Erosin joitakin kuukausia sitten vuosia kestäneestä suhteestani. Ratkaisu oli periaatteessa yhteinen, mutta minun aloitteestani. Ei ollut mitään järisyttävää syytä, vain riidat, joita kumpikaan ei enää jaksanut.
Koko eromme ajan olen tuntenut rakkautta tätä exääni kohtaan ja toisaalta toivonut, että ehkä jossain vaiheessa sittenkin palaamme yhteen, kun aika on oikea ja olemme molemmat muuttuneet. Emme kuitenkaan olleet puheväleissä entisen poikaystäväni suuttuneisuuden takia ja pyrin järjestämään itselleni niin paljon ohjelmaa, ettei vahingossakaan tarvitsisi jäädä murehtimaan.
Viikko sitten otin häneen kuitenkin yhteyttä ja näimme pitkästä aikaa. Kun näin hänet tuntui, että kaikki kääntyi taas ylösalaisin. Sydän jyskytti ja vanhat tunteet nousivat pintaan entistä voimakkaampina. Ex käyttäytyi asiallisesti ja tuli tunne, että "ehkä sittenkin".
Noh, jutun päätös oli kuitenkin siinä, että muutaman päivän kuluttua soitin hänelle. Hän oli itse pyytänyt minua kahville, mutta ei loppuen lopuksi halunnut edes nähdä: tapaillut jotain uutta naista pari viikkoa jne. Tapaaminen olisi kuulemma vain sekoittanut asioita. Mies sanoo rakastavansa minua, mutta silti...
Nyt tuntuu, ettei elämässä ole enää pointtia. Tuntuu, että tein elämäni virheen tehdessäni eropäätöksen. Tämä ei johdu omistushalusta tai sellaisesta, vaan puhtaasta rakkaudesta, jota koen tätä ihmistä kohtaan. Onko nyt liian myöhäistä? Onko enää mitään tehtävissä? En voi mennä vannomaan, että suhteemme välttämättä toimisi tulevaisuudessakaan, mutta ainakin olisin valmis tekemään kaikkeni sen eteen. - Ja mikä on tämä "uusi nainen", korvike vai mitä? Itselläni ei ole tullut tänä eron aikana mieleenikään hommata paikkailusuhdetta, koska tuntuu siltä, että niin kauan kun rakastaa exää, ei kannata viritellä uutta seurustelua päälle.
Koko eromme ajan olen tuntenut rakkautta tätä exääni kohtaan ja toisaalta toivonut, että ehkä jossain vaiheessa sittenkin palaamme yhteen, kun aika on oikea ja olemme molemmat muuttuneet. Emme kuitenkaan olleet puheväleissä entisen poikaystäväni suuttuneisuuden takia ja pyrin järjestämään itselleni niin paljon ohjelmaa, ettei vahingossakaan tarvitsisi jäädä murehtimaan.
Viikko sitten otin häneen kuitenkin yhteyttä ja näimme pitkästä aikaa. Kun näin hänet tuntui, että kaikki kääntyi taas ylösalaisin. Sydän jyskytti ja vanhat tunteet nousivat pintaan entistä voimakkaampina. Ex käyttäytyi asiallisesti ja tuli tunne, että "ehkä sittenkin".
Noh, jutun päätös oli kuitenkin siinä, että muutaman päivän kuluttua soitin hänelle. Hän oli itse pyytänyt minua kahville, mutta ei loppuen lopuksi halunnut edes nähdä: tapaillut jotain uutta naista pari viikkoa jne. Tapaaminen olisi kuulemma vain sekoittanut asioita. Mies sanoo rakastavansa minua, mutta silti...
Nyt tuntuu, ettei elämässä ole enää pointtia. Tuntuu, että tein elämäni virheen tehdessäni eropäätöksen. Tämä ei johdu omistushalusta tai sellaisesta, vaan puhtaasta rakkaudesta, jota koen tätä ihmistä kohtaan. Onko nyt liian myöhäistä? Onko enää mitään tehtävissä? En voi mennä vannomaan, että suhteemme välttämättä toimisi tulevaisuudessakaan, mutta ainakin olisin valmis tekemään kaikkeni sen eteen. - Ja mikä on tämä "uusi nainen", korvike vai mitä? Itselläni ei ole tullut tänä eron aikana mieleenikään hommata paikkailusuhdetta, koska tuntuu siltä, että niin kauan kun rakastaa exää, ei kannata viritellä uutta seurustelua päälle.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Kuulostaa samanlaiselta kuin oma tapaukseni. Olen vain mies.
Meilläkin oli paljon riitoja, mutta rakkautta jäljellä, kun ero tuli. Ajattelin myös pienen tauon tekevän hyvää, mutta exäni hyppäsi suoraan uuteen suhteeseen (kuten aikoinaan minunkin kanssani). Aluksi tuntui pahalta, mutta vuodessa olen päässyt jaloilleni ja tulevaisuus on avoin, mahdollisuuksia riittää.
Moni ei kestä yksin oloa, vaan hyppää mahdollisimman pian seuraavaan suhteeseen eli hankkii sen "korvikkeen". On varmaan helppoa aloittaa heti uusi suhde, kun ei tarvitse käydä läpi yksinolemisen ja eron tuskaa, vaan hommataan muuta ajateltavaa tilalle. Kuulin exäni ja minun yhteisiltä tuttavilta, että arjen astuttua kuvioihin exälläni ja hänen nykyisellä miehellään on nykyään helvetti irti. Kaipa ne ongelmat joskus edestään löytää, jos ei niitä aikanaan ole ollut voimia käydä läpi.
