Risto Isomäen ekotrilleri on vaikeasti luokiteltava kirjallisuuden lajityyppien ahtaisiin lokeroihin. Onko kyseessä toimintajännäri, tuomiopäiväpamfletti, essee ydintekniikan kehitysvaiheista vai filosofista pohdintaa väkivallan oikeutuksesta maailmanpolitiikan välineenä. Kaikkea tätä, ja vaikeasta tematiikasta huolimatta ihan helposti luettavassa muodossa. Vaikka kaikkien uraanin isotooppien ominaisuudet ei olisikaan lukijalla yhtä hyvin hallinnassa kuin tekijällä. Asiantuntemattomuudestahan Isomäkeä ei voi syyttää, vaikkei tarinasta pidäkään.
Ensilukemalta peruskuviolta näyttävä juonirakenne on tuttu ja käytetty. Terroristit saavat haltuunsa kriittisiä määriä aineita kunnon jysäyksen järjestämiseen. Vaan missä, koska ja kuka, sitäpä setvivät kansainväliset turvallisuusviranomaiset , mukana tietennii puuhakas ja kaikkeen kykenevä suomipoika Lauri inkkarivaimoineen.
Välillä tuntuu kuin lukisi yhtaikaa vähintään kahta kirjaa. Pitkät luennot ensimmäisistä ydinkokeista Aatuvainaan Suursaksassa tai USAn ulkopolitiikan epäloogisuuksista katkeavat yhtäkkiä väkivaltaisiin toimintajaksoihin. Laivallinen miehiä listitään suitsaitsukkelaan ja huomataan sitten jotta hups, väärä laiva. Toiminta-elokuvan aineksia toki kosolti.
Vaihteeksi pitkät pätkät pohdintaa ja teoreettisia malleja miten hallitsematon tai väärin suunnattu ydinräjähdys etenee mantereen ja maapallon yli. Ja väliin pakollinen jenkkilän presidentin tapaaminen, ihan toiminnan korkeaa tasoa kuvaamaan.
Niin kuin hyvissä dekkareissa tässäkään mikään ei ole miltä näyttää. Lankoja vetelee aivan eri taho kuin vedätetyt kuvittelevat. Lopulta tietennii selviää, että vahvin ase on pelko, mikä lie Isomäen ydinsanoma.
Huumori pientä puujalanpätkää, maisemakuvaus hienoa. Muutamat henkilöhahmot keskeisestä merkityksestään huolimatta varjottomia nimiä, pelkkiä ammattimiehiä alallaan. Jotkut taas uskottavan äärirajoilla. Kuten edustusprostitoidusta parin päivän pikakoulutuksella kehkeytyvä huipputaistelija.
Lopullisia vastauksia Isomäki ei anna, mutta esittää hyviä ja merkittäviä kysymyksiä.
Rohkenen suositella juhannuskrapulan hoitoon.
Ensilukemalta peruskuviolta näyttävä juonirakenne on tuttu ja käytetty. Terroristit saavat haltuunsa kriittisiä määriä aineita kunnon jysäyksen järjestämiseen. Vaan missä, koska ja kuka, sitäpä setvivät kansainväliset turvallisuusviranomaiset , mukana tietennii puuhakas ja kaikkeen kykenevä suomipoika Lauri inkkarivaimoineen.
Välillä tuntuu kuin lukisi yhtaikaa vähintään kahta kirjaa. Pitkät luennot ensimmäisistä ydinkokeista Aatuvainaan Suursaksassa tai USAn ulkopolitiikan epäloogisuuksista katkeavat yhtäkkiä väkivaltaisiin toimintajaksoihin. Laivallinen miehiä listitään suitsaitsukkelaan ja huomataan sitten jotta hups, väärä laiva. Toiminta-elokuvan aineksia toki kosolti.
Vaihteeksi pitkät pätkät pohdintaa ja teoreettisia malleja miten hallitsematon tai väärin suunnattu ydinräjähdys etenee mantereen ja maapallon yli. Ja väliin pakollinen jenkkilän presidentin tapaaminen, ihan toiminnan korkeaa tasoa kuvaamaan.
Niin kuin hyvissä dekkareissa tässäkään mikään ei ole miltä näyttää. Lankoja vetelee aivan eri taho kuin vedätetyt kuvittelevat. Lopulta tietennii selviää, että vahvin ase on pelko, mikä lie Isomäen ydinsanoma.
Huumori pientä puujalanpätkää, maisemakuvaus hienoa. Muutamat henkilöhahmot keskeisestä merkityksestään huolimatta varjottomia nimiä, pelkkiä ammattimiehiä alallaan. Jotkut taas uskottavan äärirajoilla. Kuten edustusprostitoidusta parin päivän pikakoulutuksella kehkeytyvä huipputaistelija.
Lopullisia vastauksia Isomäki ei anna, mutta esittää hyviä ja merkittäviä kysymyksiä.
Rohkenen suositella juhannuskrapulan hoitoon.
Vastaukset 3
Vanhimmat
tämä Isomäki, kun kelpasi Eduskunnalle asiantunijaksi ydinvoimapäätöstä valiokunnissa hinkattaessa. Jos uskomme päivän hesaria.
Pakko myöntää että Risto Isomäki on aika tuottelias kirjailija. En ole koskaan lukenut hänen romaanituotantoaan - esimerkiksi Sarasvatin Hiekkaa kuulostaa mielenkiintoiselta. Tämä Litium 6 kuulostaa kyllä kiinnostavalta.
Itse bongasin viimeisimpänä tuolta blogista http://kirjaplaneetta.blogspot.com Risto Isomäen suhteellisen uuden tietokirjan ilmastonlämpenemisestä. Itse en aina lämpene hänen kirjoitustyylilleen, joka on ajoittain vähän huolimatonta. Muuten hyvää matskua.
Isomäen Jumalan pikkusormi tuli äsken luettua. Aurinkotuulivoimalalla ratkaistaan ihmiskunnan kohtaloa, jännittävien vaiheiden jälkeen, tietennii. En siitä sen enempää, Hesarin kriitikon kanssa olen likimain samaa mieltä ja pidän tätä jopa Lithiumia parempana. Sama Lauri siellä seikkailee, vaikkei aivan konetuliaseiden ristitulessa olekaan.
http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Aurinkoenergia kohtaa konetuliaseet/HS20091003SI1KU047sl