä, vaan hienovarainen, pehmeä kastijärjestelmä, joka suojelee etuoikeutettuja ja pitkitttää eriarvoisuutta samalla tavoin kuin vanhat kastiperinteet.
Joten ihan turhaa puhua kastijärjestelmästä, koska se on täälläkin.
Meritokratian viitta: Järjestelmä antaa vaikutelman, että jokainen voi edetä ansioidensa perusteella, mutta tosiasiassa etuoikeudet ja sosiaalinen pääoma määrittävät lähtökohdat ja mahdollisuudet. Hienovarainen hierarkia: Vaikka kastijärjestelmän kaltainen rajoittava rakenne ei ole näkyvä, se ilmenee koulutusmahdollisuuksissa, työelämässä ja verkostoissa.
Lännessä luokkajärjestelmä ei ole feodaalinen näkyvässä mielessä, mutta sen rakenteet toimivat kuin moderni, hienovarainen kastijärjestelmä – se valikoi ja rajaa mahdollisuuksia, vaikka virallisesti kaikki näyttäisivät olevan ”tasavertaisia”.
Joten ihan turhaa puhua Intian kastärjestelmästä, sama järjestelmä on täälläkin lännessä.
Joten ihan turhaa puhua Intian kastijärjestelmästä, koska ihan sama järjestelmä on täälläkin lännessä.
Kyse ei ole siitä, että länsimaissa olisi konkreettinen kastijärjestelmä, vaan että “meritokratia” on enemmän nimi kuin todellisuus. Se antaa kuvan ansioihin perustuvasta järjestelmästä, mutta käytännössä syntyperä ja sosiaalinen asema määrittävät paljon.
Lännen luokkajärjestelmä - se on hienovarainen, moderni kastijärjestelmä, jossa vain ulkokuori muuttuu — peli on sama, mutta pukeutuu hienovaraisempiin vaatteisiin.
Joten ihan turhaa puhua Intian kastijärjestelmästä, koska ihan sama järjestelmä on täälläkin lännessä.
Lännen luokkajärjestelmä - se on hienovarainen, moderni kastijärjestelmä, jossa vain ulkokuori muuttuu — peli on sama, mutta pukeutuu hienovaraisempiin vaatteisiin.
Joten ihan turhaa puhua Intian kastijärjestelmästä, koska ihan sama järjestelmä on täälläkin lännessä.
Lännen luokkajärjestelmä - se on hienovarainen, moderni kastijärjestelmä, jossa vain ulkokuori muuttuu — peli on sama, mutta pukeutuu hienovaraisempiin vaatteisiin.
Länsimaiset yhteiskunnat puhuvat ansioihin perustuvasta järjestelmästä, meritokratiasta, joka lupaa jokaiselle mahdollisuuden nousta kykyjensä mukaan.
Mutta todellisuus on usein toisenlainen. Syntyperä, perheen varallisuus ja sosiaalinen asema vaikuttavat enemmän kuin yksilön taidot tai ahkeruus.
Järjestelmä ei ole näkyvä kastijärjestelmä, mutta se rakentaa hienovaraisia portaita etuoikeutetuille ja tekee liikkumisesta alaspäin tai ylöspäin vaikeaa niille, joilla ei ole oikeaa taustaa.
Meritokratia on kuin naamio — se antaa vapauden ja ansion illuusion, mutta sen pinnan alla peli on säädetty etuoikeutettujen hyväksi. Se on moderni kastijärjestelmä, hienostuneempi ja hienovaraisempi, mutta yhtä tehokas erottamaan ihmisiä mahdollisuuksien mukaan.
Joten ihan turhaa puhua Intian kastijärjestelmästä, koska ihan sama järjestelmä on täälläkin lännessä.
Lännen luokkajärjestelmä - se on hienovarainen, moderni kastijärjestelmä, jossa vain ulkokuori muuttuu — peli on sama, mutta pukeutuu hienovaraisempiin vaatteisiin.
Meritokratia on kuin naamio — se antaa vapauden ja ansion illuusion, mutta sen pinnan alla peli on säädetty etuoikeutettujen hyväksi. Se on moderni kastijärjestelmä, hienostuneempi ja hienovaraisempi, mutta yhtä tehokas erottamaan ihmisiä mahdollisuuksien mukaan.
Se on moderni kastijärjestelmä, hienostuneempi ja hienovaraisempi, mutta yhtä tehokas erottamaan ihmisiä mahdollisuuksien mukaan.
Aivan.
Vaikka länsimaista yhteiskuntaa usein kuvataan avoimeksi ja ansioihin perustuvaksi, sen rakenteet eivät aina ole niin vapaita kuin ihanteessa väitetään. Ajatus meritokratiasta lupaa, että jokainen voi nousta kykyjensä ja ahkeruutensa perusteella, mutta todellisuudessa ihmisen lähtökohdat vaikuttavat vahvasti siihen, millaisia mahdollisuuksia hänellä on. Perheen varallisuus, koulutustaso ja sosiaaliset verkostot muokkaavat jo varhaisessa vaiheessa yksilön elämänpolkua.
Sosiologi Pierre Bourdieu kuvasi tätä ilmiötä pääoman eri muotojen kautta. Hänen mukaansa perheet siirtävät lapsilleen taloudellisen pääoman lisäksi myös kulttuurista ja sosiaalista pääomaa: koulutusta, makua, kieltä ja verkostoja. Nämä näkymättömät resurssit vaikuttavat siihen, kuka pärjää koulussa, kuka pääsee arvostettuihin yliopistoihin ja lopulta kuka saa parhaat työpaikat. Luokka ei siis ole pelkkä tulotaso, vaan kokonainen elämäntapa ja tapa olla maailmassa.
Myös Max Weber korosti, että yhteiskunnalliset erot eivät synny vain taloudesta. Ihmisten asemaa määrittävät yhtä lailla status ja valta: arvostus, vaikutusmahdollisuudet ja paikka yhteiskunnan hierarkiassa. Näin syntyy järjestelmä, jossa rajat eivät ole virallisia tai juridisia, mutta ne ohjaavat silti ihmisten mahdollisuuksia.
Tämän vuoksi jotkut tutkijat ovat verranneet länsimaista luokkajärjestelmää eräänlaiseen moderniin, pehmeään kastijärjestelmään. Se ei ole avoimesti säädelty kuten perinteiset kastirakenteet, mutta sen vaikutus voi olla yllättävän pysyvä. Yhteiskunta näyttäytyy ulospäin avoimena, mutta käytännössä etuoikeudet ja haitat siirtyvät sukupolvelta toiselle. Meritokratia toimii tällöin eräänlaisena kertomuksena, joka korostaa yksilön vastuuta ja ansioita, vaikka rakenteelliset erot vaikuttavat edelleen voimakkaasti siihen, kuka voi todella hyödyntää tarjolla olevia mahdollisuuksia.
Vaikka länsimaista yhteiskuntaa kuvataan usein avoimeksi ja ansioihin perustuvaksi, sen rakenteissa on piirteitä, jotka muistuttavat monella tavalla kastijärjestelmää. Ero näyttää usein enemmän kielelliseltä ja kulttuuriselta kuin todelliselta. Idässä puhutaan kasteista, lännessä luokista, verkostoista ja meritokratiasta – mutta lopputulos voi olla hyvin samankaltainen: ihmisten mahdollisuudet määräytyvät pitkälti syntyperän ja taustan mukaan.
Siksi jotkut tutkijat ovatkin todenneet, että kyse ei ole kahdesta täysin erilaisesta järjestelmästä, vaan kahdesta eri tavasta kuvata samaa ilmiötä. Idässä sitä kutsutaan kastiksi, lännessä luokaksi – sanat muuttuvat, mutta järjestyksen logiikka pysyy yllättävän samanlaisena.
Vaikka idässä yhteiskunnan kerroksista puhutaan kasteina ja lännessä käytetään sanoja kuten luokka, status tai meritokratia, itse ilmiö ei olennaisesti muutu. Kyse on ennen kaikkea erilaisesta sanastosta ja tavasta kuvata samaa rakennetta. Se, millä nimellä järjestelmää kutsutaan, ei muuta sen toimintaa.
Se, millä nimellä järjestelmää kutsutaan, ei muuta sen toimintaa.
Toisin sanoen ero idän kastijärjestelmän ja lännen luokkajärjestelmän välillä on pitkälti ilmaisutavassa, ei itse rakenteessa.
ämä tarkoittaa, että vaikka järjestelmien ulkoinen muoto ja selitykset eroavat, niiden käytännön vaikutus on hyvin samanlainen. Ihmisten elämänpolut eivät määräydy pelkästään heidän kykyjensä tai työnsä perusteella, vaan myös sen mukaan, millaiseen perheeseen ja ympäristöön he syntyvät. Siksi voidaan sanoa, että kun tarkastellaan järjestelmien todellista toimintaa eikä pelkästään niiden nimiä, idän kastirakenne ja lännen luokkarakenne ovat pohjimmiltaan samaa yhteiskunnallista ilmiötä eri sanoilla kuvattuna.
Se, millä nimellä järjestelmää kutsutaan, ei muuta sen toimintaa.
Toisin sanoen ero idän kastijärjestelmän ja lännen luokkajärjestelmän välillä on pitkälti ilmaisutavassa, ei itse rakenteessa.
Tämä tarkoittaa, että vaikka järjestelmien ulkoinen muoto ja selitykset eroavat, niiden käytännön vaikutus on hyvin samanlainen.
Joten Intiaa vihaavilla ei ole mitään syytä puhua Intian kastijärjestelmästä, koska ihan sama järjestelmä on lännessäkin.
Joten Intiaa vihaavilla ei ole mitään syytä puhua Intian kastijärjestelmästä, koska ihan sama järjestelmä on lännessäkin.
Jos ilmiötä tarkastellaan ilman ennakkoluuloja, huomataan, että kyse ei ole kahdesta täysin erilaisesta yhteiskuntarakenteesta, vaan kahdesta eri tavasta nimetä samanlainen hierarkia.
Kun tätä kokonaisuutta tarkastellaan laajemmin, käy ilmi, että ero ei ole niinkään järjestelmän toiminnassa vaan siinä, millä nimellä sitä kutsutaan.
Joten Intiaa vihaavilla ei ole mitään syytä puhua Intian kastijärjestelmästä, koska ihan sama järjestelmä on lännessäkin.
Kun tätä kokonaisuutta tarkastellaan laajemmin, käy ilmi, että ero ei ole niinkään järjestelmän toiminnassa vaan siinä, millä nimellä sitä kutsutaan.
Aivan, syntymä ratkaisee myös lännessä kaiken.
Lännessä pystyy kohottamaan yhteiskuntaluokkaa vaikka opiskelemalla.
Mutta kastiton taitaa pysyä aina kastittomana?
Ei taida.
Historiallinen esimerkki
Hyvä esimerkki on
Haridasa Thakura
syntyi muslimiperheeseen
ei kuulunut hindujen kastijärjestelmään
silti häntä pidetään yhtenä suurimmista bhakti-opettajista.
Tämä oli vahva teologinen viesti:
bhakti ei riipu syntyperästä.
Ihmiset usein sanovat, että länsimaissa voi nousta luokassa koulutuksen tai työn avulla, mutta Gaudiya-ajattelussa muistutetaan, että myös tällainen nousu tapahtuu karman puitteissa. Karma tarkoittaa menneiden tekojen vaikutuksia nykyisiin olosuhteisiin.
"Lännessä pystyy kohottamaan yhteiskuntaluokkaa vaikka opiskelemalla.
Mutta kastiton taitaa pysyä aina kastittomana?"
Yhteiskunnallista asemaa ei ratkaise pelkästään se, onko ihminen syntynyt kastijärjestelmään tai länsimaiseen luokkayhteiskuntaan. Molemmissa tapauksissa ihmisen elämäntilanteeseen vaikuttavat hänen karmansa seuraukset. Lännessä ajatellaan usein, että kuka tahansa voi nousta yhteiskunnassa koulutuksen ja työn avulla, mutta myös tällaiset mahdollisuudet ilmenevät karman puitteissa. Jos karma on hyvin epäedullinen, eteneminen on vaikeaa missä tahansa yhteiskunnassa.
Samasta syystä kastijärjestelmässä syntyminen ei merkitse täysin muuttumatonta kohtaloa. Jos karman vaikutukset sallivat sen, myös kastiton voi nousta parempaan asemaan elämässä. Ihmisten väliset erot liittyvät ennen kaikkea kehoon, olosuhteisiin ja karmisiin seurauksiin, eivät sielun arvoon.
JOTEN ero ei ole kastin tai luokan välillä, vaan siinä, millaiset karmiset olosuhteet ja mahdollisuudet kullakin ihmisellä kulloinkin on.
Haridasa Thakura. Hän syntyi muslimiperheeseen eikä EDES kuulunut kastijärjestelmään. Siitä huolimatta häntä kunnioitetaan yhtenä suurimmista bhakti-opettajista Gaudiya Vaishnavism perinteessä. Hänen asemansa osoittaa, että bhakti ei riipu syntyperästä tai kastista, vaan ihmisen tietoisuudesta ja antaumuksesta. Jos karma sallii, myös kastiton voi nousta arvostettuun asemaan, ja Haridasa Thakuran elämä toimii tästä historiallisena esimerkkinä.
Toinen tunnettu esimerkki on Rupa Goswami ja hänen veljensä. He olivat syntyjään brahmaaniperheestä, mutta työskentelivät muslimihallitsijan palveluksessa Bengalissa. Tämän vuoksi ortodoksinen yhteiskunta piti heitä kastinsa menettäneinä. Siitä huolimatta Chaitanya Mahaprabhu hyväksyi heidät lähimmiksi oppilaikseen, ja heistä tuli Gaudiya-teologian tärkeimpiä opettajia.
Myös Narottama Dasa Thakura on usein mainittu esimerkki. Hän ei kuulunut korkeimpaan brahmaanikastiin, mutta hänestä tuli yksi perinteen suurista opettajista ja kirtan-runouden kehittäjistä.
Näiden esimerkkien tarkoitus Gaudiya-perinteessä on osoittaa sama perusajatus: ihmisen syntyperä, kasti tai yhteiskunnallinen asema ei ratkaise hänen henkistä arvoaan. Bhakti voi ilmetä missä tahansa ihmisessä, ja jos karma ja olosuhteet sallivat, myös kastiton tai yhteiskunnallisesti syrjitty ihminen voi nousta arvostettuun asemaan.
Vedalaisen yhteiskunnan rakenne juontui ihmiselämän tarkoituksesta. Jos ihminen on aineen ja hengen liitto, niin elämällä on kaksi tarkoitusta: toteuttaa aineelliset suunnitelmansa rikkomatta Jumalan lakeja ja palata henkimaailmaan. Nämä kaksi tavoitetta saavutettiin yhdellä ainoalla prosessilla - uhrauksella eli rituaalilla Ymmärtääksemme, mitä tämä tarkoittaa, meidän on luovuttava Vanhan testamentin näkemyksestä, jonka mukaan uhri on karitsan teurastus. Nämä veriset uhrit olivat jo rituaalikulttuurin surullinen loppu vedaisten aikojen jälkeisen sivilisaation kaukaisilla reuna-alueilla. Uhri eli rituaali on oman toiminnan omistamista Jumalalle. Tässä prosessissa inhimillinen toiminta henkistyy samalla tavalla kuin tuleen laitettu metallitanko saa tulen ominaisuudet. Latinankielinen sana "rituaali" tulee sanskritin kielen juuresta "rita" (totuus). Rituaali on prosessi, jonka kautta totuus paljastuu.
Palatakseni siis takaisin sosiaalisen organismin ja ihmiskehon vertailuun. Vedat kertovat meille, että ammattiaseman mukaan kaikki ihmiset on jaettu neljään pääluokkaan:
Brahmanit - älymystö ja papisto.
Kshatrijat - sotilaat ja johtajat.
Vaishyat - liikemiehiä ja maanviljelijöitä.
Shudrat - työväenluokka ja palveluala.
Älymystöä voidaan verrata sosiaalisen organismin päähenkilöön. Ne antavat henkisen suunnan elämälle. Sotilas- ja hallintoluokkaa, joka organisoi ja SUOJELEE kansaa, voidaan verrata käsiin. Liikemies- ja maanviljelijäluokka, joka vastaa ihmisten taloudellisiin tarpeisiin, on kuin vatsa. Työväenluokkaa, joka tukee koko rakennetta, voidaan verrata jalkoihin. Henkisesti terveessä yhteiskunnassa kaikki luokat ovat täydellisessä harmoniassa vuorovaikutuksessa yhden ruumiin osina saavuttaakseen yhteiset aineelliset ja hengelliset tavoitteet.
...
Ihannetapauksessa yhteiskunnan pitäisi pystyä tarjoamaan ihmisille kaikki, mitä he tarvitsevat normaaliin elämään ilman taloudellisia kriisejä ja sosiaalisia konflikteja. Oman henkisen luonteen ymmärtäminen hillitsee luonnollisesti liiallisia aineellisia vaatimuksia. Ilman tällaista ymmärrystä ihmisistä tulee itsekkäitä, he kärsivät tuhoisasta ahneudesta, ja sen seurauksena neljä luokkaa joutuvat yhteistyön sijasta ristiriitaan.
Henkisen tiedon puute on syynä kaikkiin kahden suuren sosioekonomisen järjestelmän, kapitalismin ja kommunismin, ongelmiin. Koska kapitalismi edistää kulutustietoisuuden kasvua stimuloimalla rajattomia aineellisia haluja, ryhmien ja yksilöiden välillä vallitsee jatkuva kilpailu varallisuudesta, vallasta ja arvostuksesta. Tämä luo epäluottamuksen, kaunan, epätasa-arvon, kateuden ja pelon ilmapiirin, joka purkautuu ajoittain lakkoina, mielenosoituksina ja mellakoina. Tämä järjestelmä pakottaa ihmiset usein tekemään rahan vuoksi työtä, joka on vastoin heidän luontaisia taipumuksiaan, ja monet ihmiset menettävät työnsä kokonaan.