Hanki uusi harrastus/harrastuksia, jolloin saat muuta ajateltavaa. Tunnet sitten itse aikanaan, koska olet valmis uuteen suhteeseen ja osaat välttää aikaisempia virheitä asioita perusteellisesti pohdittuasi.
Tulevaisuus on valoisampi, huomaat sen vielä. Tsemppiä vaan.
Tuo kuulostaa aivan siltä kuin olisitte kumpikin tarvinneet vain miettimisaikaa, mitä tehdä...Lopullinen ero ehkä kuitenkin on tarkoittanut miehellesi todellakin lopullista eroa eikä enää palata yhteen. Mutta jos hänellä ja sinulla rakkautta riittää ehkäpä jossain vaiheessa ajan kuluttua jaksatte yrittää ja saatte suhteen toimimaan, ilman yrittämistähän se ei toimi... Jos vain on hyvä mies, jota rakastaa kannattaa se myös pitää vaikka välillä ei mistään mitään tulisikaan ja riitelykin on jokapäivästä..Puhumalla!
Niinhän se moni asia on, että syvä ja harkitseva miettinen saa ihmeitä aikaan, ei ero ole ratkaisu, vaan monesti ongelmien siirtäminen eteenpäin ja muille ihmisille.
Turha itkeä kun on kakat jo housussa. Mieti ensin toimi sitten (tätä naiset ei tunnu oppivan millään).
Niitä löytyy montakin per ihminen. Voihan olla että hän on löytänyt toisen "oikean". Eli sinua kohtaan on tunteita, mutta tämän toisen kanssa ollaan alkuhuumassa.
Jos te todella rakastatte toisianne niin teillä on mahdollisuuksia. Minä tapasin tässä taannoin aivan mahtavan miehen jolla oli samantapainen tilanne. Menin tietysti onneton ihastumaan mieheen joka kertoi rakastavansa erosta huolimatta exäänsä. Pidämme edelleen yhteyttä tämän miehen kanssa, vaikka välillämme on myös minun vielä nykyinen mutta onneton ihmissuhteeni. Vaikka kuinka toivoisin tilanteen olevan toinen, haluan vain hänen tulevan onnelliseksi-jos meillä ei ole yhteistä tulevaisuutta,niin toivon että hän ja exänsä löytävät toisensa uudelleen. Rakkaus on lahja jota kannattaa hoitaa. Toivottavasti sinä ja exäsi saatte asiat puhuttua. Pitäkää toisistanne kiinni jos palaatte yhteen!
Edellisen pitkäaikaisen suhteen lopetti avopuolisoni, erosimme ystävinä ja annoin mielestäni riittävän pitkän ajan, tilanteen ja tapahtumien käsittelyyn, ½ vuotta, no ei ilmeisesti riittänyt, vuoden kuluttua olisi hän halunnut yrittää uudestaan... Nyt olen taas samassa tilanteessa, ehkä olet tyhmä tai jotain, koska en tunne vihaa enkä katkeruutta, (mitä se auttaa edes), rakastan häntä niin paljon, etten voi olle vihainen tai katkera, olen vain surullinen, onko se sitten jonkinlainen erävoitto, jos taas kerran käy niin, että vuoden päästä, kun itse olen surustani selvinnyt, kuuleen taas saman että toinen haluaisi kuitenkin yrittää ja mitä järkeä siinä enään on, tulla taas uudestaan satutetuksi ???
Olen ollut rakkauteni kanssa 30 vuotta ja rakastan häntä yhä ja annan tietysti myös arvoa kodillemme, kaikelle yhdessä rakentamallemme, mutta hänpä meni ja rakastui viidenkympin villityksessä toiseen aniseen joka pitää minun miehestäni pihtiotteella kiinni. olemme todellisessa helvetissä, koko perheeni on henkisessä hajoamistilssa, olemme vuoroin hoidossa, kolmas pyörä on säännöllinen hoidokki, ja kuitenkin haluaisin että perheemme voisi olla ehjä ja uusi nainen häviäisi, tuskin niin käy mutta en osaa luovuttaakaan. Tarvitsen rakkautta, mitä en enää saa mutta en osaa rynnätä uuteen suhteeseenkaan ja onko minussa hyvää joka voisi vetää ketään puolensa tämän tuskan keskellä.
itse pelkään sitä että sydämmeni kivettyy pieneksi mustaksi elottomaksi muruseksi, eikä herää eloon enään koskaan, sillä en tiedä voinko enään koskaan luottaa tai rakastua uudelleen, mutta ihmisen luoteeseen kai kuuluu se että sitä hakaa päätänsä seinään yhä uudestaan ja uudestaan...
Oi noita aikoja, kun persoonat puhuivat vielä rakkaudesta. Nyt tilalle on tullut löylykauha. Kun ei uskalla hakea apua itselleen niin katkeroituu kun täytyy elää arvottomana.
Lähes päivittäin mietin, että turhaan erosin 10 vuotta sitten elämäni rakkaudesta. Nykyisessä suhteessani on perusasiat ihan hyvin, mutta jatkuvasti palaa mieleeni, että olisipa meillä aikanaan ollut apua, tukea ja turvaverkkoja silloiseen kriisiin, jota emme itse osanneet käsitellä. Nyt olisi aivan eri taidot selvitä vastaavasta. Tunnen huonoa omatuntoa siitä, minkälaiseen tilanteeseen toisen silloin jätin selviämään yksin, ja tekisi mieli pyytää anteeksi vielä tänäkin päivänä.
Ei sulla ollut eikä ole nunaa.
Nuna