Kun lapset varttuvat kouluikäisiksi, teini-ikäisiksi, aikuisiksi, älkää koskaan kertoko heille itselleen tai heidän kuultensa mitä he ovat pienenä sanoneet tai tehneet! Sen kuunteleminen on karmea kokemus.
Älkää kertoko heille itselleen
29
91718
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 9
Vanhimmat
No,minä kyllä olen jo niin aikuinen,että ei kauhistuta tippaakaan.Se on minun historiaani ja ihan hienoa että on vielä joku olemassa ,joka muistaa millainen olen ollut lapsena.Mummoikäisellä ne ihmiset alkaa olla jo aika vähissä.
pystyis kertomaan millanen mää olin lapsena. Ikävä kyllä ei ole.
Mukavaa huomata, että on muitakin ihmisiä jotka muistavat sen saman nöyryytyksen ja häpeän tunteen lapsuudesta, kun vanhemmat/tuttavat kertovat "hauskoja" kertomuksia kun sinä olit vielä pieni ja teit sitä ja sanoit tätä. Pienenä anelin äidiltäni itkien ettei hän kertoilisi tekemisiäni ja sanomisiani kaikille. Eipä tämä kuitenkaan auttanut asiaa yhtään, äidistäni tämäkin oli hassua eikä ottanut kuuleviin korviinsa, kun 7- vuotias itkien pyytää lopettamaan julkisen nöyryyttämisen. Oli tosi kiva seistä naama punainsen ja silmät itkusta kirvellen jossain kahvituksissa ja kuunnella kuinka hassua oli, kun juoksentelin alasti kukkapenkissä ja kaikkea muuta paskaa, mitä pieni lapsi nyt vain ymmärtämättömyydessään tekee.
Myöhemmin omissa lakkiasissani oli kivaa taas sitten, kun sinne kutsutut ihmiset kertoilivat näitä "hauskoja" juttuja siinä kaikkien kuullen. Ja oli vielä pokkaa naureskella että tullaan sitten sun häihis kanssa kertomaan kuinka mainio sä olit pentuna. Kiitos paljon näistä nöyryyttävistä kokemuksista, joista olenkoko elämäni saanut nauttia ainoastaan siitä syystä, että satuin olemaan eläväinen lapsi.
Tosikkolapsi taidat olla, enpä ennen ole kuullut että joku olisi saanut aikuisiällä moisesta traumoja. Sen toki ymmärrän että lasta ei saa nöyryyttää, mutta kyllä aikuisena on osattava jo nauraa itselleen.
Totta toinen puoli. Minusta on suuri ero siinä, millä tavoin asioita kerrotaan. Meistä jokaisesta on suvussa ja perheessä tarinoita siitä, mitä lapsena toilailimme.
Vanhempani ovat minusta ja sisaruksistani kertoneet ja niin ollen pitäneet elämässä vain hyviä ja ystävällisiä juttuja, sellaisia, joista huomaa, miten fiksuja ja ajettelevia (heidän mielestään!) olimme. Olen huomannut, että me kaikki viisi lasta olemme soveltaneet ihan samaa periaatetta omissa perheissämme.
Erikseen on tietysti ne jutut, joita olen huomannut vielä nykyaikanakin joidenkin vanhempien ja sukulaisten harrastavan: sellaiset, joissa lasta nolataan tai esitetään hänet typeränä. Miten ihmeessä kukaan vähänkään järki(tai tunne-)ihminen voi niille nauraa? Tapa, jolla niitä kerrotaan sekä tilanteet, jolloin niitä kerrotaan, sanovat yleensä enemmän kertojan psyykestä kuin lapsesta!
aikuisena on osattava, mutta lapsi on eri asia. Minä vihaan vieläkin ruotsia ja hiihtämistä :D
keitä et häihisi kutsu. Selitys olkoon juuri tuo, jos kysyvät.
Nöytyytystä ei tarvitse enää sietää.
Taidat olla sitä porukkaa, jonka mielestä on hauskaa kun kaikki muut nauravat, mutta se yksi itkee. Se kun on niin erilainen eikä kestä huumooria.
Minä tein lapsille kullekin oman kirjan, jossa oli painot ja pituudet, valokuvia ja lausahduksia.
He lukivat niitä innokkaasti teini-iässä. Tokaisutkin olivat ihan huvittavia, kun luki ne kirjan sivuilta.