...
Vedaista yhteiskuntamallia kutsutaan hieman monimutkaisella mutta hyvin kattavalla termillä - VARNA-ASHRAMA-DHARMA. Varna tarkoittaa luokkaa tai luokkaa, johon ihmisiä ei luokiteltu syntymän perusteella vaan henkilön todellisten ominaisuuksien ja taipumusten perusteella. Ashrama on sosiaalinen elämäntapa, joka liittyy henkilön ikään. Ja Dharma on määrättyjä velvollisuuksia. Tämä viittaa siis yhteiskuntaan, jossa ihmiset suorittavat velvollisuutensa taipumustensa (varna) ja sosiaalisen elämäntapansa (ashram) mukaisesti.
Nämä ovat brahmanien ominaisuuksia: rauhallisuus, itsehillintä, askeettisuus, puhtaus, kärsivällisyys, rehellisyys, tieto, viisaus ja uskonnollisuus. Nämä ovat vedalaisen älymystön, opettajan, papin, lakimiehen, lääkärin, astrologin jne. kuva.
Kshatriyan ominaisuuksia ovat sankaruus, voima, päättäväisyys, kekseliäisyys, rohkeus, anteliaisuus ja kyky johtaa. Tällaisia hallitsijan pitäisi olla - kuninkaasta kyläpäällikköön.
Vaishyat ovat niitä, jotka ovat taipuvaisia maanviljelyyn, lehmien suojeluun, kaupankäyntiin ja pankkitoimintaan.
Shudrojen taipumuksia ovat fyysinen työ ja palveleminen ylempien luokkien palveluksessa.
Näiden sanojen jälkeen saattaa nousta esiin kysymys luokkien eriarvoisuudesta ja riistosta, mutta näitä ongelmia ei ollut olemassa vedalaisessa yhteiskunnassa. Miksi? Koska ylemmät luokat pitivät huolta alemmista luokista, eivät sortaneet niitä. On luonnollista, että pää huolehtii jaloista, koska ne ovat saman kehon jalkoja, johon pää tukeutuu. Jos jaloissa on ongelmia, myös päässä on ongelmia. Ihmisistä välittäminen ilmeni ennen kaikkea hengellisen koulutusjärjestelmän kautta, joka antoi todellisen näkemyksen elämästä ja opetti henkisiä arvoja. Sielusta huolehtiminen teki väliaikaisesta ruumiista elävän. Tarvittaessa ihmiset saivat myös aineellista apua.
Jopa kaikkein valistumattomimmat vedalaisen yhteiskunnan jäsenet kehittyivät vähitellen henkisesti, yksinkertaisesti siksi, että heidät sovitettiin henkiseen järjestelmään. Vaikka joku ei itse tietäisi reittiä, mutta nousisi oikeaan bussiin ja maksaisi lipun, hän pääsisi haluamaansa määränpäähän.
Veda-yhteiskunta oli monarkia, jossa oli selkeä vertikaalinen hierarkia, mutta jossa ei ollut merkkejä riistosta. Latinankielinen sana "hierarkia" tarkoittaa "pyhää järjestystä". Tämä tarkoittaa sitä, että huolimatta heidän henkisestä tasa-arvoisuudestaan Jumalan edessä, heillä oli aina jonkinlainen aineellinen epätasa-arvo, koska kaikilla ihmisillä oli syntymästä lähtien erilainen guna-karma (psykofyysinen luonto). Yhteiskunnan epäviralliset johtajat olivat puhtaimpia ja ylhäisimpiä yksilöitä, brahmaneja, joille riiston henki oli vieras. Korkeasta yhteiskunnallisesta asemastaan huolimatta brahmaanit ovat aina olleet nöyryyden, yksinkertaisuuden ja askeettisuuden esikuvia. Koska ihmiset näkivät heidän epäitsekkyytensä ja puhtautensa, brahmanit nauttivat ihmisten luonnollisesta auktoriteetista.
Kuninkaat käyttivät toimeenpanovaltaa, mutta jos he poikkesivat Jumalan laista, brahmanilainen neuvosto saattoi huomauttaa siitä. Kuninkaat eivät uskaltaneet olla ristiriidassa brahmanien kanssa, sillä he tunsivat heidän henkisen ja mystisen voimansa. Äärimmäisissä tapauksissa oli jopa ennakkotapauksia, joissa brahmanit tappoivat parantumattomia tyranneja kollektiivisella kirouksellaan. Kuninkaan edustajat keräsivät veroja vain vaishialaisilta - kauppiailta ja valmistajilta. Tämä oli ainoa yhteiskuntaluokka, joka harjoitti taloudellista toimintaa. Vero oli enintään 25 prosenttia, joten se oli helpompi maksaa kuin kiertää. Inflaatiota ja rahoituskriisejä ei ollut olemassa, koska raha ei ollut paperia vaan oikeaa rahaa - hopeaa ja kultaa.
Shudrat, joilla ei ollut brahmanien älykkyyttä, joilla ei ollut Kshatriyojen valtaa ja joilla ei ollut käytännön taitoa organisoida liiketoimintaansa kuten Vaishyoilla, työskentelivät yksinkertaisesti palkkatyössä.
Näennäisestä epätasa-arvosta huolimatta kysymys oikeuksista ei koskaan noussut esiin, koska pääpaino oli tehtävien suorittamisessa. Kun jokainen suorittaa velvollisuutensa tunnollisesti (onhan se palvelus Jumalalle, joka näkee kaiken!), se täyttää itse oikeuksien takauksen. Miten? Tosiasia on, että toisen oikeudet ovat toisen velvollisuuksia. Jos joku kokee, että hänen oikeuksiaan loukataan, se tarkoittaa, että joku muu on laiminlyönyt velvollisuutensa.
Veda-yhteiskunta ei ollut maallinen yhteiskunta, joka jättää Jumalan lait, eli korkeamman järjestyksen lait, kansalaisten omantunnon varaan (uskokaa tai älkää). Tämä on yhtä naurettavaa kuin uskoa painovoiman tai energian säilymisen fysikaalisiin lakeihin, sillä on olemassa näihin lakeihin perustuvia teknologioita, jotka vahvistavat itse lait. Samoin brahmaanit osoittivat hengellisen teknologian - rituaalien - avulla käytännössä korkeamman todellisuuden olemassaolon. Rituaalien yhdistävän langan kautta Jumalan siunaukset laskeutuivat maan päälle, ja ne ravitsivat kaikkia elämänalueita näkymättömällä mutta todellisella hengellisellä energialla. Jagadish Srivastava, Coloradon yliopiston professori ja arvostettu matemaatikko, sanoi tässä yhteydessä: "Henkinen todellisuus on olemuksemme näkymätön tausta. Fyysinen maailma on olemassa henkisessä todellisuudessa." Se, mitä tiedemiehet lähestyvät nyt vain teorian tasolla, toimi jo käytännössä. Brahmanit valvoivat korkeamman järjestyksen lakien täytäntöönpanoa, ja juuri tämän vuoksi vedalainen yhteiskunta ei joutunut kriiseihin.
Muutamat yllä olevista teksteistä perustuvat Prabhun luentoihin, lyhyesti:
https://encrypted-tbn0.gstatic.com/images?q=tbn:ANd9GcSaZDQH5tu7YlMNxowRQhRLTdmS2FdaBNuCXQ&s
Ammatti: kääntäjä ja tulkki japani-englanti, sekä filologi,, filosofi-loogikko jne. jne.
Riippuu karmasta.
Yksinkertainen elämä, ylevä ajattelu.
Seuraavat tekstit perustuvat Prabhun luentoihin, teksteihin, otettu eri luennoista, eri teksteistä, yhteenveto:
https://encrypted-tbn0.gstatic.com/images?q=tbn:ANd9GcSaZDQH5tu7YlMNxowRQhRLTdmS2FdaBNuCXQ&s
Ammatti: kääntäjä ja tulkki japani-englanti, sekä filologi,, filosofi jne. jne.
__________________
.Dharma
Vedalaisen kulttuurin keskeinen käsite on dharma, joka yleisessä merkityksessä tarkoittaa minkä tahansa asian todellista tarkoitusta tai luontaista tehtävää. Ihmisen todellinen tarkoitus (dharma) on tehdä tietoinen valinta toiminnan hyväksi, joka tähtää muiden olentojen hyvinvointiin.
Tällainen toiminta perustuu Vedojen mukaan neljään dharman universaaliin periaatteeseen: rehellisyys (satya), puhtaus (śauca), armollisuus (dayā) ja pidättyväisyys (tapa). Juuri nämä periaatteet ovat yksilöllisen ja yhteiskunnallisen hyvinvoinnin lähteitä.
Näin ollen minkä tahansa yksilön, maailmankatsomuksen, kulttuurin tai ilmiön yhteiskunnallista hyödyllisyyttä voidaan arvioida sen perusteella, missä määrin nämä periaatteet ovat siinä läsnä ja/tai tietoisesti hyväksyttyjä.
Persoonallisuus
Kaikkien persoonien tasa-arvo ymmärretään intuitiivisesti jopa maallisissa instituutioissa, jotka vahvistavat sen lainsäädännössä. Lisäksi monissa maissa on lakeja, jotka kieltävät julman kohtelun myös eläimiä kohtaan, mikä osoittaa, että persoonallisen olemassaolon käsite ulotetaan myös niihin.
Jos kuitenkin persoonaksi katsottaisiin elävän olennon keho tai psyyke, olisi mahdotonta selittää tällaista tasa-arvoa, sillä psyko-fyysisellä tasolla kaikki elävät olennot eroavat toisistaan huomattavasti. Erityisen suuri ero on ihmisen ja muiden elämänmuotojen (eläinten jne.) välillä, sillä ihmisen kehittynyt psyyke antaa hänelle mahdollisuuden olemassaolon metafyysiseen pohdintaan.
Vedoissa kaikkien elävien olentojen intuitiivisesti ymmärretty tasa-arvo selitetään sillä, että elämä ei ole pelkästään proteiinikehojen erityinen olemassaolon muoto, vaan seurausta siitä, että näissä kehoissa on transsendenttinen olemus eli henki (ātma).
Vedojen mukaan ātma on juuri se persoonallisuus, jolla on kolme ontologista ominaisuutta:
ikuinen olemassaolo (sat)
täydellinen tietoisuus ja vapaa valinta (cit)
sekä pyrkimys täydelliseen autuuteen (ānanda)
Jumala ylläpitää näitä kolmea jokaisen yksilöllisen ātman perustavaa ominaisuutta ikuisesti sen luovuttamattomina oikeuksina. Ne ilmenevät elävän olennon pyrkimyksessä itsesäilytykseen, vapauteen ja onnellisuuteen. Siksi jokainen kokee rikokseksi minkä tahansa yrityksen estää näiden alkuperäisten oikeuksien toteutuminen.
Edellä sanottu ei kuitenkaan tarkoita, että kaikkiin eläviin olentoihin sovellettaisiin samoja yhteiskunnallisen elämän normeja. Esimerkiksi lehmä ei ihmisen tavoin omaa äänioikeutta, vaan toteuttaa tarpeitaan toisenlaisessa ympäristössä. Tämä ilmeinen ero selittyy sillä, että ātman alun perin täydellinen tietoisuus ilmenee eri asteissa ihmisen ja lehmän kehoissa. Siksi meidän tulee kunnioittaa molempien elämää, mutta osoittaa tämä kunnioitus eri tavoin.
Eläimen psyyke sallii ātman ilmaista tietoisuuttaan vain rajallisessa määrin. Tämän vuoksi eläin ei voi toimia yhteiskunnallisten suhteiden vastuullisena subjektina. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö se kykenisi kokemaan kipua ja iloa eikä sillä olisi oikeutta elämään. Tämä ei johdu siitä, että eläin olisi ihmiselle hyödyllinen, vaan siitä, että elämä itsessään on pyhää, ja mielivaltainen siihen kajoaminen on dharman vastaista ja siten Jumalan tahdon vastaista.
Yhteiskunnassa on luonnollisesti monia ihmisiä, jotka eivät hyväksy muiden elävien olentojen oikeuksia — eivät eläinten eivätkä edes toisten ihmisten. Tämä johtuu siitä, että ihmisen intuition (omantunnon) ääni tukahdutetaan tekojen kautta, jotka ovat ristiriidassa dharman kanssa.
Kun ihminen tappaa elävän olennon, hän rikkoo yhtä dharman periaatteista — armollisuutta (dayā). Tämän seurauksena hän lakkaa tuntemasta toisen olennon kärsimystä ja menettää kunnioituksen elämää kohtaan. Kun ihminen muutaman kerran ylittää tämän rajan ja tukahduttaa omantuntonsa äänen, hänen tietoisuutensa karkenee ja syntiset teot alkavat näyttäytyä hänelle normaalina käyttäytymisenä.
Kuten edellä todettiin, tietoisuuden ilmenemisen asteiden erilaisuus (sen tasojen erot) merkitsee myös erilaista vastuullisuuden astetta yhteiskunnallisten suhteiden toimijoiden välillä.
Vedalaisten kirjoitusten mukaan tietoisuuden ilmenemisessä on viisi tasoa, jotka kuvaavat etenemistä kohti sen alkuperäistä täydellistä tilaa. Nämä tasot eroavat toisistaan sen mukaan, mistä ātma kokee onnellisuutta ja tyydytystä.
Nämä viisi tietoisuuden tasoa ovat seuraavat:
Anna-maya – onnellisuus, jonka lähteenä on taattu ravinto, suoja ja turva ulkoisia uhkia vastaan.
Prāṇa-maya – onnellisuus toiminnassa, joka tähtää taloudelliseen kehitykseen yksilöllisen ja yhteisen hyvinvoinnin saavuttamiseksi.
Jñāna-maya – onnellisuus maailmankaikkeuden lakien tuntemisessa ja niiden noudattamisessa (eli dharman toteuttamisessa).
Vijñāna-maya – onnellisuus oman “minän” ikuisen ja henkisen luonteen oivaltamisessa.
Ānanda-maya – onnellisuus Jumalan ja muiden elävien olentojen palvelemisessa.
Yhteiskunnallisten suhteiden tavoitteena on kehittää ihmisissä korkeampia tietoisuuden ilmenemismuotoja, aina täydellisyyteen asti – ānanda-mayan tasolle. Tämä saavutetaan, kun ihminen täyttää velvollisuuksia, jotka vastaavat hänen onnellisuuden tyyppiään ja motiivejaan ja ovat siksi hänelle luonnollisia.
Vedojen mukaan kulttuuri on yhteiskunnassa vakiintunut järjestelmä, joka määrittää ihmisen suhteen ympäröivään maailmaan (estetiikka) ja muihin ihmisiin (etiikka), ja joka vie ihmistä lähemmäs henkistä tasoa (ānanda-mayaa).
Yhteiskunta, jossa tällainen kulttuurin ymmärrys toteutuu, yhdistää kaikki jäsenensä yhteisen korkeimman päämäärän saavuttamiseksi. Samalla ihmisten väliset välitavoitteet kuitenkin eroavat toisistaan heidän tietoisuutensa tasojen ja motiivien erilaisuuden vuoksi.
Myös heidän velvollisuutensa eroavat toisistaan, mutta yhdessä asiassa ne ovat yhtenäisiä: jokaisen tulee täyttää omat velvollisuutensa.
Miten pahuutta syntyy yhteiskuntaan?
Kun ihminen lakkaa olemasta kiinnostunut velvollisuuksistaan ja alkaa keskittyä omiin oikeuksiinsa, pahuus ilmestyy.
Ihmisen oikeudet (hänen vapautensa ja tarpeensa) turvataan yhteiskunnassa siksi, että siinä on ihmisiä, jotka täyttävät velvollisuutensa. Kun ihmiset kuitenkin alkavat ajatella vain oikeuksiaan, oikeus lakkaa olemasta, koska ihmiset lakkaavat täyttämästä velvollisuuksiaan.
Mitä oikeutemme todellisuudessa ovat?
Ne eivät ole mitään muuta kuin jonkun toisen hyvin täyttämiä velvollisuuksia.
Todella oikeudenmukaisena yhteiskuntana ei tule pitää sellaista, jossa tuomioistuimien määrä kasvaa ja jossa ihmisten täytyy puolustaa oikeuksiaan oikeudessa, vaan sellaista yhteiskuntaa, jossa ihmisille opetetaan täyttämään velvollisuutensa muita kohtaan — eli oma dharmansa.
Yhteiskunnan kehityksen periaate
Vedalaisen näkemyksen mukaan yhteiskunnan hyvinvoinnin tulisi perustua sen jäsenten tietoisuuden kehittämiseen, eikä luonnon tai ihmisten resurssien hyväksikäyttöön.
Seuraavaksi kuvaamme yhteiskunnallisen järjestelmän, joka mahdollistaa tämän periaatteen toteuttamisen käytännössä.
Intiassa monet katsovat, että näiden muinaisten tietojen pohjalta rakennettiin korkeasti kehittynyt sivilisaatio, joka säilyi maan päällä aina Kali-yugan alkuun asti. Kali-yuga on nykyinen henkisen rappion aikakausi, joka vedalaisten kirjoitusten mukaan alkoi noin viisituhatta vuotta sitten.
Lisäksi, jos tarkastelemme nyky-yhteiskunnan ilmiöitä vedalaisen tiedon näkökulmasta, voimme nähdä, että ne kansat ja yhteisöt, jotka ainakin osittain käyttävät vedalaista lähestymistapaa yhteiskunnan rakentamiseen, ovat usein myös nykyään vahvimpia ja menestyneimpiä.
