Onko normaalia, että en ole vieläkään päässyt kokonaan rottweilerin kuolemasta yli, itkettää sillon tällön kun sitä muistelee ja kun katsoo taululla olevaa kuvaa jolloin se oli noin 8 vuotta niin rupeaa miettimään, että kumpa se olisi vielä hengissä. Sillä oli nivelrikko ja sydänvaikeuksia jo pienestä asti, mutta yhtenä päivänä kun tulin koulusta kotiin, niin sitä ei enään ollutkaan, sain kuulla vanhemmilta että he lopettivat sen, no tietenkin heti silmät vetistyivät ja menin sängylle makaamaan, olen tosi kiitollinen siitä, että se oli minun vierellä aamulla herätessäni ja paijassin sitä noin 10minuuttia ennenkuin lähdin kouluun, eikä se todellakaan ollut helppoa vanhemmillekkaan, vuosi pari siinä meni ja enkä tiedä kuinka hyvin he ovat päässeet siitä yli, lopetus tuli sen takia kun se olisi elänyt enään enintään puolivuotta ja se haluttiin lopettaa kärsimyksistään. Sillä oli kasvaimia, pari ja ne leikattiin pois. Rottweilerimme oli narttu ja tosi rakas koko perheelle.
Ja muistakaa kun puhutte toisten poismenneistä lemmikeistä, vaikka siitä olisi kuinka kauan, että se on aina heidän mielissään. Itse en ainakaan unohda rottweileriämme koskaan.
Muistellen ja ajatellen 18 vuotias poika.
Ja muistakaa kun puhutte toisten poismenneistä lemmikeistä, vaikka siitä olisi kuinka kauan, että se on aina heidän mielissään. Itse en ainakaan unohda rottweileriämme koskaan.
Muistellen ja ajatellen 18 vuotias poika.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Otan osaa. Voin kuvitella, miltä sinusta tuntuu, minullakin on kuollut lemmikki. Minusta on myös täysin normaalia, että ikävöit ja kaipaat koiraasi. Ikävä ei luultavasti koskaan häviä, ajan myötä se on vain helpompi kestää. Minäkin tulen aina kaipaamaan omaa lemmikkiäni.. Koiran menetys on kuin menettäisi läheisen ja rakkaan perheenjäsenen, onhan se ollut osa arkipäivääsi ja elämääsi. Valitettavasti koirat eivät vain elä yhtä pitkään kuin ihmiset.. Mutta sinulla on vielä muistot rottweileristanne jäljellä, joita ei voi kukaan tai mikään ottaa pois.
Otan vielä kerran osaa ja toivotan sinulle hyvää kesää. :)
Tiedän tunteen, mistä puhut. Itse kaipaan edelleen elämäni ensimmäistä rottista ja se lopetettiin vuonna -82.
Huomenna koittaa surun päivä meillekin, kun viemme rakkaan 11-vuotiaan uros-rotikkamme nukkumaan ikuiseen uneen. Tuossa se nyt vierelläni on viimeistä iltaa. Pitkä ja hyvä elämä sillä on ollut, aivan loistokoira. Sillä todettiin Cushingin tauti nyt keväällä ja viikko sitten se alkoi ontua niin pahasti että hyvä kun pystyy kävelemään ja pissimään. Joten siinä mielessä se tieto lohduttaa että sen ei tarvitse sitten enää kärsiä.
Ja uskossa Jumalaan kun oon ja uskon että ihminen tullaan vielä noutamaan uuteen maahan, heitänpä semmoisen rukouksen taivaan Isälle, että siellä voisi olla myös meidän ja kaikkien muiden rakkaat lemmikit. Vaikka eläimelle ei olekaan asetettu hengellisyyden tajua, yläkerran Isä on niin hyvä tyyppi että se saattaa haluta yllättää meidät ihmiset. No joo, ehkä tän ymmärtää joku muukin joka on uskossa.