Olen 24-vuotias nainen ja 16-v lähtien paininut bulimian ja ahmimishäiriön kanssa (nykyään lähinnä ahmiminen ilman oksentelua). Olen pystynyt pysymään suhteellisen normaalipainoisena ja olin muutaman vuoden jo aika tasapainossa ja tyytyväinen elämääni. Vuosi sitten lähipiirissä tapahtunut tragedia laukaisi ongelman entistä pahempana. Tiedostan, että ahmiminen laukaisee mm. huonot tunnetilat (välillä hyvätkin), masennus, yksinäisyys, huono itseluottamus ja välillä ihan tekemisenkin puute. Syöminen hallitsee elämääni aivan liikaa. Yritän pysyä tasapainossa, mutta yksikin ylimääräinen pala laukaisee oravanpyörän ja taas menee kasoittain paskaa sisuksiin ja saattaa kestää monta päivää ennenkun himo ja levottomuus laskee. Liikun paljon ja hyvinä päivinä syön suhteellisen terveellisesti, nykyään vaan tuntuu, että putkista tulee yhä pidempiä, nytkin 6 päivää ahmimista takana.
Haluaisin eritoten vaihtaa ajatuksia ihmisen kanssa, jolla on samankaltainen ongelma. Toiveena olisi myös mahdollisesti saada ystävä, jonka kanssa voisimme tsempata toisiamme. Tällä hetkellä en tunne yhtään ihmistä, joka kärsii samasta asiasta. Ystäväni ja lähipiirini eivät ymmärrä minua tässä laisinkaan. He osaavat ottaa yhden suklaapalan ja jättää levyn viikoksi kaappiin. He sanovat minulle, että mikä ihme ongelma tuo on, joko syö tai ei syö.
Olisi ihanaa, jos olisi ihminen, joka ymmärtäisi. Jolle voisi ehkä soittaa ennenkun tarttuu siihen sipsipussiin. Jonka kanssa voisi vaikka tehdä asioita yhdessä kotona ahmimisen sijaan ja keksiä yhdessä keinoja voittaa. Olen huomannut, että nimenomaan liikenteessä ja kavereiden kanssa oleminen auttaa olemaan ajattelematta ruokaa. Jos vielä se ystävä olisi sellainen, jonka kanssa voisi puhua asiasta rehellisesti, niin luulen, että sellaisesta olisi suuri apu.
Haluaisin eritoten vaihtaa ajatuksia ihmisen kanssa, jolla on samankaltainen ongelma. Toiveena olisi myös mahdollisesti saada ystävä, jonka kanssa voisimme tsempata toisiamme. Tällä hetkellä en tunne yhtään ihmistä, joka kärsii samasta asiasta. Ystäväni ja lähipiirini eivät ymmärrä minua tässä laisinkaan. He osaavat ottaa yhden suklaapalan ja jättää levyn viikoksi kaappiin. He sanovat minulle, että mikä ihme ongelma tuo on, joko syö tai ei syö.
Olisi ihanaa, jos olisi ihminen, joka ymmärtäisi. Jolle voisi ehkä soittaa ennenkun tarttuu siihen sipsipussiin. Jonka kanssa voisi vaikka tehdä asioita yhdessä kotona ahmimisen sijaan ja keksiä yhdessä keinoja voittaa. Olen huomannut, että nimenomaan liikenteessä ja kavereiden kanssa oleminen auttaa olemaan ajattelematta ruokaa. Jos vielä se ystävä olisi sellainen, jonka kanssa voisi puhua asiasta rehellisesti, niin luulen, että sellaisesta olisi suuri apu.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Moikka moi. Mä olen 22- vuotias tyttöne Stadista ja kärsin BED:stä ja myös vähän bulimiasta, joka siis on tullut nyt mukaan kuvioihin.
Olisi mukava saada ystävä jolle voisi asiasta puhua ja jonka kanssa ei tarvitsisi hävetä sitä, että on sairas :(.
Olisko sulla mailiosoitetta, johon kirjottaa?
Minä taistelen myös ahmimisten kanssa, mutta nyt olisi taas yritystä päästä kiinni tavalliseen ja terveelliseen elämään. Kaipaan liikunta ja "parantumis"seuraa :) Jos teitä kiinnostaa lähteä lenkille/tanssitunnille/uimaan tms. niin ilmoitelkaa!
huoh... tuo aloittajan viesti kuulosti turhankin tutulta, melkein kuin omasta elämästäni. Reilu pari-kolme vuotta ahminta on hallinnut elämääni, välillä enemmän välillä vähemmän. Ennenkaikkea se on johtanut noidankehään; huono olo(yksinäisyys, stressi tai muu paha olo) -ahminta -ahmimisesta seuraava häpeä ja inho -stressi-ahminta... aivan kamala kierre!
Itse olen 20-vuotias nainen.
Itsekin olen liikkunut paljon,ja nyt onneksi liityin taas salille, se on monesti ollut henkireikä; tie hyvään oloon ja painonhallintaan.Surullista kyllä, toisaalta tuntuu, että joskus liikunta on vain keino "siirtää" ahmimista, ennemmin tai myöhemmin se tulee kuitenkin eteen. Ei sillä, onhan liikunta tärkeää, ja todella nautin siitä. Mutta joskus ahdistukseen ja huonoon oloon iso karkkipussi on helpottavampi ratkaisu kuin vaikka kävely-lenkki.
Itse katson ahdistuksen monesti johtuvan yksinäisyyden tunteesta, tunnen oikeasti olevan yksin, vaikka sitä ei monikaan huomaa,olenhan niin kiva persoona ja juttuun tuleen vaikka kenen kanssa. Jostain syystä joku tökkii ja pahasti..ei "hyvän päivän tuttujen"määrällä ole mitään merkitystä jos sinusta tuntuu, ettei ole ketään jota oikeasti kiinnostaa mitä juuri Sinulle kuuluu. Ja tarkoitan nyt myös perhettäni tässä asiassani, olen ajatellut että perhesuhteeni on "pinnallisesti läheisiä". Minuun on aina perheen osalta suhtauduttu väheksyen,ja on tuntunut,etten todellakaan kelpaa sellaisena kuin olen. En asu samalla paikkakunnallani perheeni kanssa (vanhemmat,sisarukset) ja nytkin siellä käydessäni tajusi siskoni alkutekijöikseen huomauttaa etten ainakaan ole laihtumaan päässyt. Muisti kuitenkin kysyä että miten onkaan alkanut uudet opiskelut. No,se tästä, meni hieman aiheen vierestä..mutta pointti oli se, että paha oloni on johtanut ahmimiseen ja liialliseen ruoan ajattelemiseen. Välillä huomaan,että kun on hyvä päivä jollain tavalla,sitä syökin normaalisti ja muutenkin on hyvä olo,eikä tee mieli ahmia.
Mutta todella turhauttavaa tämä on..kukaan ei juuri asiastani tiedä, ehkä koen sen vain olevan suuri häpeä ja toisekseen,en näe lähelläni sellaista ihmistä joka minua ymmärtäisi.
Koetetaan jaksaa. Me kaikki. Suuri asia on jo,että tiedostaa ongelman olemassaolon..se kun ei vain yksin riitä...
mailia saa pistää, vertaistuki olisi mahtava juttu=) sade_(ät)suomi24.fi