Tietoisuuden tasot yhteiskunnassa
Vedojen mukaan missä tahansa yhteiskunnassa — riippumatta siitä, mikä ideologia, uskonto tai yhteiskuntajärjestys siinä vallitsee — voi olla ihmisiä, jotka ovat jollakin näistä viidestä tietoisuuden kehityksen tasosta.
On tärkeää, että yhteiskunnassa ovat edustettuina kaikki viisi tasoa. Silloin jokaisella ihmisellä on mahdollisuus nousta omalta tasoltaan täydelliselle henkiselle tasolle.
Tietoisuuden kehityksen viides taso on pyhyys.
Vain silloin, kun yhteiskunnassa on pyhiä ihmisiä, sen jäsenillä on todellinen mahdollisuus henkiseen edistykseen.
Ensimmäiset neljä tietoisuuden tasoa ovat maallisia (ehdollistuneita), eikä niitä siksi pidetä täydellisinä.
Kun näitä neljää tasoa tarkastellaan ihmisen toiminnan ja elämäntavan näkökulmasta, vedalaiset kirjoitukset esittävät yhteiskunnallisen järjestelmän käsitteen, jota kutsutaan varṇāśramaksi.
varṇa tarkoittaa ammatillista yhteiskuntaluokkaa
āśrama tarkoittaa ihmisen elämäntapaa tai elämänvaihetta
Vedalainen yhteiskuntamalli ei ole pelkkä teoreettinen malli, vaan järjestelmä, joka historiallisesti toteutui käytännössä. Siksi sen selittämisessä käytämme klassista sanskritin terminologiaa.
Varṇāśrama-yhteiskunta
Ymmärtääksemme, mitä varṇāśrama-yhteiskunta tarkoittaa, voimme käyttää muinaista vedalaista vertausta, jossa ihmisen kehoa verrataan yhteiskunnan “kehoon” (eli sen rakenteeseen).
Tämän vertauksen mukaan ihmiset yhdistyvät yhteiskunnassa ryhmiin sen perusteella, millaiseen tietoisuuden (onnellisuuden) tyyppiin he luonnostaan suuntautuvat.
Yhteiskunta koostuu näin seuraavista osista:
jalat — ihmiset, joiden tietoisuus on anna-mayan tasolla
vartalo — ihmiset, joiden tietoisuus on prāṇa-mayan tasolla
kädet — ihmiset jñāna-mayan tasolla
pää — ihmiset vijñāna-mayan tasolla
sydän — pyhät, jotka kokevat ānanda-mayan onnellisuuden
Jos jätämme toistaiseksi tarkastelun ulkopuolelle pyhät (yhteiskunnan sydämen), joita on aina vain vähän, saamme luokittelun neljään kategoriaan. Tarkastelemme niitä seuraavaksi toiminnan lajien (varṇien) ja elämäntapojen (āśramien) näkökulmasta.
Aloittakaamme varṇista.
Āśramat – ihmisen elämänvaiheet
Tarkastellaan nyt neljää ihmisen elämän järjestämisen tapaa eli āśramia.
Āśramat – ihmisen elämänvaiheet
Tarkastellaan nyt neljää ihmisen elämän järjestämisen tapaa eli āśramia.
1. Brahmacarya – oppilaan elämä
Brahmacarya, eli oppilaan elämä, on yleensä ihmisen elämän alkuvaihe.
Juuri tässä vaiheessa tulisi määrittyä ihmisen varṇa sekä muodostua hänen koko elämäänsä ohjaava henkinen suuntautumisensa.
Lapsi menee kouluun, jossa pätevä brāhmaṇa auttaa jonkin ajan kuluttua häntä ymmärtämään ja kehittämään hänen luonnollisia taipumuksiaan ja lahjojaan — toisin sanoen tunnistamaan oman varṇansa.
Lapsuudessa, jolloin mieli ja äly ovat vielä suhteellisen puhtaat, ihmisen on paljon helpompi ymmärtää itseään ja hyödyntää aiempien elämien kokemuksia.
Jos oppilaalla on mietiskelevä ja oikeamielinen luonne, hän saa brāhmaṇalle kuuluvan koulutuksen ja taidot.
Jos hänen luonteensa on kṣatriyalle tyypillinen, määrätietoinen ja johtava, hän opiskelee hallitsemisen tiedettä sekä sotataitoa.
Tässä elämänvaiheessa ihmistä totutetaan kurinalaisuuteen, mutta samalla hänessä rohkaistaan tietoista vastuullisuutta. Molemmat ovat välttämättömiä persoonallisuuden muodostumiselle.
Oppilaan tulee myös oppia joogan harjoitus, eli hallitsemaan omaa kehoaan ja mieltään, sekä oppia noudattamaan dharman neljää periaatetta.
Vedalaisen käsityksen mukaan Kali-yugassa ihminen voi elää keskimäärin noin sata vuotta, jos hän elää oikein. Tämän perusteella elämän ensimmäinen neljännes — viidestä kahteenkymmeneenviiteen vuoteen — tulisi viettää brahmacārina (oppilaana).
Tänä aikana miehen ei tule harjoittaa sukupuolielämää, sillä se vaikeuttaisi hänen luonteensa myönteisten ominaisuuksien kehittymistä.
2. Gṛhastha – perheenisän elämä
Saatuaan asianmukaisen koulutuksen ja saavutettuaan riittävän kypsyyden ihminen siirtyy seuraavaan āśramiin, gṛhastha-āśramiin. Hän menee naimisiin ja tulee perheenpääksi.
Hän työskentelee itselleen luonnollisessa varṇassa, minkä vuoksi hän saavuttaa suurimman menestyksen ammatillisessa toiminnassaan ja tuo samalla yhteiskunnalle mahdollisimman suuren hyödyn.
Tämä elämänvaihe kestää yleensä kahdestakymmenestäviidestä viiteenkymmeneen vuoteen.
Tässä āśramissa ihmisellä on mahdollisuus toteuttaa aineellisia toiveitaan, kuitenkaan kadottamatta näkyvistään ihmisen elämän päätavoitetta — henkisen valaistumisen saavuttamista.
3. Vānaprastha – vetäytymisen elämä
Saavutettuaan kunnioitettavan iän ihminen huomaa, että hänen lapsensa ovat kasvaneet aikuisiksi ja itsenäisiksi ja että perhe on aineellisesti turvattu.
Tällöin hän vetäytyy ammatillisista velvollisuuksista ja omistautuu mietiskelylle ja uskonnolliselle elämälle, jotta voisi edistyä edelleen henkisesti.
Ihmistä, joka elää tässä elämänvaiheessa, kutsutaan vānaprasthaksi.
Nykyajan vānaprasthat — eläkeläiset — käyttävät usein loppuelämänsä turhaan esimerkiksi istumalla pihalla ja pelaamalla pelejä sen sijaan, että valmistautuisivat arvokkaasti kuolemaan.
Jos ihminen elää todellisen vānaprasthan uskonnollista elämää, hän välttää monien sairauksien sekä vanhuuden henkisen rappeutumisen kehittymisen, jotka muuten tekevät hänestä taakan perheelle ja yhteiskunnalle.
Päinvastoin, hänen elämänkokemuksensa — jota ei voida korvata millään — tekee hänestä yhteiskunnan erittäin arvostetun jäsenen, sen kulttuuristen ja henkisten perinteiden säilyttäjän sekä neuvonantajan niille, jotka elävät gṛhastha-āśramissa.
4. Sannyāsa – täydellinen luopuminen
Sannyāsa on korkein elämänvaihe. Se alkaa tavallisesti noin seitsemänkymmenenviiden vuoden iässä ja jatkuu fyysiseen kuolemaan asti.
Sannyāsa merkitsee täydellistä luopumista aineellisesta maailmasta (munkkielämää) tarkoituksena valmistautua palaamaan henkiseen maailmaan.
Yhteiskunnassa sannyāsī-vanhusta pidetään korkeimpana auktoriteettina Jumalan jälkeen.
Vedojen mukaan tähän āśramiin pääsevät yleensä vain brāhmaṇat.
Kṣatriyat etenevät tavallisesti vānaprasthan tasolle.
Śūdrat ja vaiśyat puolestaan eivät yleensä halua siirtyä gṛhastha-āśramia pidemmälle.
Sama koskee myös naisia. Vaikka nainen olisi brāhmaṇan vaimo, hänen miehensä siirtyessä sannyāsi-elämään hän jää kotiin vanhimman poikansa suojelukseen.
Jos brāhmaṇa saavuttaa jo brahmacarya-āśramissa korkean joogan tason, hän voi siirtyä suoraan sannyāsa-āśramiin vielä nuorena. Tämä mahdollisuus on kuitenkin harvinainen ja tarkoitettu erityisille persoonallisuuksille.
Jos sannyāsī ei saavuta täydellisyyttä — eli pyhyyden tasoa — hän syntyy uudelleen aineelliseen maailmaan.
Jos hän kuitenkin saavuttaa pyhyyden tason (ānanda-mayan), hän siirtyy uskonnollisten ja kansallisten rajojen ulkopuolelle ja tulee henkisen maailman kansalaiseksi.
Varṇa- ja āśrama-järjestelmä
Varṇa-järjestelmä antaa jokaiselle ihmiselle mahdollisuuden toteuttaa itseään aineellisella ja ammatillisella toiminnan alueella, kun taas āśrama-järjestelmä luo edellytykset henkiselle kasvulle.
Vedalaisen yhteiskuntajärjestelmän ainutlaatuisuus on siinä, että yhteiskunta järjestetään siten, että jokainen sen jäsen voi saavuttaa sekä henkisen että aineellisen menestyksen. Kaikki tehdään sen löytämiseksi, mikä paikka sopii kullekin ihmiselle parhaiten. Tämän vuoksi tällaisessa yhteiskunnassa sosiaalisille konflikteille ei synny todellista perustaa.
Vedalaisessa yhteiskunnassa ihminen edistyy siksi, että ne ihmiset, joilla on korkein asema ja auktoriteetti, ovat samalla epäitsekkyydeltään suurimpia.
Kuten Bhagavad-gītā (3.21) opettaa, ihminen jäljittelee luonnostaan niitä, jotka ovat häntä korkeammassa asemassa.
Nyky-yhteiskunnassa ihmiset puolestaan rappeutuvat moraalisesti ja henkisesti yhdestä yksinkertaisesta syystä: he näkevät, että yhteiskunnallisen pyramidin huipulla on usein häpeämättömiä ihmisiä.
Varṇāśraman periaatteita nyky-yhteiskunnassa
Tekstin alussa todettiin, että nykyinen materialistinen yhteiskunta käyttää osittain varṇāśrama-järjestelmän periaatteita.
Voimme kysyä esimerkiksi: miksi vaiśyat menestyvät demokraattisissa valtioissa?
Ensinnäkin verotuksen taso näiden valtioiden taloudessa on usein lähellä sitä tasoa, joka on määritelty varṇāśrama-järjestelmässä.
Toiseksi kṣatriyoiden valtaa (eli poliitikkojen ja turvallisuusviranomaisten valtaa) rajoittavat riippumattomat oikeus- ja lainsäädäntöelimet, jotka suojelevat perustuslain periaatteita.
Nyky-yhteiskunnassa tuomari tai parlamentin jäsen on eräänlainen brāhmaṇan jäljitelmä. Vedojen mukaan kṣatriya ei voi kumota brāhmaṇan antamaa tuomiota. Sen voi tehdä vain korkeamman tason brāhmaṇa, esimerkiksi sannyāsī.
Samalla tavoin tuomarin antamaa tuomiota ei voida kumota valtiovallan toimesta — vain ylemmän oikeusasteen tuomari voi kumota sen.
Vedojen (universaalin lain) roolin nyky-yhteiskunta on antanut perustuslaille.
Kuitenkin brāhmaṇisten arvojen rappeutuminen on käytännössä johtanut siihen, että tuomarit eivät usein ole moraalisesti kykeneviä vastustamaan taloudellisten ja poliittisten rakenteiden painostusta.
Siksi oikeuden saaminen nykyisen “oikeusvaltion” tuomioistuimissa ilman merkittäviä yhteyksiä tai taloudellisia resursseja on usein hyvin vaikeaa.
Jotta varṇāśraman periaatteita voitaisiin toteuttaa nykyisen valtiollisen järjestelmän puitteissa, parlamentissa tulisi istua brāhmaṇaluonteisia ihmisiä, eikä poliittisia opportunisteja, jotka ovat ostaneet äänestäjien ääniä.
Yhteiskunnalliset ongelmat
Usein kuulee śūdrien valittavan siitä, että heidän elämänsä on vaikeaa ja että maan talous ja hallinto ovat heikkoja.
Tämä on osittain totta: vaiśyat ovat oppineet tekemään rahaa ihmisten heikkouksien kautta ja välttämään veroja, ja kṣatriyat eivät jää heille velkaa harjoittaessaan eräänlaista valtiollista kiristystä.
Yksi yhteiskuntamme suurimmista ongelmista on se, että brāhmaṇoja ei enää arvosteta — ihmisiä, jotka seisovat politiikan ulkopuolella eivätkä tavoittele aineellista hyötyä.
Ja miksi heitä arvostettaisiin, kun monet heistä ovat itse rappeutuneet, luopuneet universaalista tiedosta (Vedoista) ja ryhtyneet palvelemaan pääomaa ja valtaa?
Se, että brāhmaṇien tulee olla politiikan ulkopuolella, ei tarkoita välinpitämättömyyttä yhteiskunnallisista ongelmista. Se tarkoittaa vain sitä, että heidän ei tule tavoitella valtaa.
Pyhiä ihanteita seuraavat brāhmaṇat tekevät yhteiskunnalle kaikkein tärkeimmän asian: he antavat sille korkeimman päämäärän, jonka ympärille yhteiskunta voi yhdistyä ja edetä.
Todellisten brāhmaṇien ansiosta ihmisissä syntyy usko siihen, että maailmassa on totuus ja rakkaus.
Toisin sanoen he ovat yhteiskunnalle elävä muistutus siitä, että Jumala ja henkinen maailma todella ovat olemassa.
Kaikkien varṇien yhteinen palvelus
Kuten edellä todettiin, mahdollisuus saavuttaa täydellinen tietoisuuden taso (ānanda-maya) on kaikkien varṇien edustajilla.
Miksi varṇat on tärkeää määritellä
Miksi on tärkeää, että varṇat on yhteiskunnassa selvästi määritelty?
Siksi, että se antaa jokaiselle ihmiselle mahdollisuuden ymmärtää oman velvollisuutensa (dharmansa) muita kohtaan ja täyttää sen.
Asurisessa varṇāśramassa varṇia ei määritellä selvästi, koska painopiste siirtyy velvollisuuksista oikeuksiin (eli henkilökohtaiseen etuun ja hyötyyn).
Tällainen järjestelmä vetää ihmiset yhteiskunnalliseen toimintaan vahvistamalla heidän haluaan kuluttaa ja nauttia aistien kohteista.
Ongelma on kuitenkin siinä, että tällaisessa järjestelmässä ihmiset tulevat onnettomiksi, koska he eivät tiedä, mikä heidän elämänsä todellinen tarkoitus on.
Jokainen ihminen — jopa hyvin syntinen — ymmärtää syvällä sydämessään, että aistinautinnot ovat alhaista arvoa eivätkä voi olla elämän todellinen päämäärä.
Elämän todellinen päämäärä
Mikä siis on elämän todellinen päämäärä?
Onko se yksilöllinen vai yhteiskunnallinen käsite?
Elämän päämäärä on yhteiskunnallinen käsite.
Me kaikki haluamme samaa:
elää harmonisessa yhteiskunnassa
olla oikeudenmukaisten ja rakastavien ihmisten ympäröimiä
elää ikään kuin todellisessa perheessä
tehdä työtä, jota rakastamme ja jota ympärillämme olevat ihmiset arvostavat
...
...
Jos tämä “pyhä paikka” yhteiskunnassa jää tyhjäksi, sen täyttää väistämättä jokin demoninen “hyväntekijä”, joka käyttää jotakin neljästä varṇasta hegemonian välineenä:
työväenluokkaa
liikemaailmaa
armeijaa
tai kirkkoa.
Daiva-varṇāśrama nykymaailmassa
Päättäessämme tarkastelun varṇāśrama-yhteiskunnan rakenteesta, on vastattava kysymykseen siitä, miten nykyisissä olosuhteissa voisi elpyä daiva-varṇāśrama — jumalallisen yhteiskuntajärjestyksen järjestelmä.
Nykyisten yhteiskunnallisten suuntausten perusteella näyttää varsin epätodennäköiseltä, että lähitulevaisuudessa syntyisi poliittinen voima, joka palvelisi koko yhteiskunnan etua, eikä ainoastaan kapeita ryhmäintressejä (jotka tietenkin aina esitetään kansan yleisinä etuina).
Jotta tällainen kṣatriya-luonteinen organisaatio voisi syntyä, tarvitaan todellisia brāhmaṇoja, joiden auktoriteetin nämä kṣatriyat tunnustavat.
Kṣatriya-kulttuurin huipentuma on epäilemättä monarkia, sillä tällaisessa hallitusmuodossa jokainen kansalainen tietää, kenen puoleen kääntyä saadakseen suojelua ja oikeutta.
Vallan keskittyminen yhteen käsiin mahdollistaa sekä suurten järjestelmällisten että paikallisten ongelmien ratkaisemisen. Samalla se ei jätä tilaa alhaisille ja häikäilemättömille ihmisille tehdä rikoksia rankaisematta tai yrittää asettaa yhteiskuntaan omia sääntöjään.
