- Iltapäivää ! Näinkös kävi, Hil-la, että altavastaajaksi taas jouduit ? Olikin leppoisaa kirjoittelua välillä, ilokseen sai lukea viestejä.
Paljon laitan tämän alustan, formaatin piikkiin. On liian "helppoa" heitellä hetken tuntoja tänne, koskee tietysti enempi satunnaisia kävijöitä: jokainen kai tahtoo puumerkkinsä tänne jättää, väheksyä ja halveksia muiden tuotoksia ja tulilinjalle kai aina joutuu se näkyvin hahmo, aloitusten tekijä, häneen on helppo sijoittaa omia turhautumia vaikka sen huomion puutteen osalta.
Silti katson, että paljon täällä on sittenkin asiallista ja sopuisaa kerrontaa ja kuten Hil-la totesit, tutut harvoin keskenään rettelöivät. Tuttuus on kyllä verraton lisäarvo täällä, missä joukko on sittenkin aika kirjavaa.
Sielunsisaria ollaan Hil-la, koen, että samalla tavalla itsemme ja paikkamme ihmisyhteisöissä miellämme, sinun tapasi toimia vaikka näissä konflikteissa on sellainen, mihin itsekin tahtoisin pyrkiä. Pidämme tapaamista tulevan kesän tavoitteena..))
Uskon myös, että vaikka täällä toinen kirjoittaja valitti keskustelun vähäisyydestä, katsoi, ettei ketään kiinnosta muiden asiat, olen kyllä jossain määrin toista mieltä. Lukijoita tuntuu Nojatuolissa olevan, eikö se kerro kiinnostuksesta ? Aina ei ehdi tai jaksa kirjoittaa, mutta voi silti lukijana arvostaa muiden viestejä, saada niistä paljonkin. Sellaisessa roolissa olen täällä itsekin aika ajoin.
On kyllä varmasti niinkin, että kun informaatiota tunkee joka taholta ja ammattikirjoittajillakin on vaikeuksia saada lukijoita niin ei kai tämä meidän tavisten mummopalsta nyt välttämättä kovin suurta suosiota saa ja tuskin sitä haetaankaan. Tuntuu silti, että viihtymistä, viihdyttämistä jotkut täältä hakevat ihan niinkuin kuluttajan roolissa..))
Onneksi tänne emme sentään takatalvea saaneet. Oma jalkani on vielä siinä kunnossa etten arvaa pitkälle ponnistaa kun en niitä särkylääkkeitä tahdo. Onneksi pakkastakaan ei ollut, ainakaan niin paljon, että valkovuokot olisivat kärsineet: niiden valkoinen matto on edelleen silmänilona pihamaalla.
Eilen kuitenkin tein bussireissun meidän yhteiseen olotilaan ja aina sielläkin tapaa entisiä ja uusiakin tuttuja. Ilahduttavaa on se avoin ilmapiiri mikä tapahtumaan on onnistuttu luomaan. Iranilaisella rouvalla oli poikansa mukana. Hän on päässyt ammattikoulutukseen ja puhuu jo hyvin suomea.
Ihan uusi tuttuvuus oli nuori rouva, joka kertoi olevansa viiden lapsen ja kuuden koiran (!) huoltaja ja pyrkivänsä kätilökoulutukseen. Enpä olisi uskonut, että hänellä oli päihdetaustaa ja oli hän lähtemässä kuukauden mittaiselle kuntoutusjaksolle.
Kaikkea hyvää toivotimme hänelle ja toivoimme tietysi näkevämme häntä myös jatkossa.
Katselin tänään Kaari Utrion haastattelun telkkarista, paljon mielenkiintoista asiaa hänellä. Vaikka hän ei enää kirjoita kirjoja, hän kirjoittaa tarinoita Fecebookiin ja katsoo että tarinoihin ihmiset eivät väsy.
Samaa mieltä olen ja itsekin kaipaan tarinoita enemmän kuin "mielipiteitä" tai päiväkirjamerkintöjä (mitä täällä itsekin enimmäkseen kirjoitan).
Onneksi meillä on ainakin Mdk ja Hil-la jotka arjen kuvausten ohessa tarinoivat luontevasti, kertovat myös menneestä.