Seuraavat tekstit perustuvat Prabhun luentoihin, teksteihin, otettu eri luennoista, eri teksteistä, yhteenveto:
https://encrypted-tbn0.gstatic.com/images?q=tbn:ANd9GcSaZDQH5tu7YlMNxowRQhRLTdmS2FdaBNuCXQ&s
Ammatti: kääntäjä ja tulkki japani-englanti, sekä filologi,, filosofi jne. jne.
Monarkiassa ei periaatteessa voi esiintyä sellaisia ilmiöitä kuin alkoholismi, huumeriippuvuus tai järjestäytynyt rikollisuus.
On kuitenkin tärkeää ymmärtää, että monarkki ei toimi yksin. Hän saa valtuutuksensa brāhmaṇoilta, jotka neuvovat häntä ja auttavat häntä hallitsemaan maata levittämällä ihmisten keskuuteen todellista henkistä tietoa.
Esimerkki vedalaisesta historiasta
...
Kerrotaan kuningas Venan tarina.
Vena muuttui tyranniksi. Huolimatta brāhmaṇojen toistuvista varoituksista hän ryösti alamaisiaan sen sijaan, että olisi suojellut heitä.
Silloin viisaat kokoontuivat yhteen ja kirosivat hänet lausumalla erityisiä mantroja. Tämän seurauksena Vena kuoli nopeasti.
Sen jälkeen brāhmaṇat kruunasivat kuninkaaksi Pṛthu Mahārājan. Hän tuli tunnetuksi Intian historiassa oikeudenmukaisena hallitsijana, jota kaikki alamaiset rakastivat ja kunnioittivat, koska hän kohteli heitä isän tavoin lapsiaan kohtaan.
Syvällä sydämessään tavalliset ihmiset odottavat myös nykyajan valtion johtajilta juuri tällaista suhtautumista.
Nykyisessä poliittisessa järjestelmässä tämä on kuitenkin käytännössä mahdotonta, vaikka valtion johtaja olisi henkilökohtaisesti hyvä ja vilpitön ihminen.
Syynä on se, että niin kutsuttu liberaali yhteiskunta ei ole rakennettu vahvistamaan sellaisia arvoja kuin oikeudenmukaisuus ja keskinäinen huolenpito. Sen perusperiaatteeksi on muodostunut välinpitämättömyys muita kohtaan ja henkilökohtainen rikastuminen.
Nykyinen sosiaalinen ympäristö sopii hyvin asuriselle varṇāśramalle, mutta daiva-varṇāśrama-järjestelmälle se soveltuu huonosti.
Yhteisöjen synty
Miten siis nykyisissä olosuhteissa voidaan odottaa paluuta perinteiseen henkiseen kulttuuriin?
Tämä ei todennäköisesti tapahdu ylhäältä päin — ei rappeutuneiden kirkollisten rakenteiden eikä varsinkaan maallisten instituutioiden aloitteesta.
Se voi tapahtua alhaalta päin, paikallisten johtajien aloitteesta — sellaisten ihmisten, jotka eivät ole vieraantuneet yhteisöstään ja jotka todella ajattelevat ihmisten hyvinvointia.
Lähitulevaisuudessa monet ihmiset, jotka haluavat suojella omaa ja lastensa henkeä Kali-yugan rappeuttavalta vaikutukselta, saattavat jättää kaupunkien “kuluttajaparatiisin” ja järjestää elämänsä uudelleen sisäisen henkisen suuntautumisensa mukaisesti.
Tämä suuntautuminen on intuitiivisesti ominaista kaikille arjalaisille:
elää yhteisönä omalla maalla.
Kun ihmiset asettuvat yhdessä ja alkavat rakentaa elämäänsä, he jakautuvat luonnollisesti eri toiminta-aloille luonnollisten taipumustensa mukaan, eivät pakon tai rikastumisen halun vuoksi (kuten kaupungeissa usein tapahtuu).
jotkut opettavat
jotkut harjoittavat maanviljelyä
jotkut johtavat yhteisöä
Koska kaikki tapahtuu avoimesti toisten silmien edessä ja yhteisön palvelemisen hengessä, jokainen jäsen on arvostettu ja kunnioitettu.
Tällaiset yhteisöt rakentuvat dharman neljän periaatteen varaan, joista puhuttiin aiemmin.
Pyhien rooli yhteiskunnassa
Jotta tällainen yhteisö voisi syntyä, siinä täytyy olla pyhiä ihmisiä, joilla on rakkautta Jumalaa ja ihmisiä kohtaan.
Ilman heitä ihmiset eivät pysty yhdistymään Jumalan ja dharman ympärille.
Nykyisessä yhteiskunnassa pyhiä ihmisiä ei yleensä arvosteta. He voivat lähinnä rukoilla Jumalaa yksinäisyydessä ja saarnata niille, jotka ovat valmiita kuuntelemaan heidän sanomaansa — sanomaa, joka on ristiriidassa yhteiskunnassa laajalti levitetyn materialistisen maailmankuvan kanssa.
Yhteisöllinen elämä on juuri sitä, mitä daiva-varṇāśrama tarkoittaa. Kun ihmiset ratkaisevat ongelmansa yhdessä eivätkä siirrä niitä jatkuvasti “ylhäältä” ratkaistaviksi, tällaisessa sosiaalisessa ympäristössä ei synny kansasta vieraantunutta hallinnollista eliittiä, joka helposti demonisoituu.
Demoni-luonteen ajattelutapa
Näin Krishna kuvaa demoni-luonteisen ihmisen ajattelutapaa teoksessa Bhagavad-gītā:
“Tänään olen saanut suuren voiton. Kun suunnitelmani toteutuvat, saan vielä enemmän.
Minulla on nyt huomattava omaisuus, ja tulevaisuudessa se kasvaa entisestään.
Tämä oli viholliseni, ja minä surmasin hänet. Sama kohtalo odottaa muitakin.
Minä olen kaiken herra. Minä nautin elämästä.
Olen saavuttanut täydellisyyden, voiman ja onnellisuuden.
Olen rikkaampi kuin kukaan muu, ja minua ympäröivät jalosukuiset sukulaiset.
Maailmassa ei ole ketään minua voimakkaampaa tai onnellisempaa.
Tulen suorittamaan uhreja, antamaan lahjoituksia ja nauttimaan elämästä.”
Uskonto
Maailmassa tunnetaan pääasiassa kaksi uskonnon tyyppiä.
Ensimmäinen on monoteismi. Siihen kuuluvat niin sanotut abrahamilaiset uskonnot: Christianity, Islam ja Judaism.
Toinen tyyppi on polyteismi, eli monijumalaisuus, jota usein kutsutaan myös pakanuudeksi.
Monoteistiset uskonnot ovat oikeassa siinä mielessä, että niiden mukaan Jumala on yksi, ja Hän on persoonallinen olento, jolla on täydellisen hyvä tahto. Kun monoteismi toimii valtionuskontona, se tuo yhteiskuntaan moraalisia normeja, jotka nähdään Jumalan tahdon ilmaisuna. Tämän voi havaita esimerkiksi monissa muslimimaissa vielä nykyäänkin.
TÄRKEÄÄ!!!
Samalla lähes kaikki monoteistiset uskonnot sisältävät kuitenkin myös suvaitsemattomuutta muita uskontoja kohtaan, koska ne julistavat yksinoikeutensa Jumalaan. Tämän vuoksi monoteismi uskonnollisena maailmankatsomuksena voi lisätä jännitteitä yhteiskunnassa, jossa on useita uskontoja.
Polyteismille puolestaan on ominaista suuri suvaitsevaisuus, mutta sen ongelma on usein henkinen tyhjentyminen. Pakanuudessa ihmiset palvovat erilaisia jumalia tai epäjumalia, jotka edustavat luonnon voimia, mutta samalla Korkein Herra — itse Totuus — jää huomiotta.
Parhaimmillaan polyteismi sisältää ajatuksen, että kaikki jumalat ovat lähtöisin jonkinlaisesta persoonattomasta kaikkialle ulottuvasta säteilystä tai absoluuttisesta periaatteesta, josta kaikki saa alkunsa ja johon kaikki lopulta sulautuu.
Tällaisella absoluuttisella periaatteella ei kuitenkaan ole tahtoa eikä se vaadi ihmiseltä mitään. Siksi pakanuus johtaa usein moraaliseen rappeutumiseen.
Monoteismin ja polyteismin noidankehä
Ongelma on siinä, että monoteismi ja polyteismi — ollessaan dialektisia vastakohtia — tukevat toisiaan ja luovat noidankehän: fanatismi – hedonismi.
Miten tämä tapahtuu?
Kun ihmiset näkevät, että yksi monoteistinen uskonto ei tunnusta totuutta toisessa uskonnossa, he alkavat ajatella, että jokainen uskonto palvoo vain omaa epäjumalaansa. Silloin ainoa kaikkien tunnustama “absoluuttinen totuus” näyttää olevan raha.
Näin monoteismi voi paradoksaalisesti työntää ihmisiä kohti käytännöllistä pakanuutta ja hedonismia.
Ratkaisu: puhdas teismi
Ratkaisu on nousta monoteismin ja polyteismin yläpuolelle puhtaan teismin tasolle.
Teismin ydin voidaan ilmaista näin:
Kaikki ihmiskunnalle profeettojen kautta ilmoitetut uskonnot palvovat samaa Korkeinta Herraa, mutta eri muodoissa ja ilmenemismuodoissa, jotka heijastavat Hänen rajattoman persoonallisen olemuksensa eri puolia.
Totuus on yksi, mutta se ilmenee eri tavoin ihmisille, joilla on erilainen kokemus ja kulttuurinen tausta.
Kun siirrymme teismin näkökulmaan, näemme heti, että yksi ja sama Jumala haluaa ihmisten tekevän yhteistyötä rakentaakseen maailmasta yhteisen kodin, jossa vallitsevat oikeudenmukaisuus ja keskinäinen kunnioitus.
TÄRKEÄÄ!!!
Vedalainen teismi
On tärkeää huomata, että vedalainen henkinen kulttuuri on alun perin teistinen, eikä sitä voi yksinkertaisesti samaistaa hindulaisuuteen.
Vaikka Vedoissa puhutaan monien jumalallisten olentojen kunnioittamisesta — kuten Brahmā, Śiva jne. ... — jotkut heistä ovat Korkeimman Herran täydellisiä ilmenemisiä, kun taas toiset ovat osittaisia ilmenemisiä.
Esimerkiksi Viṣṇu (tai Kṛṣṇa) on Jumalan täydellinen ilmenemä, kun taas ... Indra ovat osittaisia ilmenemisiä eli puolijumalia.
Sekaannus syntyy siitä, että vedalaisen etikettisäännön mukaan palvelijalle osoitetaan sama kunnioitus kuin herralle. Siksi ulkopuoliset, kuullessaan Vedojen ylistävän erilaisia jumalia, päättelevät virheellisesti, että kaikki nämä jumalat ovat toisistaan riippumattomia ja keskenään samanarvoisia. Näin syntyy käsitys polyteismista.
TÄRKEÄÄ!!!'
Emme pidä omaa opetustamme ainoana oikeana tai parhaana yhteiskunnalle. Katsomme, että mikä tahansa uskonnollinen traditio, joka vahvistaa dharman neljää universaalia periaatetta, on hyödyllinen.
Toivomme, että myös muiden uskonnollisten yhteisöjen edustajat voivat hyväksyä tällaisen lähestymistavan, sillä se on tärkeää yhteiskunnan yhtenäisyydelle, jota suvaitsemattomuus tällä hetkellä repii hajalle.
Jumalan nimi
Nimi Krishna tarkoittaa “kaikkia puoleensa vetävää”.
Se ei viittaa “hindujen jumalaan”. Tällainen nimitys ei todennäköisesti vetoaisi esimerkiksi venäläiseen tai amerikkalaiseen.
Tämä nimi voi kuulua vain persoonalle, jolla on kuusi täydellisyyttä:
suurin voima
täydellinen tieto
täydellinen rikkaus
täydellinen maine
täydellinen kauneus
täydellinen irrottautuneisuus
Kuudes täydellisyys tekee viidestä ensimmäisestä henkisiä, koska se tarkoittaa, että Jumala ei elä itselleen vaan muiden hyväksi.
Meitä viehättävät ihmiset, jotka ovat rikkaita, kauniita tai voimakkaita. Koko maallinen kirjallisuus ja taide kuvaavat tällaisia henkilöitä. Mutta koska heidän ominaisuutensa ovat aineellisia, heidän viehätysvoimansa on väliaikaista.
Jos ihminen on rikas mutta ei irrottautunut, hän on ahne.
Jos hän on kaunis mutta ei irrottautunut, hän on paheellinen.
Jos hän on älykäs mutta ei irrottautunut, hän on ylpeä.
Kun huomaamme tämän, emme enää koe tällaista henkilöä viehättäväksi.
Todellisuudessa etsimme koko ajan Kṛṣṇaa — kaikkia puoleensa vetävää Jumalan persoonaa, vaikka emme itse tiedä sitä.
Emme pidä omaa opetustamme ainoana oikeana tai parhaana yhteiskunnalle. Katsomme, että mikä tahansa uskonnollinen traditio, joka vahvistaa dharman neljää universaalia periaatetta, on hyödyllinen.
Toivomme, että myös muiden uskonnollisten yhteisöjen edustajat voivat hyväksyä tällaisen lähestymistavan, sillä se on tärkeää yhteiskunnan yhtenäisyydelle, jota suvaitsemattomuus tällä hetkellä repii hajalle.
Yhteiskunnan sairaus ja dharman periaatteet
Yhteiskuntamme on sairas. Tämän sairauden oireet — moraalinen rappeutuminen, juopottelu ja huumeiden käyttö, terrorismi ja monet muut — käyvät vuosi vuodelta yhä näkyvämmiksi ja voivat pian koskettaa meistä jokaista.
Voimme selviytyä tästä sairaudesta, jonka nimi on henkinen tyhjyys, vain kääntymällä henkisen kulttuurin ja koko ihmiskunnan kerryttämän viisauden puoleen.
Meidän näkemyksemme mukaan ratkaiseva rooli yhteiskunnan parantamisessa kuuluu tässä vaiheessa kṣatriyoille, eli valtiolle.
Vallanpitäjien tulisi kaikin tavoin edistää henkisten arvojen leviämistä yhteiskunnassa erilaisin keinoin:
koulutusjärjestelmän kautta
joukkotiedotusvälineiden kautta
kannustamalla yritysmaailmaa osallistumaan tähän
sekä luomalla asianmukaisia lainsäädännöllisiä mekanismeja.
Samalla on äärimmäisen tärkeää noudattaa yhtä ehtoa: viranomaisten tulee tarkasti estää yritykset, joissa yksittäiset henkiset johtajat tai kirkot pyrkivät alentamaan muita uskonnollisia opetuksia yrittäen näin osoittaa omaa ylemmyyttään.
Samalla on äärimmäisen tärkeää noudattaa yhtä ehtoa: viranomaisten tulee tarkasti estää yritykset, joissa yksittäiset henkiset johtajat tai kirkot pyrkivät alentamaan muita uskonnollisia opetuksia yrittäen näin osoittaa omaa ylemmyyttään.
Yhden kirkon monopoli “henkisillä markkinoilla” on yhteiskunnalle paljon vaarallisempi kuin yhden tavarantuottajan monopoli. Vaara on siinä, että heti kun kirkosta tulee “virallinen”, eli valtaan sidoksissa oleva, siinä alkaa rappeutuminen.
Brāhmaṇien ei tule olla riippuvaisia kṣatriyoista eikä vaiśyoista.
Heidän tulee elää yksinkertaisesti (aineellisessa mielessä vaatimattomasti), saarnata yhteiskunnalle todellisia arvoja ja opettaa ihmisiä. Silloin yhteiskunnan “pää” toimii oikein.
Jos valta omaksuu oikean strategian — toisaalta tukee henkisten liikkeiden kehittymistä ja toisaalta valvoo niiden suvaitsevaisuutta — yhteiskuntaamme odottavat syvälliset parantumisen prosessit.
Jos taas valta valitsee “helpon tien” ja antaa yhteiskunnan henkisen sivistyksen yksinomaan “virallisten” kirkkojen tehtäväksi, saamme yhteiskunnan, jossa rehellisille ja ajatteleville ihmisille ei ole paikkaa.
Yhden kirkon monopoli “henkisillä markkinoilla” on yhteiskunnalle paljon vaarallisempi kuin yhden tavarantuottajan monopoli. Vaara on siinä, että heti kun kirkosta tulee “virallinen”, eli valtaan sidoksissa oleva, siinä alkaa rappeutuminen.
Suvaitsemattomuus uskonnon vääristymänä
Kun pahuus tunkeutuu uskonnolliseen elämään, se ilmenee suvaitsemattomuutena. Näin se voidaan tunnistaa, riippumatta siitä, millaisella uskonnollisella kielellä se yrittää peittää itsensä.
Mikä tekee suvaitsemattomuudesta vaarallista?
Kun uskonnot alkavat jakaa Jumalaa keskenään, ikään kuin repiä Häntä palasiksi, ne antavat koko maailmalle ymmärtää, ettei yhtä Jumalaa ole olemassa, ja että ainoa todellinen “yksi jumala”, joka hallitsee kaikkialla, on raha ja vahvemman valta.
Näin uskonnot, julistaessaan omaa “ainoaa oikeaa tietään” (eli väittäessään kaikkien muiden teiden olevan vääriä), alkavat todellisuudessa levittää jumalattomuutta.
Tämän perusteella voi herätä kysymys:
“Jos jokainen todellinen uskonto kääntyy saman Olennon puoleen Hänen eri muodoissaan ja ilmenemismuodoissaan, onko olemassa joitakin yhteisiä perusperiaatteita, joiden perusteella valta voi tunnistaa todellisen uskonnon?”
Vedojen mukaan tällaisia universaaleja uskonnon periaatteita on olemassa. Niitä on neljä, ja ne tunnetaan dharman periaatteina.
Tarkastellaan niitä tarkemmin.
Dharman ensimmäinen periaate – myötätunto (dayā)
Myötätuntoinen ihminen ei halua aiheuttaa kipua tai pahaa yhdellekään elävälle olennolle. Päinvastoin, hän on taipuvainen tekemään hyvää muille ja auttamaan niitä, jotka tarvitsevat apua.
Vedoissa mainitaan erityinen luettelo olennoista, joista tulee huolehtia erityisen tarkasti:
lapset
vanhukset
naiset
...jne.
Dharman kolmas periaate – pidättyväisyys (tapa)
Pidättyväinen ihminen on sellainen, joka ei käytä päihdyttäviä tai huumaavia aineita, kuten alkoholia, tupakkaa, huumeita ja muita vastaavia aineita.
Uskonnon tarkoitus on antaa ihmiselle valaistuminen. Jos ihminen kuitenkin huumaa itseään, se merkitsee, ettei hänellä ole uskontoa — ei siinä mielessä, että häneltä puuttuisi jokin uskonnollinen tunnustus tai kirkkokunta, vaan siinä merkityksessä, että häneltä puuttuu uskonto periaatteena, eli dharma.
Dharman neljäs periaate – rehellisyys (satya)
Epärehellisyys kehittyy ihmisessä osallistumisesta uhkapeleihin sekä erilaisista rahaan liittyvistä petoksista ja keinotteluista, joissa muita ihmisiä huijataan.
Uskonnollisen ihmisen tulee oppia ansaitsemaan se osa, jonka Herra on hänelle määrännyt, eikä tavoitella toisen ihmisen osaa.
Näin ihminen menestyy karman lain mukaisesti.
Korkeammassa merkityksessä rehellisyys tarkoittaa sitä, että ihminen on uskollinen totuudelle.
Vedat julistavat, että yhteiskunnassa, jossa ihmiset ovat sitoutuneita näihin uskonnollisiin periaatteisiin (dharmaan), kaikki Kali-ajan oireet häviävät, kuten rikollisuus, huumeiden käyttö, prostituutio jne. Tällöin syntyy oikeudenmukainen ja todellisessa merkityksessä sivistynyt yhteiskunta.
Jokaista ihmistä, joka pyrkii noudattamaan dharman neljää universaalia periaatetta, tulee pitää aidosti uskonnollisena riippumatta hänen uskonnollisesta tunnustuksestaan. Kṛṣṇa-tietoisuuden yhteisössä näiden periaatteiden noudattaminen on edellytys henkisen vihkimyksen (dīkṣā) saamiselle.
Kali-yugan voimat pyrkivät alistamaan miehet, vieroittamaan heidät velvollisuuksiensa täyttämisestä ja ohjaamaan heidät työskentelemään rahan vuoksi.
Mitkä nämä voimat ovat? Se on yleisesti tiedossa: ne, jotka laskevat rahaa liikkeeseen. Rahassa sinänsä ei ole mitään pahaa. Aikaisemmin raha oli työn mitta ja sillä oli todellinen kultakate. Nyt sitä ei kuitenkaan takaa mikään muu kuin sen ympärille luotu kiihkeä kiinnostus, jonka taustalla on väärien ihanteiden propaganda sekä naisesta luotu seksisymboli.
Ymmärtääksemme, kuinka mies joutuu rahan haltijoiden orjaksi, riittää muinainen vedinen esimerkki. Elefantti on hyvin voimakas ja vapautta rakastava eläin, joten sen pyydystäminen väkisin on lähes mahdotonta. Koska se on kuitenkin vain eläin, tämä onnistuu helposti koulutetun naaraselefantin avulla.
Mitä tapahtuu yhteiskunnassa, jossa naiset turmellaan? Tämä selitetään selvästi vedisissä kirjoituksissa:
“Kun suvussa vallitsee jumalattomuus, sen naiset turmeltuvat, ja naisten turmeltuminen johtaa ei-toivotun jälkeläistön syntymiseen.”
Millaisia lapsia syntyy juovan vanhemman perheeseen, emme käsittele tässä yksityiskohtaisesti. Kaikki tietävät, että tällöin syntyy usein fyysisesti ja henkisesti vajavaisia lapsia.
Palaamme kuitenkin naisen riippuvaiseen luonteeseen. Vedisessä sivilisaatiossa – kuten kaikissa perinteisissä kulttuureissa – on muinaisista ajoista asti tiedetty, että vahvan ja terveen yhteiskunnan perusta on sen naisten siveydessä.
Viime aikoina jopa jotkut materialistiset tiedemiehet ovat alkaneet huomioida tämän ilmiön tutkiessaan niin sanottua telegoniaa. Ilmiö havaittiin, kun eräs englantilainen herrasmies päätti risteyttää seepran ja hevosen. Seepran ollessa uros se päästettiin tamman luo, mutta tamma ei tullut tiineeksi.
Myöhemmin sama tamma vietiin oman lajinsa orin luo, ja tällä kertaa se tuli tiineeksi. Kaikkien hämmästykseksi syntynyt varsa oli kuitenkin raidallinen kuin seepra.
Tämä tapaus – samoin kuin muut vastaavat – viittaa siihen, että perinnölliset ominaisuudet eivät välity pelkästään biokemiallisesti. Miehen kosketus naiseen vaikuttaa häneen hienovaraisella energia- ja informaatiotasolla ja välittää perinnöllistä informaatiota, vaikka hedelmöitystä ei tapahtuisi.
Siksi kun nainen synnyttää, on mahdollista, että lapsi saa ominaisuuksia ei niinkään biologiselta isältään vaan mieheltä, joka oli hänen ensimmäinen kumppaninsa.
Aiemmin sanoimme, että ihminen voi saavuttaa brāhmaṇan tai kṣatriyan korkeat ominaisuudet vakavan koulutuksen ja henkisen harjoituksen kautta. Yhden todellisen brāhmaṇan tai kṣatriyan kasvattaminen śūdrasta vaatii yhteiskunnalta valtavasti aikaa ja ponnistuksia.
Sama tulos voidaan kuitenkin saavuttaa myös silloin, kun korkeasti kehittyneen tietoisuuden omaava mies menee naimisiin siveän nuoren naisen kanssa. Heidän lapsillaan on suurella todennäköisyydellä jo syntyessään samanlainen korkea tietoisuus.
Tästä käy ilmi, miksi yhteiskunnan, joka haluaa olla vahva, täytyy kunnioittaa ja suojella naisen siveyttä. Tätä varten tarvitaan vahvoja suku- ja yhteisöperinteitä.
TÄRKEÄÄ!!!
Varṇa ja syntyperä
Varṇāśrama-järjestelmää selitettäessä mainittiin, että tietyssä historiallisessa vaiheessa se muutettiin kastijärjestelmäksi, jossa varṇa määräytyi syntymän perusteella. Koska varṇan ominaisuuksien periytyminen on kuitenkin vain todennäköistä, syntyminen esimerkiksi brāhmaṇan perheeseen ei vielä takaa, että henkilö todella on brāhmaṇa.
Se on vain oletus. Hänen täytyy vahvistaa tämä täyttämällä kyseisen varṇan velvollisuudet asianmukaisesti. Jos koulutuksen ja elämän aikana käy ilmi, että hänellä on taipumus vaiśyan toimintaan, yhteisön tulee tarjota hänelle mahdollisuus toimia vaiśyana.
Siksi käsitteet varṇa ja suku eivät ole sama asia: ihmisen varṇa eli hänen ominaisuutensa on tärkeämpi kuin hänen syntyperänsä.
On syytä korostaa, että sanoilla “velvollisuus” ei tarkoiteta jotakin ulkopuolelta pakotettua, kuten niin sanottujen liberaalien arvojen kannattajat väittävät. Velvollisuus tarkoittaa sitä, minkä ihminen itse oivaltaa.
Sanskritissa oikein ymmärretylle velvollisuudelle on erityinen termi: dharma, jonka olemme määritelleet tarkoittavan ihmisen tarkoitusta. Tulen dharma on loistaa ja lämmittää.
Ihmisen dharma on täyttää velvollisuutensa muita kohtaan, vaikka se aiheuttaisi henkilökohtaisia vaikeuksia tai jopa fyysisen kuoleman (kuten sotilaan tapauksessa, joka kaatuu sodassa puolustaessaan isänmaataan).
Ihminen on todellisuudessa ihminen juuri silloin, kun hän ymmärtää velvollisuutensa ja täyttää sen.
Mistä ihminen voi saada näin syvän ymmärryksen velvollisuudestaan? Juuri tämä on todellisen koulutuksen tarkoitus. Sen tulee sisältää teoreettisen opetuksen lisäksi myös luonteen kasvatusta.
Vedojen mukaan ihminen ei ole aineellinen keho – hän on puhdas henki (ātmā). Jos ihminen elää kehon vuoksi – toisin sanoen oikeuksiensa vuoksi – hän ei voi saavuttaa sisäistä tyydytystä eikä tulla vahvaksi ja onnelliseksi.
Tätä varten hänen tulee alistaa kehollinen toiminta todelliselle olemukselleen eli dharman täyttämiselle.
Olipa ihminen ulkoisesti brāhmaṇa, kṣatriya, vaiśya tai śūdra, hänen tulee huolellisesti täyttää oman varṇansa velvollisuudet. Tällöin hänen henkensä vahvistuu ja yhteiskunnassa toteutuu todella jokaisen oikeus turvallisuuteen, hyvinvointiin ja keskinäiseen kunnioitukseen.
Ihmiskehon saatuaan sielu kykenee kysymään elämän tarkoituksesta ja saamaan oikeita vastauksia. Saatuamme Jumalalta korvaamattoman lahjan – ihmiselämän – mihin käytämme sen? Usein vain syömiseen, nukkumiseen, seksuaaliseen nautintoon ja selviytymistaisteluun.
Mutta näitä asioita tekevät myös eläimet. Ihmisen syntymä on tarkoitettu paljon korkeampiin päämääriin.
Jos ihminen käyttää Jumalan antamaa järkeä vain kehollisten tarpeiden tyydyttämiseen, ...
Siksi ihmiselämä on Vedojen mukaan eräänlainen koe evoluution koulussa. Sen läpäisemiseksi ihmisen tulee käyttää järkeään kuullakseen Jumalalta korkeinta tietoa, joka välittyy opettajan ja Vedojen kautta.
Millaista tietoa nykyinen koulutusjärjestelmä antaa? Vain hajanaista tietoa, joka riistää ihmiseltä maailman kokonaisvaltaisen ymmärtämisen – juuri sen kyvyn, jota varten ihmisen järki on luotu.
Koulutusjärjestelmä riistää ihmiseltä hänen metafysiikkansa.
Tällainen koulutus antaa kyllä ammatin, jonka avulla ihminen voi tyydyttää keholliset tarpeensa. Mutta ihminen ei ole keho: hän on ikuinen henkinen olento, joka vaeltaa tässä aineellisessa maailmassa etsien totuutta ja onnea.
Vakavin rikos, joka ihmistä kohtaan voidaan tehdä, on riistää häneltä pääsy kokonaisvaltaiseen henkiseen tietoon.
Kun yhteiskunta sallii tiedotusvälineiden ja koulutusjärjestelmän vakuuttaa ihmiselle, että hän on vain keho, se sahaa oksaa, jolla itse istuu.
Voiko keho käyttäytyä moraalisesti, rakastaa jotakuta tai täyttää velvollisuuksia? Keho haluaa vain yhtä: nauttia.
Moraali syntyy silloin, kun ihminen seuraa korkeaa ihannetta – kun hänen henkensä toimii.
Tiedotusvälineiden roolista on todettava, että ne ovat yksi voimakkaimmista ihmiseen vaikuttavista välineistä. Siksi yhteiskunnalle ei voi olla yhdentekevää, kenen käsissä tämä väline on ja mihin tarkoituksiin sitä käytetään.
TÄRKEÄÄ!!!
Ongelma on siinä, että tiedotusvälineiden vaikutus kohdistuu pääasiassa alitajunnan tasolle. Niiden kautta ihminen ikään kuin koskettaa koko yhteiskunnallista EGREGORIA– sitä ihannetta, jota siinä yhteydessä viljellään.
Valitettavasti on todettava, että tiedotusvälineitä käytetään aktiivisesti ihmisten alitajunnasta käytävään kamppailuun. Tätä voidaan pitää ihmistä vastaan käytävänä julistamattomana informaatisotana.
Tätä sotaa käyvät ne, jotka ansaitsevat rahaa lietsomalla ihmisten paheita, sekä ne, jotka kilpailijoidensa mustamaalaamiseksi täyttävät tiedonvälityksen tilan avoimella tai peitellyllä (totuuteen sekoitetulla) valheella.
Voimme antaa esimerkin siitä, miten informaatioase syntyy. Aiemmin kirjallisuudessa käytettiin sanoja, jotka merkitsivät melko neutraalisti erilaisia uskonnollisia ilmiöitä ja suuntauksia yhteiskunnassa (kuten “sekti”, “kultti” jne.). Mutta 1900-luvun lopulla näihin sanoihin alettiin tarkoituksellisesti liittää tiedotusvälineiden kautta negatiivinen tunnevaraus.
Vaikka vieläkään kukaan ei pysty tarkasti määrittelemään, mitä nämä sanat tarkoittavat (niillä ei ole negatiivista tieteellistä tai edes rationaalista määritelmää), pelkkä niiden kuuleminen herättää monissa ihmisissä tiedostamattoman pelon. Tämä pelko estää ihmisen tietoista ja kriittistä havainnointia.
Monille ihmisille on syntynyt käsitys, että yhteiskuntamme suurin ongelma ei ole väestön alkoholisoiminen ja turmeleminen – joka tapahtuu aivan avoimesti kaikkien nähtävissä – vaan jonkinlainen salainen “sektien” vahingollinen toiminta.
Monille ihmisille on syntynyt käsitys, että yhteiskuntamme suurin ongelma ei ole väestön alkoholisoiminen ja turmeleminen – joka tapahtuu aivan avoimesti kaikkien nähtävissä – vaan jonkinlainen salainen “sektien” vahingollinen toiminta.
Tarkasti ottaen, meidän käsityksemme mukaan todellinen uskonto ei ole pelkkä tunnustuksellinen uskonto sinänsä, vaan se on neljä universaalia dharman periaatetta sekä niihin perustuva yhteiskunnallisen järjestyksen malli – daiva-varṇāśrama. Muistutettakoon, että ainoa ero jumalallisen ja demonisen yhteiskuntajärjestyksen välillä on se, että ensimmäisessä tapauksessa yhteiskunnallisen hierarkian alemmilla tasoilla olevia ihmisiä sivistetään, jotta heitä voitaisiin kohottaa, kun taas demonisessa järjestelmässä heiltä riistetään henkinen tieto ja heidät demoralisoidaan, jotta heistä tulisi täysin riippuvaisia ylemmässä asemassa olevista. Tämä on niin sanotun kulutusyhteiskunnan ydin.
Seuraavassa tarkastelemme lyhyesti asurika- ja daiva-varṇāśraman talouden periaatteita. Demonisen talouden keskeinen periaate on yksilön vieraannuttaminen työstä ja sen välineistä. Tällä tarkoitetaan sitä, että tuotantovälineet (työvälineet ja maa) eivät ole niiden hallussa, jotka työskentelevät niillä, vaan jonkun muun – joko yksityisen yrittäjän tai valtion. Tämän järjestelmän ensimmäistä muotoa kutsumme kapitalismiksi ja toista sosialismiksi. Molemmissa tapauksissa ihminen ei ole kiinnostunut työnsä tuloksista; hän työskentelee vain siksi, että hänelle maksetaan. Koska ihmisen henki (hänen tietoisuutensa) ei osallistu työhön, tällaista toimintaa kutsutaan karmaksi, sillä sitä tehdään ainoastaan keholla ja kehon vuoksi.
Tämän seurauksena tällainen työ johtaa siihen, että ihminen alkaa samaistaa itsensä kehoon (mikä itse asiassa onkin työnantajan kannalta toivottavaa). Vieraantunut työ ei ole luovaa ja sitä tehdään henkisen epävapauden tilassa, sillä sitä ohjaavat kaksi kehon alhaista motiivia: pelko (työn menettämisestä tai rangaistuksesta) ja ahneus (palkkion saamisesta). Koska ihminen ei työskentele tietoisesti eikä oman yhteisönsä hyväksi, hän suhtautuu velvollisuuksiinsa muodollisesti ja byrokraattisesti. Tällaisen työn varaan rakennettu sivilisaatio hämmästyttää muotojensa rumuudella ja yksitoikkoisuudella, ja se on myös tilapäinen sivilisaatio, joka ei ajattele omaa tulevaisuuttaan. Juuri tästä selittyvät nyky-yhteiskunnan ratkaisemattomat ekologiset ja monet muut ongelmat.
Tietenkin joku voi vastustaa tätä ja sanoa, että ”liberaali talous” antaa jokaiselle mahdollisuuden rikastua luomalla oman yrityksen. Sallimme itsemme olla eri mieltä tästä. Vaikka ihminen olisi liikemies, hän työskentelee silti niiden hyväksi, jotka ovat rahan todellisia omistajia ja jotka laskevat sen liikkeeseen. Kuvainnollisesti voidaan sanoa, että raha on nykyään universaali ”tuotantoväline”, ja ne, joille se kuuluu, vieraannuttavat sen koronkiskonnallisen pankkikoron avulla, muuttamalla osake- ja valuuttakursseja sekä monin muin tavoin.