Nuo Mdk:n ruokatarinat saivat minuakin hiukan aktivoitumaan ja pitkästä aikaa otin myös leipomisen työn alle. Helppo sämpyläresepti löytyi ja hyviltä ne maistuivat. Myös vierasvaraa täytyy tehdä, toukuun puolenvälin jälkeen olen luvannut hoitaa rästiin jääneitä vierailuja kun tapaamisia voi järjestää vaikka pihapiirissä.
On tämä vain hienoa aikaa: kauniita aamu- ja iltaruskoja, kevätkukkia. linnunlaulua ja tätä ihmeellistä valoa - silloinkin kun taivas on pilvessä...
Mukavaa lauantai-iltaa kaikille,
demeter1 - Pistitpä pahan, Ano 00152/eilen. Onneksi vastaus on helppo antaa: Hil-lahan se suosikkini on, kuten ilmeisesti monen muunkin suosikki..))
Tietysti on monia muitakin tuttuja ja vähemmän tuttuja kirjoittajia, joihin olisi kiva tutustua lähemmin. Sinäkin varmasti kuuluisit siihen joukkoon..))
Kaikki me kuitenkin tiedämme, että vanhemmiten voimavarat vähenevät myös sosiaalisten suhteuden kohdalla - kiinnostusta on enemmän kuin voimia ja mahdollisuuksia suhteiden ylläpitoon. Siksikin on hyvä, että meillä kuitenkin on tämä mahdollisuus, olla yhteydessä ikätovereihin netin kautta.
demeter1 - Iltapäivää ! Alakuloa liikkeellä ? Oikeastaan on kiva lukea siitä - minun, jonka mielenliikkeisiin alakulo kuuluu luonnollisena osana..)) Vertaistukea saa kun jaetaan kokemuksia siitäkin...
Olen omasta alavireisyydestäni vuosien varrella kertonutkin, puolustanutkin sitä tai ainakin nähnyt sen kuuluvan elämään siinä kuin iloisuuden ja tyytyväisyydenkin.
Ja taitaa olla niinkin, että tällä hetkellä ahdistus/masennus-diagnoosi on niitä yleisempiä mielenterveyden häiriöitä, yleistynyt ennen muuta lasten ja nuorten aikuisten kohdalla.
Puhutaanhan myös ylidiagnosoinnista mutta uskon, että meidän ikäiset jo ymmärtävät, ettei se elämä aina ole "kuin silkkiä vaan" ja että oma apu yleensä riittää hoitokeinoksi kohtuukokoista alakuloa vastaan.
Itselläni on taas ollut niin paljon arjen tapahtumista, ettei oikeastaan ole ollut aikaa pysähtyä tuntojaan tarkastelemaan. Stressiä on aiheuttanut jopa veroilmoituksen teko, eli sen digitaalinen muoto. Kun kerran vuodessa sen teet, niin eihän se marssijärjestyskään ole tallessa, valikot, ohjeet, tallennukset.
En ole myöskään erityisen järjestelmällinen byrokratian hoidossa, enkä raatsi poikia hälyttää avuksi digiasiointiin - tuntuu vain että juuri se on asia, mistä en jatkossa selviä.
Ja digitaalisaatiota lisäämällä kuvitellaan sitten ratkottavan vanhusväestön hoitopulmat!
Onnelliset me, jotka vielä selviämme omin avuin tai vähäisen avun/tuen turvin. Varoituksia tulevasta kokee tietysti aika ajoin, kun milloin minkäkinlaista uutta vaivaa ilmaantuu, minullakin nyt tuo liikkumisen vaikeutuminen ja tietysti lääkityksen tarkistaminen.
Saman verisuonia laajentavan lääkkeen sain, mistä Mdk kertoi. Kyllä siinä paineet laskivat, haitat ilmaantuvat ajan kanssa jos niitä on ja usein pakkaa olemaan.
Iloa ovat kyllä edelleen tuottaneet ne samat vanhat aiheet: kirjat ja ystävät/tutut.
Meidän avoimella tapaamispaikalla tapaa eri ikäisiä, ei pelkästään meitä vanhoja. Pariin irakilaiseen nuoreen olen tutustunut, pari nuorta miestä hakeutuu usein meidän vanhempien joukkoon, ihan mukava henki näissä satunnaisissa kohtaamisissakin on,
vaikka monet tutut ikätoverit niitä vierastavat.