Siksi ei ole kovin tärkeää, onko ihminen miljonääri vai tavallinen työntekijä; joka tapauksessa hän työskentelee ”jonkun toisen sedän” työnantajan hyväksi eikä koe iloa työstään, sillä alitajuisesti hän tuntee, että työn tulokset eivät ole yhteiskunnan hyväksi vaan ”yläluokan” vallan vahvistamiseksi. Me kutsumme todelliseksi rikkaudeksi vain sitä, mitä voidaan käyttää ihmisen ja yhteiskunnan hyväksi. Rahaa, jonka ihminen saa asurika-varṇāśraman taloudessa, ei itse asiassa voida pitää todellisena tulona: työnantaja jättää sen ihmiselle hänen kehonsa ylläpitämistä varten, ja tämä keho on vain yksi työnantajan omistamista tuotantovälineistä. Työntekijän ja miljonäärin välinen ero on vain siinä, kuinka suuren summan omistajat jättävät heille ylläpitoa varten. Työntekijän on ylläpidettävä asuntoa, vaimoa ja lasta, kun taas miljonäärin on ylläpidettävä lisäksi huvila ja turvamiehet, ja siksi heidän ”tulonsa” ovat erilaiset. Muuten heidän elämänsä on hyvin samanlaista: sekä toisen että toisen täytyy selviytyä, ja miljonäärille se on usein vielä vaikeampaa. Hyvin harvat varakkaat ihmiset pystyvät ohjaamaan merkittävän osan heidän käsiensä kautta kulkevasta rahavirrasta yhteiskunnan hyväksi, sillä todellisuudessa eivät he hallitse rahaa. Yksi merkki siitä, että ihminen on saavuttanut todellisen rikkauden, on hyväntekeväisyys: jos ihminen pystyy antamaan merkittävän osan tuloistaan hyviin tarkoituksiin, se tarkoittaa, että hän todella hallitsee rahaa eikä raha häntä. Vedoissa sanotaan, että taloudellisesti varakkaan ihmisen tulee lahjoittaa vähintään viisikymmentä prosenttia puhtaasta tulostaan hyviin tekoihin.
Uhrautuvuus on vaiśyojen dharma, ja siksi Herra lähettää heille rikkautta, jotta he voisivat täyttää tehtävänsä. Hyveellinen vaiśya on daiva-varṇāśraman talouden liikkeellepaneva voima, jonka periaatteita tarkastelemme lyhyesti seuraavaksi. Vedoiden mukaan maa ja kaikki, mitä sillä on, ei kuulu kapitalistille eikä valtiolle, vaan yksin Jumalalle. Käytännössä tämä tarkoittaa, että jo syntymästään lähtien miehelle – tulevalle suvun päämiehelle – kuuluu perintöoikeus osaan Korkeimman Isänsä omaisuutta, toisin sanoen oikeus käyttää maata ja tuotantovälineitä perheensä ja koko yhteiskunnan tarpeisiin. Valtion, kṣatriyojen, tulee taata tämän oikeuden toteutuminen. Juuri tämä on yksi jumalallisen suunnitelman mukaisesti järjestetyn valtion keskeisistä tehtävistä.
Tämä oikeus edellyttää luonnollisesti myös siihen liittyvien velvollisuuksien täyttämistä: ihmisen tulee käyttää hänelle henkilökohtaiseen käyttöön annettua omaisuutta sen tarkoituksen mukaisesti eikä muiden työn tulosten vieraannuttamiseen. Yksinkertaisesti sanottuna perheelle annetaan maa-alue pysyvään käyttöön, jotta se voi elättää itsensä, vaihtaa tuottamansa elintarvikkeet tarvitsemiinsa tavaroihin ja palveluihin sekä antaa osan niistä kṣatriyoille verona. Perhe ei kuitenkaan voi myydä maata, koska se ei ole yksityisomaisuutta. Yksityisomaisuus (samoin kuin valtionomaisuus sen muotona) johtaa vieraantuneen työn ja demonisen eliitin syntymiseen. Miksi kṣatriyoilla on oikeus kerätä veroja vaiśyoilta? Siksi, että he täyttävät erittäin tärkeän tehtävän: he takaavat ihmisten ja heidän omaisuutensa suojelun moniksi sukupolviksi eteenpäin. Jos valtio ei täytä tätä tehtävää, verotus muuttuu vain viralliseksi kiristykseksi.
Daiva-varṇāśraman talouden perusyksikkö on työnantajasta riippumaton ihminen, joka vaihtaa työnsä tuloksia muiden ihmisten kanssa oman harkintansa mukaan. Ilman tällaista taloudellista perustaa on käytännössä mahdotonta olla henkinen persoona, elää tietoisesti ja luovasti. Jos valtio alkaisi antaa kaikille maahan asettua haluaville maata pysyvään käyttöön sekä mielellään myös tietyn määrän metsää rakentamista varten (asettaen tälle perheen koon perusteella määrätyn kiintiön), tämän askeleen merkitystä olisi vaikea yliarvioida. Käytännössä se merkitsisi täysin toisenlaisen, todella vapaan yhteiskunnan syntyä.
Hallituksen olisi syytä ottaa tällainen askel ainakin estääkseen maan demografisen ja geopoliittisen romahduksen. Heti kun ihmiset saavat taloudelliset takeet maan ja asunnon muodossa ja lakkaavat olemasta riippuvaisia työnantajista, he vapautuvat tulevaisuuden pelosta ja alkavat perustaa suuria perheitä ja saada useita lapsia. Lisäksi ihmisten tasaisempi asuttaminen koko maahan, erityisesti niin harvaan asutuille alueille kuin Siperia ja Kaukoitä, vähentäisi kaupunkien kuormitusta ja mahdollistaisi maatalouden elpymisen. Ei ole salaisuus, että kylät kuolevat nykyään kirjaimellisesti sukupuuttoon laajalle levinneen alkoholismin seurauksena, ja valtavat alueet maata tulevat pian olemaan asumattomia, ellei niitä tietenkin luovuteta Kiinalle.
Sosialismi, kuten kapitalismikin, on asurika-varṇāśraman muoto eikä ole kiinnostunut yksilön vapauttamisesta.
Veda-peräisen daiva-varṇāśrama-talouden pääperiaate on, että omaisuus kuuluu suvulle ja suvun päämies siirtää sen perintönä vanhimmalle pojalleen. Vaiśyat siirtävät sukupolvelta toiselle jälkeläisilleen maan, tuotantovälineet sekä taloudenhoidon taidot. Kṣatriyat siirtävät perillisilleen vallan (monarkin tapauksessa valtaistuimen) sekä hallitsemisen ja aseiden käytön taidot. Brāhmaṇat siirtävät jälkeläisilleen henkisen omaisuuden – korvaamattoman kokemuksen Vedojen sisältämän tiedon käytännöllisestä soveltamisesta. Lisäksi brāhmaṇat välittävät seuraavalle brāhmaṇasukupolvelle korkean moraalisen hengen ja puhtaat elämäntavat.
Ainoastaan pyhyyttä ei voida siirtää perintönä, sillä se ei ole aineellista.
Yhteiskunnassa vallitseva keskeytymätön perinteiden jatkumo johtaa ainutlaatuisen kulttuurin kertymiseen. Tätä prosessia voidaan verrata ohuen mutta hedelmällisen maakerroksen (humuksen) muodostumiseen: se on helppo tuhota, mutta sen luominen on erittäin vaikeaa ja pitkäaikaista.
Meitä, ihmisiä, jotka elämme yhteiskunnassa ilman daiva-varṇāśraman perinteisiä arvoja, voidaan verrata rikkaruohoihin ja ohdakkeisiin, jotka kykenevät kasvamaan vain Kali-yugan autiomaassa. Silti olemme edelleen ihmisiä ja kykenemme säilyttämään todelliset henkiset arvot, joita ei ole täysin tuhottu. Voimme myös kääntyä vedalaisen sivilisaation kokemuksen ja tiedon puoleen.
On kuitenkin yksi varṇa, jolla ei ole taipumusta itsenäisyyteen yhteiskunnassa: śūdrien varṇa. Śūdrat mieluummin työskentelevät palkattuina työntekijöinä ja ovat riippuvaisia ylemmistä luokista (vaiśyoista, kṣatrioista ja brāhmaṇoista).
Miten daiva-varṇāśrama-yhteiskunta ratkaisi tässä tapauksessa työn vieraantumisen ongelman, kun työntekijä toimii palkasta ja pelosta eikä tietoisesti?
Vedalainen yhteiskunta oli rakennettu yhteisön eli perheen periaatteelle. Kun vaiśya, kṣatriya tai brāhmaṇa päätti ottaa työntekijän palvelukseensa, tästä tuli käytännössä osa hänen perhettään. Tuntiessaan isäntiensä huolenpidon ja kunnioituksen sekä vastavuoroista arvostusta heitä kohtaan śūdra työskenteli tunnollisesti ja pyrki tekemään kaiken mahdollisimman hyvin.
Näin työn vieraantumisen ja siihen liittyvän rappeutumisen ongelmaa ei syntynyt. Päinvastoin työntekijän tietoisuus kohosi, koska hän tunsi vastuuta työn tuloksista ja koska hänellä oli mahdollisuus olla läheisessä vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa, joiden tietoisuus oli kehittyneempi.
Vedalaisesta historiasta tunnetaan monia tapauksia, joissa vaiśyojen tai kṣatrioiden perheeseen palvelukseen tullut henkilö kehitti niin merkittäviä ominaisuuksia ja vastuullisuutta, että suvun päämies nimitti juuri hänet – eikä omaa vanhinta poikaansa – perillisekseen ja seuraavaksi suvun johtajaksi. Tämä muistuttaa jälleen siitä, että varṇa määräytyi ensisijaisesti ihmisen ominaisuuksien eikä syntyperän mukaan.
Toisin kuin daiva-varṇāśramassa, asurika-varṇāśramassa ihmisen asema yhteiskunnallisessa hierarkiassa määräytyy vähemmän hänen todellisten ominaisuuksiensa ja tietojensa perusteella ja enemmän syntyperän – eli fyysisen kuulumisen tiettyyn eliittiin tai klaaniin – mukaan. Vaikka ihminen olisi lahjakas ja voisi tuoda yhteiskunnalle suurta hyötyä johtajana, hänen on tällaisessa järjestelmässä erittäin vaikea päästä yhteiskunnan huipulle. Ja jos hän on lisäksi rehellinen, tie sinne on käytännössä kokonaan suljettu.
Daiva-varṇāśrama-yhteiskunnassa talouden perustana ovat dharman neljä periaatetta. Siksi tällainen yhteiskunta (yhteisö) voi olla olemassa vain, jos siinä on epäitsekäitä brāhmaṇoja ja pyhiä, jotka opettavat muille – kṣatrioille, vaiśyoille ja śūdroille – todellisia henkisiä arvoja
Georg Wilhelm Friedrich Hegelin osuvan ilmaisun mukaan intialaiset ovat “epähistoriallisin kansa”. Intialaiset eivät koskaan kirjoittaneet historiaa – mikä on helppo ymmärtää, kun huomioidaan, että historiaa kirjoitetaan jatkuvasti uudelleen eliitin etujen mukaisesti ja se toimii vallan välineenä.
On hämmästyttävää nähdä, kuinka ihmiset irrotetaan menneisyydestään julistamalla se “pimeäksi” ja lupaamalla heille “valoisaa tulevaisuutta”, jonka nykyinen eliitti muka takaa.
Vedoiden mukaan historiaa ei ole olemassa evolutiivisena prosessina, sillä aika on syklinen. Kaikki toistuu: vuodenajat, vuorokauden kierto, syntymä ja kuolema sekä historialliset tapahtumat.
Historiallinen sykli koostuu neljästä ajanjaksosta:
Satya-yuga – aamu
Tretā-yuga – päivä
Dvāpara-yuga – ilta
Kali-yuga – yö
Elämme tällä hetkellä historiallista yötä, jolloin tietämättömyys ja intohimot hallitsevat yhteiskuntaa.
Jos uskonnolliset johtajat yhdistävät voimansa ihmisten henkisessä valistamisessa ja tukeutuvat dharman neljään universaaliin periaatteeseen, yhteiskuntamme voidaan melko nopeasti nostaa pois rappeutumisen tilasta.
Terveys
Monet ihmiset ajattelevat voivansa säilyttää terveytensä lääkkeiden avulla, mutta tämä ei vastaa totuutta. Useimpien allopaattisten lääkkeiden hankkiminen ylläpitää (ja lisää) lähinnä lääkeyhtiöiden voittoja, mutta ei ihmisten terveyttä. Terveys riippuu ihmisen elämäntavasta ja ajatuksista. Lyhyesti sanottuna se riippuu siitä, kuinka paljon ihminen noudattaa uskonnon (dharman) neljää periaatetta. Seuraavassa tarkastelemme, miten tämä tapahtuu.
Myötätunto (dayā)
Lähes jokaisella ihmisellä on kokemusta siitä, että kun auttaa vaikeuksiin joutunutta ihmistä, tuntee inspiraation ja elinvoiman lisääntyvän – ja tämä vaikutus kestää pitkään. Terveys riippuu elinvoimasta, joka herää ihmisessä dayān, muiden hyväksi toimimisen, kautta.
Toinen myötätunnon ilmentymä on väkivallattomuus.
Puhtaus (śauca)
On noudatettava yksinkertaisia hygienian sääntöjä (ulkoista puhtautta).
Itsehillintä (tapa)
Kun ihminen ei käytä päihdyttäviä aineita (nikotiinia, alkoholia tai muita huumeita), hän välttää siten sekä itsellään että jälkeläisillään kaikkein vakavimmat sairaudet – erilaiset henkiset ja fyysiset epämuodostumat.
Myös tietty askeesin taso (itsekurin harjoittaminen) on tarpeen, jotta ihminen voi päivittäin tehdä fyysisiä harjoituksia ja kävellä ulkona. Tämä on erityisen tärkeää kaupunkilaisille, jotka elävät vähän liikkuvaa elämäntapaa.
Rehellisyys (satya)
Ihminen, joka ansaitsee elantonsa petollisin keinoin, ei voi olla terve, sillä hänen mielensä kokee alitajuista pelkoa ja levottomuutta. Useimmat vakavat sairaudet ovat luonteeltaan psykosomaattisia, joten sisäinen rauha ja luottamus tulevaisuuteen ovat terveellisen elämän tärkeitä edellytyksiä.
Kysymys: Mitä on koti (gṛha)?
Vastaus: Ihmiskeho (ei pelkkä mukava asuinpaikka).
Kysymys: Kuka on rikas (āḍhya)?
Vastaus: Hyveellinen ihminen (ei se, jolla on varallisuutta).
Kysymys: Kuka on köyhä (daridra)?
Vastaus: Se, joka ei ole tyytyväinen (ei pelkästään se, jolla ei ole mitään).
Kysymys: Kuka on säälin arvoinen (kṛpaṇa)?
Vastaus: Se, joka ei kykene hallitsemaan aistejaan (ei pelkästään köyhä).
https://gaudiyadarshan.com/posts/absolute-vision/
https://gaudiyadarshan.com/posts/absolute-vision/
https://gaudiyadarshan.com/posts/absolute-vision/
Kysymys: Mitä on taivas (svarga)?
Vastaus: Hyvyyden vallitsevuus (ei jumalten asuinpaikka).
Kysymys: Mitä on helvetti (naraka)?
Vastaus: Tietämättömyyden vallitsevuus (ei pelkkä paikka, jossa on kärsimystä).
https://gaudiyadarshan.com/posts/absolute-vision/
Kysymys: Kuka on rikas (āḍhya)?
Vastaus: Hyveellinen ihminen (ei se, jolla on varallisuutta).
Kysymys: Kuka on köyhä (daridra)?
Vastaus: Se, joka ei ole tyytyväinen (ei pelkästään se, jolla ei ole mitään).
Kysymys: Kuka on säälin arvoinen (kṛpaṇa)?
Vastaus: Se, joka ei kykene hallitsemaan aistejaan (ei pelkästään köyhä).
Kysymys: Kuka on riippumaton (īśvara)?
Vastaus: Se, joka ei ole kiintynyt aistiobjekteihin (ei kuningas tai aineelliste
Kysymys: Mitä on palkkio (dakṣiṇā)?
Vastaus: Tiedon välittäminen (henkinen oivallus; ei rahaa, vaatteita tai muuta aineellista).
https://gaudiyadarshan.com/posts/absolute-vision/
Hindidemokratia pitäisi kirjoittaa korjaamaan tilanne. Kiurukurssille maars.
Vain epäpyhät ihmiset nousevat huipulle, mikä johtaa korruptioon ja moraaliseen rappeutumiseen
Yhteiskuntaa hallitsevat ne, jotka eivät toimi yhteiseksi hyväksi, mikä estää oikeudenmukaisuuden ja henkisen kasvun toteutumisen.
Henkinen kehitys ja yhteiskunnallinen rooli eivät riipu syntyperästä, vaan yksilön ominaisuuksista ja teoista. Vain näin voidaan rakentaa oikeudenmukainen, harmoniassa elävä yhteiskunta.
Modernin yhteiskunnan ongelmat
Nyky-yhteiskunta on lähinnä asurika-varnashrama:
Valtapelit ja raha ohjaavat ihmisiä
Ihmiset menettävät uskonsa korkeampiin arvoihin
Vain epäpyhät ihmiset nousevat huipulle, mikä johtaa korruptioon ja moraaliseen rappeutumiseen
Yhteiskuntaa hallitsevat ne, jotka eivät toimi yhteiseksi hyväksi, mikä estää oikeudenmukaisuuden ja henkisen kasvun toteutumisen.
Varnan määrittely: Guna ja Karma
Varnan eli yhteiskuntaluokan määrittely perustuu kahteen tekijään:
Guna – henkilön luonnolliset taipumukset ja lahjat
Karma – henkilön velvollisuuksien täyttäminen
Syntyperä ei määrittele varnaa. Tekstissä kerrotaan esimerkki pojasta, jonka äiti oli prostituoitu: hänestä tuli brahman lahjojensa perusteella, vaikka syntyperä olisi estänyt sen kastisäännön mukaan.
Yksilön rooli yhteiskunnassa määräytyy kykyjen ja tekojen, ei syntyperän perusteella.
Daiva vs. Asurika Varnashrama
Vedat erottaa kaksi yhteiskunnan rakennetta:
Daiva varnashrama: jumalallinen järjestys, jossa yläluokan tehtävä on kasvattaa ja valaista alempia luokkia.
Asurika varnashrama: materiaalistinen tai demoniomainen järjestys, jossa yläluokka käyttää alempia oman vallan ja rikkauden lisäämiseksi.
Tässä erottelu perustuu energian virtaukseen: daiva-järjestelmässä energia kulkee ylhäältä alas, asurika-järjestelmässä alhaalta ylös.
Järjestelmän moraalinen laatu ratkaisee, käyttääkö yhteiskunnan johto valtaa yhteiseksi hyväksi vai omaksi hyödykseen.
Kaliyuga ja brahmanien degeneraatio
Elämme Kaliyugassa, henkisen rappeutumisen aikakaudessa, joka alkoi brahmanien henkisen johdon heikkenemisestä. Kun brahmanit menettävät yhteyden pyhiin ja henkisiin ihanteisiin, syntyy ylpeyttä ja itsekkyyttä. Tämä johti kastijärjestelmän vääristymiseen: varnan asema määritellään syntyperän, ei kykyjen tai henkisen kehityksen perusteella.
Alunperin yhteiskunnan johtotähdet (brahmanit) olivat henkisiä ohjaajia, mutta historian kuluessa he alkoivat korostaa syntyperää ja etuoikeuksia, mikä loi staattisen ja epäoikeudenmukaisen kastijärjestelmän.
Jännää.
Yksilön rooli yhteiskunnassa määräytyy kykyjen ja tekojen, ei syntyperän perusteella.
Intiassa kristityksi tulemisesta koitui monenlaisia muutoksia mm. joutumisen kastilaitoksen ulkopuolelle .
Kuitenkaan kristittyjen kesken ei enää ollut säätyeroja ja näin ollen kristityt entisistä eri kastitaustoista tulleina saattoivat nyt asua samassa talossa ,solmia avioliiton ja aterioida yhdessä.
Kristuitty pakkokäännyttäjä. Miksi puhut vain siitä, kun joku kääntyy kristinuskoon, mutta et siitä, että suunta on myös päinvastainen – kristinuskosta siirrytään paljon itäisiin uskontoihin
Tietyt tarinat (kuten kääntyminen kristinuskoon) saavat joskus enemmän huomiota, vaikka kokonaiskuva on monipuolisempi, ihan päinvastainen.
On totta, että osa ihmisistä siirtyy kristinuskosta esimerkiksi buddhalaisuuteen, hindulaisuuteen tai erilaisiin henkisiin suuntauksiin. Samalla taas toiset siirtyvät kristinuskoon. Ilmiö ei ole yksisuuntainen.
Aasian tai Afrikan alueilla kristinusko kasvaa. Eli siellä, missä ihmisillä ei ole lainkaan koulutusta.
Missä älykkyys on korkeampi: siellä käännytään idän uskontoihin, vain Afrikassa käännytään kristinuskoon.
https://arxiv.org/abs/2601.11436
https://arxiv.org/abs/2601.11436
Tulokset tarjoavat yleisen ja tulkittavan viitekehyksen uskonnon tarkasteluun dynaamisena leviämisprosessina sekä työkalun vertailevaan analyysiin ja vaihtoehtoisten kehityskulkujen (kontrafaktuaaliseen) tutkimukseen sosiologiassa.
Mikä sai sinut jättämään kristinuskon?
https://www.reddit.com/r/exchristian/comments/12lb5n1/what_made_you_leave_christianity/
Kuinka jätän kristinuskon ja unohdan kristillisen elämän ja kaiken, mitä olen koskaan tuntenut ja kuullut?
https://www.quora.com/How-do-I-leave-Christianity-and-forget-about-living-a-Christian-life-and-everything-I-have-ever-known-and-heard
Kaksi syytä, miksi erosin kristinuskosta
https://figsinwinter.medium.com/the-two-reasons-i-left-christianity-f1addf984876
Miksi erosin kristinuskosta
https://sites.google.com/site/leavingxtianity/why
https://www.facebook.com/NEWMUSLIMREVERT/posts/i-left-christianity-because-i-was-made-to-believe-that-jesus-brought-a-religion-/1529137645445490/
Jätin kristinuskon, koska minut oli saatu uskomaan, että Jeesus toi mukanaan uskonnon nimeltä kristinusko.
Mutta kasvaessani aloin oppia ja ymmärtää enemmän. Huomasin, että Jeesus ei koskaan tuonut mukanaan uskontoa nimeltä kristinusko. Hän kutsui ihmisiä palvomaan ainoastaan Jumalaa.
Huomasin myös, että monet meistä seurasivat yksinkertaisesti valkoisten siirtomaaisäntien tuomaa uskontoa kyseenalaistamatta sitä.
Joskus toivoisin, että vanhempani olisivat vielä elossa, jotta voisin näyttää heille sen, mitä olen oppinut — että seurasimme siirtomaaisäntien uskontoa, emme Jumalan puhdasta uskontoa.
Mutta Alhamdulillah, tänään mieleni on selvä. Allah avasi silmäni ja johdatti minut totuuteen.
https://www.facebook.com/NEWMUSLIMREVERT/posts/i-left-christianity-because-i-was-made-to-believe-that-jesus-brought-a-religion-/15291376454454
https://baptistnews.com/article/i-asked-people-why-theyre-leaving-christianity-and-heres-what-i-heard/
Kysyin ihmisiltä, miksi he jättävät kristinuskon, ja tässä on mitä kuulin
https://jakubferencik.medium.com/they-lied-to-me-4-reasons-i-left-christianity-4f77e81a9f18
He valehtelivat minulle – 4 syytä, miksi erosin kristinuskosta
https://www.matttommeymentoring.com/blog/the-great-disconnect-why-people-are-leaving-christianity/
Suuri katkos: miksi ihmiset jättävät kristinuskon
https://www.hopeforlifeonline.com/departing-from-the-faith-the-top-13-reasons-people-leave-christianity/
Departing From The Faith: The Top 13 Reasons People Leave Christianity
Uskosta luopuminen: 13 tärkeintä syytä, miksi ihmiset jättävät kristinuskon
https://speakfaithfully.com/2011/08/19/why-i-left-christianity/
Miksi jätin kristinuskon
Julkaistu 19. elokuuta 2011 kirjoittanut Speakfaithfully
Äskettäin jätin kristinuskon.
Vaikka minulla on ollut noin kahdenkymmenen vuoden aikana kristinuskon parissa joitakin uskomattoman positiivisia kokemuksia — mukaan lukien hetkiä, jolloin olen todella kokenut Jumalan rakkauden, jakanut sydäntä lämmittävää yhteyttä muiden kristittyjen kanssa, ja jopa aikoja, jolloin näin Jumalan valtakunnan ja uskoin sen olevan kaiken sen arvoista, mitä olen ja mitä minulla on — nämä kokemukset ovat olleet harvinaisia poikkeuksia.
Suurin osa kokemuksistani kristinuskosta on ollut negatiivisia, ja ne ovat johtaneet minut tähän yksinkertaiseen johtopäätökseen…
Kristinusko on erittäin jakautunut (sisäisesti ja ulkoisesti, opillisesti, rodullisesti ja sosioekonomisesti), tekopyhä, raamatullisesti lukutaidoton, hyvin maallistunut ja hyväksikäyttävä uskonnollinen järjestelmä.
Suurin osa kokemuksistani kristinuskosta on ollut negatiivisia, ja ne ovat johtaneet minut tähän yksinkertaiseen johtopäätökseen…
Kristinusko on erittäin jakautunut (sisäisesti ja ulkoisesti, opillisesti, rodullisesti ja sosioekonomisesti), tekopyhä, raamatullisesti lukutaidoton, hyvin maallistunut ja hyväksikäyttävä uskonnollinen järjestelmä.
https://speakfaithfully.com/2011/08/19/why-i-left-christianity/
Miksi jätin kristinuskon
Julkaistu 19. elokuuta 2011 kirjoittanut Speakfaithfully
https://theanarchistlibrary.org/library/chaz-bufe-20-reasons-to-abandon-christianity
Otsikko: 20 syytä hylätä kristinusko
Kirjoittaja: Chaz Bufe
Aiheet: antikristillinen, ateismi, uskonto
Vuosi: 2000
Lähde: http://www.seesharppress.com/20reasons.html
Huomautukset: Tämä pamfletti tarkastelee lyhyesti monia syitä, miksi kristinusko on ei-toivottavaa sekä henkilökohtaisesta että sosiaalisesta näkökulmasta. Kaikki tässä käsitellyt asiat on käsitelty muualla laajemmin, mutta se ei ole olennaista: 20 syytä hylätä kristinusko -pamfletin tarkoitus on listata kristinuskon merkittävimmät onnettomuutta tuottavat ja sosiaalisesti tuhoisat piirteet yhteen paikkaan. Kun nämä asiat katsotaan kokonaisuutena, ne johtavat väistämättömään johtopäätökseen: kristinusko on hylättävä henkilökohtaisen onnellisuuden ja yhteiskunnallisen kehityksen vuoksi.
Kristitty pakkokäännyttäjä. Miksi puhut vain siitä, kun joku kääntyy kristinuskoon, mutta et siitä, että suunta on myös päinvastainen – kristinuskosta siirrytään paljon itäisiin uskontoihin.
Tässä on vain muutamia. Henkilökohtaisia kokemuksia kristinuskon hylkäämisestä on loputtomasti, joten miksi kristinuskoon käännyttäjä, miksi et ota selvää?
!Intiassa kristityksi tulemisesta koitui monenlaisia muutoksia mm. joutumisen kastilaitoksen ulkopuolelle .
Kuitenkaan kristittyjen kesken ei enää ollut säätyeroja ja näin ollen kristityt entisistä eri kastitaustoista tulleina saattoivat nyt asua samassa talossa ,solmia avioliiton ja aterioida yhdessä."
Väite ei pidä paikkaansa.Vaikka kristinusko opettaa kaikkien ihmisten olevan samanarvoisia, Intiassa kastitausta ei ole kadonnut kristittyjen keskuudessa. kastijärjestelmä on vaikuttanut myös kristillisiin yhteisöihin, ja kastijaot ovat usein säilyneet arjessa.
Kristityt eri kastitaustoista eivät siis ole automaattisesti voineet asua yhdessä, mennä naimisiin tai aterioida ilman rajoituksia. Käytännössä sosiaaliset erot ja perinteet ovat jatkuneet uskonnon vaihtumisesta huolimatta.
Siksi väite, että kristinuskoon kääntyminen olisi poistanut kastierot ja mahdollistanut täysin tasa-arvoisen yhteiselämän, on virheellinen.
Väite ei pidä paikkaansa.Vaikka kristinusko opettaa kaikkien ihmisten olevan samanarvoisia, Intiassa kastitausta ei ole kadonnut kristittyjen keskuudessa. kastijärjestelmä on vaikuttanut myös kristillisiin yhteisöihin, ja kastijaot ovat usein säilyneet arjessa.
Kristityt eri kastitaustoista eivät siis ole automaattisesti voineet asua yhdessä, mennä naimisiin tai aterioida ilman rajoituksia. Käytännössä sosiaaliset erot ja perinteet ovat jatkuneet uskonnon vaihtumisesta huolimatta.
Siksi väite, että kristinuskoon kääntyminen olisi poistanut kastierot ja mahdollistanut täysin tasa-arvoisen yhteiselämän, on virheellinen.
"Intiassa kristityksi tulemisesta koitui monenlaisia muutoksia mm. joutumisen kastilaitoksen ulkopuolelle .
Kuitenkaan kristittyjen kesken ei enää ollut säätyeroja ja näin ollen kristityt entisistä eri kastitaustoista tulleina saattoivat nyt asua samassa talossa ,solmia avioliiton ja aterioida yhdessä."
Väite on harhaanjohtava ja liioitteleva, eikä se vastaa Intian todellisuutta. Vaikka kristinusko periaatteessa korostaa kaikkien ihmisten tasa-arvoa, kastijärjestelmä ei ole kadonnut kristittyjen keskuudesta – se on pikemminkin mukautunut uusiin muotoihin.
Väite on harhaanjohtava ja liioitteleva, eikä se vastaa Intian todellisuutta. Vaikka kristinusko periaatteessa korostaa kaikkien ihmisten tasa-arvoa, kastijärjestelmä ei ole kadonnut kristittyjen keskuudesta – se on pikemminkin mukautunut uusiin muotoihin.
Ensinnäkin ajatus siitä, että kristityksi kääntyminen automaattisesti veisi ihmisen kastijärjestelmän ulkopuolelle, on yksinkertaistus.
Monissa tapauksissa kastitausta seuraa yksilöä myös kääntymisen jälkeen, koska se on syvälle juurtunut sosiaalinen identiteetti, ei pelkkä uskonnollinen asema. Ihmistä ei nähdä yhteisössä “kastittomana”, vaan hänen alkuperäinen kastinsa tunnetaan ja vaikuttaa edelleen siihen, miten häntä kohdellaan.
Toiseksi väite kristittyjen täydellisestä tasa-arvosta arjessa ei kestä tarkastelua. Historiallisesti ja nykypäivänäkin Intiassa on ollut: erillisiä kirkkoja tai seurakuntia eri kastitaustoille,erillisiä istumajärjestyksiä jumalanpalveluksissa, hautausmaita, jotka on jaettu kastin mukaan.
Lisäksi avioliitot eivät ole vapautuneet kastirajoista. Vaikka uskonto olisi sama, perheet vastustavat usein liittoja eri kastitaustoista tulevien välillä. Sama koskee yhdessä asumista ja ruokailua: sosiaaliset normit rajoittavat niitä edelleen.
Kolmanneksi väite sivuuttaa sen, että kristilliset yhteisöt Intiassa ovat itsekin historiallisesti omaksuneet kastijärjestelmän piirteitä. Tämä tarkoittaa, että uskonnon oppi ja käytäntö ovat olleet ristiriidassa keskenään. Pelkkä kääntyminen ei siis ole purkanut yhteiskunnallisia rakenteita.
Lopputulos on selvä: väite rakentuu ihanteelle, ei todellisuudelle. Kristinuskoon kääntyminen ei ole Intiassa poistanut kastieroja eikä tehnyt ihmisistä käytännössä täysin tasa-arvoisia keskenään.
"Intiassa kristityksi tulemisesta koitui monenlaisia muutoksia mm. joutumisen kastilaitoksen ulkopuolelle .
Kuitenkaan kristittyjen kesken ei enää ollut säätyeroja ja näin ollen kristityt entisistä eri kastitaustoista tulleina saattoivat nyt asua samassa talossa ,solmia avioliiton ja aterioida yhdessä."
Väite ei pidä paikkaansa.Vaikka kristinusko opettaa kaikkien ihmisten olevan samanarvoisia, Intiassa kastitausta ei ole kadonnut kristittyjen keskuudessa. kastijärjestelmä on vaikuttanut myös kristillisiin yhteisöihin, ja kastijaot ovat usein säilyneet arjessa.
Kristityt eri kastitaustoista eivät siis ole automaattisesti voineet asua yhdessä, mennä naimisiin tai aterioida ilman rajoituksia. Käytännössä sosiaaliset erot ja perinteet ovat jatkuneet uskonnon vaihtumisesta huolimatta.
Siksi väite, että kristinuskoon kääntyminen olisi poistanut kastierot ja mahdollistanut täysin tasa-arvoisen yhteiselämän, on virheellinen.
KOKO KRISTINUSKO ON YKSI SUURI KASTIJÄRJESTELMÄ.
Kristinuskon opettama tasa-arvo jää käytännössä toteutumatta.
Tämä ilmiö ei rajoitu vain Intiaan. Myös länsimaissa kirkolliset yhteisöt ovat historiallisesti rakentaneet ja ylläpitäneet hierarkioita, jotka muistuttavat rakenteellisesti kastijärjestelmää, vaikka niitä ei kutsuta sillä nimellä. Esimerkiksi: papiston ja maallikoiden välinen selvä hierarkia, kirkollinen eliitti vs. “tavalliset” jäsenet, sosiaalisen luokan, koulutuksen ja verkostojen vaikutus asemaan kirkossa.
Näissä rakenteissa on yhtäläisyyksiä kastijärjestelmään siinä mielessä, että ne voivat: sulkea ihmisiä ulkopuolelle, ylläpitää pysyviä valta-asemia, vaikeuttaa sosiaalista liikkuvuutta käytännössä, vaikka se olisi teoriassa mahdollista
Kristilliset yhteisöt eivät ole olleet immuuneja eriarvoisuudelle, vaan ovat usein heijastaneet ja jopa vahvistaneet ympäröivän yhteiskunnan hierarkioita.
KOKO KRISTINUSKO ON YKSI SUURI KASTIJÄRJESTELMÄ.
Kristinuskon opettama tasa-arvo jää käytännössä toteutumatta.
Tämä ilmiö ei rajoitu vain Intiaan. Myös länsimaissa kirkolliset yhteisöt ovat historiallisesti rakentaneet ja ylläpitäneet hierarkioita, jotka muistuttavat rakenteellisesti kastijärjestelmää, vaikka niitä ei kutsuta sillä nimellä. Esimerkiksi: papiston ja maallikoiden välinen selvä hierarkia, kirkollinen eliitti vs. “tavalliset” jäsenet, sosiaalisen luokan, koulutuksen ja verkostojen vaikutus asemaan kirkossa.
Näissä rakenteissa on yhtäläisyyksiä kastijärjestelmään siinä mielessä, että ne voivat: sulkea ihmisiä ulkopuolelle, ylläpitää pysyviä valta-asemia, vaikeuttaa sosiaalista liikkuvuutta käytännössä, vaikka se olisi teoriassa mahdollista
Kristilliset yhteisöt eivät ole olleet immuuneja eriarvoisuudelle, vaan ovat usein heijastaneet ja jopa vahvistaneet ympäröivän yhteiskunnan hierarkioita.
Joten miten edes uskallat väittää sellaista, kun koko kristinusko on eriarvoistettu.
Vaikka kuinka paljon yrität sitä vastustaa, et huomaa, mitä tapahtuu kristinuskon sisällä. Se on melkein sama hierarkia kuin islamissa, ehkä jopa suurempi hierarkia. Joten väitteesi ei pidä paikkaansa, kristitty.
Sinä et huomaa sitä, mitä tapahtuu kristinuskossa, mutta olet kova puhumaan siitä, mitä tapahtuu kaukana.
Mitään hierarkioita ei kristinuskossa ole poistettu, vaan se luo hierarkioita. Se, että on kauniisti sanottu Raamatussa, ei tarkoita, että elämässä kaikki olisi niin.
Myös Kommunistisessa manifestissa on paljon kristinuskon kaltaisia ajatuksia, kuten hyvyyttä ja yhdenvertaisuutta – että kaikki ihmiset ovat tasavertaisia ja veljiä, mutta todellisuus on toinen.
"Niin kuin ei ole yhdenvertaisuutta kommunistisissa maissa, niin ei ole sitä myöskään kristinuskossa – päinvastoin
"Intiassa kristityksi tulemisesta koitui monenlaisia muutoksia mm. joutumisen kastilaitoksen ulkopuolelle .
Kuitenkaan kristittyjen kesken ei enää ollut säätyeroja ja näin ollen kristityt entisistä eri kastitaustoista tulleina saattoivat nyt asua samassa talossa ,solmia avioliiton ja aterioida yhdessä."
Väite ei pidä paikkaansa. Vaikka kristinusko opettaa kaikkien ihmisten olevan samanarvoisia, Intiassa kastitausta ei ole kadonnut kristittyjen keskuudessa. kastijärjestelmä on vaikuttanut myös kristillisiin yhteisöihin, ja kastijaot ovat usein säilyneet arjessa.
Kristinuskossa ja kommunismissa on kummassakin ihanne, joka korostaa kaikkien ihmisten arvoa ja tasa-arvoa. Raamatussa opetetaan, että ihmisiä ei tulisi asettaa toistensa yläpuolelle, ja Kommunistinen manifesti puolestaan julistaa, että kaikki ihmiset ovat veljiä ja että luokkajärjestelmä tulisi purkaa. Käytännössä kuitenkin tilanne on toinen. Kristillisessä kirkossa on hierarkioita, papiston ja piispojen auktoriteetti, ja kommunistisissa valtioissa valta on usein vahvasti keskitettyä.
Ongelma ei siis ole vain periaatteissa, vaan siinä, miten ihmiset käyttävät valtaa. Marxin näkökulmasta väärä järjestelmä on syy epätasa-arvoon, ja sen voi korjata muuttamalla rakenteita. Kristillisestä näkökulmasta taas ihmisen vajavaisuus estää täydellisen oikeudenmukaisuuden maan päällä, vaikka ihanteet olisivatkin korkealla.
Sekä kristinusko että kommunismi lupaavat tasa-arvoa, mutta käytännössä ne synnyttävät uusia hierarkioita. Tämä ei tee ihanteista merkityksettömiä, mutta muistuttaa siitä, että todellinen tasa-arvo ei koskaan synny automaattisesti, vaan vaatii jatkuvaa tarkastelua ja kriittistä suhtautumista vallan rakenteisiin.
Sekä kristinusko että kommunismi lupaavat tasa-arvoa, mutta käytännössä ne synnyttävät uusia hierarkioita. Tämä ei tee ihanteista merkityksettömiä, mutta muistuttaa siitä, että todellinen tasa-arvo ei koskaan synny automaattisesti, vaan vaatii jatkuvaa tarkastelua ja kriittistä suhtautumista vallan rakenteisiin.
En edes puhu siitä, että naisia alennetaan. Jos olisitte ottaneet selvää kirjasta Harjaahjophtajat, se olisi teille selvinnyt.
https://docendo.fi/kirjat/harhaanjohtajat/
Teoksen tiedot ja tapaukset on kerätty viranomaislähteistä, henkilöhaastatteluista ja omakohtaisista kokemuksista erilaisissa hengellisissä tilaisuuksissa. Kirjassa esitellyt psykologian ilmiöt pätevät muissakin kuin uskonnollisissa massaliikkeissä. Teoksessa pohditaan kiinnostavasti lahkon jälkeistä elämää, itsensä löytämistä ja elämän uudelleen rakentamista.
Nämä ilmiöt näkyvät nykyäänkin Suomessa joissain kristillisissä piireissä, joissa naisten pitää ryömiä miesten edessä. Se on paljon kamalampi kuin kastijärjestelmä.
https://docendo.fi/kirjat/harhaanjohtajat/
Teoksen tiedot ja tapaukset on kerätty viranomaislähteistä...
Nämä ilmiöt näkyvät nykyäänkin Suomessa joissain kristillisissä piireissä, joissa naisten pitää ryömiä miesten edessä. Se on paljon kamalampi kuin kastijärjestelmä.
Joten ennen kuin puhut Intian kastijärjestelmästä, ota selvää – tällaisia asioita tapahtuu täälläkin, ihan Suomessa.
Nämä ilmiöt näkyvät nykyäänkin Suomessa joissain kristillisissä piireissä, joissa naisten pitää ryömiä miesten edessä. Se on paljon kamalampi kuin kastijärjestelmä.
https://docendo.fi/kirjat/harhaanjohtajat/
Vaikka kristinusko korostaa kaikkien ihmisten tasa-arvoa, Intiassa kastijärjestelmän vaikutus ei kadonnut kääntymisen myötä.
Kristityt eri kastitaustoista voivat edelleen kohdata rajoituksia asumisessa, avioliitoissa ja yhteisöllisissä tilanteissa, kuten aterioinnissa.
Kastijärjestelmä on mukautunut kristillisiin yhteisöihin, ja joskus seurakunnat ovat historiallisesti ylläpitäneet erillisiä käytäntöjä eri kastien välillä (esim. istumajärjestykset, hautausmaat, kirkot).
Väite, että kristityksi kääntyminen poistaisi kastierot automaattisesti, ei vastaa käytäntöä.
Väite, että kristityksi kääntyminen poistaisi kastierot automaattisesti, ei vastaa käytäntöä.
Valkoista ylivaltaa. Olipa kerran varhainen korkeakulttuuri. 7000 vuotta sitten pohjoisesta tuli paimentolaisia tuhoten sen. Heidän uskomuksiinsa perustuu hindulaisuus ja kastioppi. Mustat kuuluu alimpiin kasteihin, eli siis alkuperäisasukkaat.
Kastijärjestelmä ei ole vedalaien järjestelmä.
Alkuperäinen varnajärjestelmä Intiassa ei ollut syntyperäpohjainen, vaan toiminnallinen: jokaisen tehtävä ja kyvyt määrittivät hänen asemansa yhteiskunnassa. Brahmaanien tehtävä oli opettaa Vedoja, suorittaa rituaaleja ja ohjata muita hengellisesti.
Myöhemmin brahmaanit rappeutuivat, eli alkoivat käyttää asemaansa vallan ja henkilökohtaisen hyödyn tavoitteluun. Tämän seurauksena varnajärjestelmä muuttui kastijärjestelmäksi, syntyperä alkoi määrätä ihmisten sosiaalisen aseman, mikä ei ollut alkuperäinen suunnitelma. Tämä rappeutuminen nähdään historiallisena ja moraalisena ilmiönä, ei henkisenä oikeutena.
Alkuperäinen varnajärjestelmä Intiassa ei ollut syntyperäpohjainen, vaan toiminnallinen: jokaisen tehtävä ja kyvyt määrittivät hänen asemansa yhteiskunnassa. Brahmaanien tehtävä oli opettaa Vedoja, suorittaa rituaaleja ja ohjata muita hengellisesti.
Myöhemmin brahmaanit rappeutuivat, eli alkoivat käyttää asemaansa vallan ja henkilökohtaisen hyödyn tavoitteluun. Tämän seurauksena varnajärjestelmä muuttui kastijärjestelmäksi, syntyperä alkoi määrätä ihmisten sosiaalisen aseman, mikä ei ollut alkuperäinen suunnitelma. Tämä rappeutuminen nähdään historiallisena ja moraalisena ilmiönä, ei henkisenä oikeutena.
Veda-aikoina oli tällainen ihanteellinen yhteiskuntarakenne, mutta nykyaikana varnashrama-kulttuuri on kokonaan rappeutunut. Kuitenkin Pyhät kirjoitukset ennustavat tämän: niissä sanotaan, että aivan kuten kala mätänee päästä, KAIKKI ALKAA BRAHMANIEN LANKEAMISESTA, RAPPIOSTA, jotka eivät arvioi ihmistä hänen ominaisuuksiensa vaan hänen SYNTYPERÄNSÄ perusteella. Ja niin tapahtui.
Veda-aikoina oli tällainen ihanteellinen yhteiskuntarakenne, mutta nykyaikana varnashrama-kulttuuri on kokonaan rappeutunut. Kuitenkin Pyhät kirjoitukset ennustavat tämän: niissä sanotaan, että aivan kuten kala mätänee päästä, KAIKKI ALKAA BRAHMANIEN LANKEAMISESTA, RAPPIOSTA, jotka eivät arvioi ihmistä hänen ominaisuuksiensa vaan hänen SYNTYPERÄNSÄ perusteella. Ja niin tapahtui.
Monet intialaiset ovat yhä ylpeitä brahmanialaisesta alkuperästään, sukunimestään, tuntevat sukujuurensa, katsovat muita ihmisiä alaspäin. He eivät koskaan syö kastissa alempana olevien ihmisten kodeissa eivätkä ole missään tekemisissä ”koskemattomien” kastin kanssa....
Tosiasiassa näiden niin sanottujen ”kastiin kuuluvien brahmanien” tavat ja elintavat ovat kuitenkin jo pitkään olleet ala-arvoisia.
Ihmiset ovat pettyneet brahmanien käytökseen, sillä he tekevät usein jumalien palvonnasta temppeleissä liiketoimintaa. Tällaiset brahmanit joutuvat pyytämään lahjoituksia, ja nykyään monissa muinaisissa temppeleissä, sinua puhuttelevat palvelijat, jotka vaativat sinulta pääsymaksua tai rahapalkkiota.
Brahmanististen perheiden edustajat kertoivat, että länsimaisen kulttuurin vaikutuksesta BRAHMANISMIN INSTITUUTIO ON MELKEIN TUHOTTU INTIASSA.
Länsimaisen elämäntavan propaganda saivat brahmanit menettämään entisen kunnioituksensa yhteiskunnassa ja itsenäisyytensä.
KOKO KRISTINUSKO ON YKSI SUURI KASTIJÄRJESTELMÄ.
Kristinuskon opettama tasa-arvo jää käytännössä toteutumatta.
Silleen.
Sekä kristinusko että kommunismi lupaavat tasa-arvoa, mutta käytännössä ne synnyttävät uusia hierarkioita.
Aivan.
Mitään hierarkioita ei kristinuskossa ole poistettu, vaan se luo hierarkioita. Se, että on kauniisti sanottu Raamatussa, ei tarkoita, että elämässä kaikki olisi niin.
Myös Kommunistisessa manifestissa on paljon kristinuskon kaltaisia ajatuksia, kuten hyvyyttä ja yhdenvertaisuutta – että kaikki ihmiset ovat tasavertaisia ja veljiä, mutta todellisuus on toinen.
Kun vertaillaan Raamattua ja Kommunistinen manifesti, voidaan huomata, että niissä on samankaltaisia ajatuksia. Molemmissa puhutaan tavalla tai toisella ihmisten yhdenvertaisuudesta ja epäoikeudenmukaisuuden vastustamisesta. Raamatussa tämä näkyy ennen kaikkea lähimmäisenrakkauden vaatimuksena ja ajatuksena siitä, että kaikki ihmiset ovat Jumalan edessä samanarvoisia. Manifestissa taas korostuu ajatus siitä, että yhteiskunnalliset ja taloudelliset rakenteet luovat eriarvoisuutta, joka tulisi poistaa.
Mitään hierarkioita ei kristinuskossa ole poistettu, vaan se luo hierarkioita. Se, että on kauniisti sanottu Raamatussa, ei tarkoita, että elämässä kaikki olisi niin.
Myös Kommunistisessa manifestissa on paljon kristinuskon kaltaisia ajatuksia, kuten hyvyyttä ja yhdenvertaisuutta – että kaikki ihmiset ovat tasavertaisia ja veljiä, mutta todellisuus on toinen.
Kun vertaillaan Raamattua ja Kommunistinen manifesti, voidaan huomata, että niissä on samankaltaisia ajatuksia.
Lisäksi molempien kohdalla voidaan todeta, että niiden esittämät ihanteet eivät aina ole toteutuneet käytännössä. Sekä kristinuskon historiassa että kommunistisissa järjestelmissä on syntynyt hierarkioita ja valtarakenteita, vaikka alkuperäisissä teksteissä korostetaan tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta.
Lisäksi molempien kohdalla voidaan todeta, että niiden esittämät ihanteet eivät aina ole toteutuneet käytännössä. Sekä kristinuskon historiassa että kommunistisissa järjestelmissä on syntynyt hierarkioita ja valtarakenteita, vaikka alkuperäisissä teksteissä korostetaan tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta.
Pelkkä kaunis puhe ei vielä muuta todellisuutta. Sekä Raamatussa että Kommunistinen manifesti esitetään ajatuksia tasa-arvosta, oikeudenmukaisuudesta ja ihmisten veljeydestä, mutta historia osoittaa, että nämä ihanteet jäävät usein toteutumatta. Ihmiset rakentavat silti hierarkioita, käyttävät valtaa ja ajavat omia etujaan, vaikka periaatteet olisivat kuinka jaloja.
Siksi pelkät sanat eivät riitä – ratkaisevaa on se, miten ihmiset toimivat käytännössä.
Pelkkä kaunis puhe ei muuta todellisuutta, koska sanat toimivat eri tasolla kuin ihmisten toiminta. Sekä Raamatussa että Kommunistinen manifesti esitetään vahvoja ihanteita: tasa-arvoa, oikeudenmukaisuutta ja ajatusta ihmisten veljeydestä. Ne ovat moraalisia tai poliittisia päämääriä, eräänlaisia suuntaviivoja sille, millainen maailman pitäisi olla. Mutta juuri tämä “pitäisi” paljastaa ongelman: ihanteet eivät ole sama asia kuin todellisuus.
Ihminen ei toimi pelkästään periaatteiden varassa, vaan myös halujen, pelkojen, kilpailun ja vallan dynamiikan ohjaamana. Vaikka ajatus kaikkien ihmisten samanarvoisuudesta hyväksyttäisiin teoriassa, käytännössä ihmiset muodostavat ryhmiä, vertailevat itseään muihin ja pyrkivät turvaamaan oman asemansa. Tästä syntyy väistämättä hierarkioita. Ne eivät ole vain tietoisia valintoja, vaan usein myös rakenteita, jotka rakentuvat itsestään: työnjaosta, osaamisesta, resursseista ja vallasta päättää.
Lisäksi kauniit sanat voivat toimia myös oikeutuksena vallalle. Ihanteita voidaan käyttää perustelemaan järjestelmiä, jotka todellisuudessa poikkeavat niistä. Tasa-arvosta puhuminen ei estä eriarvoisuuden syntymistä, jos samalla rakennetaan rakenteita, jotka keskittävät valtaa harvoille. Tässä mielessä sanat voivat jopa peittää alleen todellisuuden ristiriidat sen sijaan, että poistaisivat niitä.
Siksi ratkaiseva kysymys ei ole, mitä teksteissä sanotaan, vaan mitä tapahtuu, kun ihmiset yrittävät elää niiden mukaan. Siinä kohtaa paljastuu, kuinka vaikeaa ihanteiden toteuttaminen on. Käytäntö ei epäonnistu siksi, että ajatukset olisivat välttämättä huonoja, vaan siksi, että niiden toteuttaminen vaatii jatkuvaa ristiriitaa ihmisen oman edun, vallan ja moraalisten vaatimusten välillä.
Ihanteita voidaan käyttää perustelemaan järjestelmiä, jotka todellisuudessa poikkeavat niistä. Tasa-arvosta puhuminen ei estä eriarvoisuuden syntymistä, jos samalla rakennetaan rakenteita, jotka keskittävät valtaa harvoille. Tässä mielessä sanat voivat jopa peittää alleen todellisuuden ristiriidat sen sijaan, että poistaisivat niitä.
Pelkkä kaunis puhe ei muuta todellisuutta, koska sanat toimivat eri tasolla kuin ihmisten toiminta. Sekä Raamatussa että Kommunistinen manifesti esitetään vahvoja ihanteita: tasa-arvoa, oikeudenmukaisuutta ja ajatusta ihmisten veljeydestä. Ne ovat moraalisia tai poliittisia päämääriä, eräänlaisia suuntaviivoja sille, millainen maailman pitäisi olla. Mutta juuri tämä “pitäisi” paljastaa ongelman: ihanteet eivät ole sama asia kuin todellisuus.
:onko niiden välillä eroja:
Ei minkäänlasta.
Aivan.
Kyllä täälläkin köyhällä on vaikeaa.