Lukupiiri on saanut lisää jäseniä, vielä yksi tapaaminen on jäljellä tälle keväälle. Lukupiirin vetäjä on meidän kirjastonhoitaja ja hänen valoisa olemuksensa luo piiriin vapautunutta henkeä, ei tärkeilyä eikä kilpailua, vertaisuutta parhaimillaan.
Upea, aurinkoinen päivä on taas täällä tarjolla. Vaikka jalkani vaivautuu noilla pitemmillä lenkeillä tahdon yrittää taas.
Mukavaa viikonlopun jatkoa kaikille,
demeter1 - Aloituksessa esiteltiin Niina Niskasen kirjaa "Harakanmuna" . Laitoin sen tilaukseen ja aihe; köyhyys ja osattomuus taitaa olla meille ajankohtainen tälläkin hetkellä - kun tukia leikkaillaan ja niitä meidän "oikeuksia" aletaan kutsua niiden oikealla nimellä - aletaan puhua etuoikeuksista, joista olemme (velaksi) saaneet nauttia vuosikymmeniä.
Ranskalainen kirjailija Edouard Louis (s. 1992) antoi mielestäni kasvot modernille, tämän päivän köyhyydelle omissa elämäkerrallisissa romaaneissaan. Ensimmäiselle "Ei enää Eddy"- kirjalle oli vaikea löytää kustantajaa, koska katsottiin, että sen kuvaamaa köyhyyttä ei voinut Ranskassa olla. Kirja ilmestyi Ranskassa 2014.
Edouad Louis kuvasi siis pienen Pohjois-ranskalaisen kylän näköalatonta elinpiiriä, viisilapsista perhettä, jossa isä oli tehdastyössä, äiti kotiäitinä. Köyhyyden lisäksi Eduardilla, ennen Eddyllä, oli taakkanaan oma sukupuolinen suuntautuneisuutensa, mikä näkyi hänestä varhain ja aiheutti jatkuvaa syrjintää ja kouluaikana myös väkivaltaista kohtelua muiden taholta.
Perhe asui asunnossa, yhdessä kirjassa oli kuva siitä - missä hyvinvointi-Suomen köyhät tuskin asuvat. Kirjan kuvaukset täydentävät kuvaa rähjäisestä asumisesta, kodista, missä "kaikki oli ihanasti rempallaan". Tosin jokaisessa huoneessa oli televisio, raakki tietysti sekin, mutta niin keskeinen varuste, että perhe suorastaan velvoitettiin sen seurailuun koko valveillaolon ajan, 8-10 tuntia vuorokaudessa.
Molemmat vanhemmat myös tupakoivat, perheen isä joi pastista, anisviinaa, lähes pävittäin, vanhin veli seurasi isän esimerkkiä, rikollisuuttakin ilmestyi kuvaan.
Eduard oli ainoa lapsi jolle saatiin kustannettua lukio-opinnot, muut seurasivat tuttua polkua tehtaaseen tai muille matalapalkka-aloille, jos niillekään.
Edouardin tarina jatkuu eri kirjojen muodossa, uskomaton selviytymis- menetystarina se tietysti on ja ne valinnat, joita hän teki ja joita hyväosaisen on helppo pitää moraaliltaan arvelluttavina, tulevat hyväksytyiksi kun ymmärtää hänen epätoivonsa syvyyden ja sen turmeltamattomuuden, minkä hän sittenkin onnistui säilyttämään ja mikä antoi hänelle mahdollisuuden rakentaa syvällisiä ihmissuhteita, joiden avulla hän rakentui, häivytti itsestään köyhyyden stigman .
Vaikka Louisin tarina on rehellinen ja raikas puheenvuoro isosta rakenteellisesta ongelmasta yhteiskunnassa mikään ohjelmanjulistus köyhyyden poistamiseksi se ei tietenkään ole.
Totta puhuen, itselläni tulee oikeastaan vain mieleen Erno Paasilinna ja hänen näkemyksensä siitä, miten Kirkko suhtautuu köyhyyteen: "Köyhäkin voi elää rikasta elämää. Hyvä sanoma ja tulee halvaksi"..))
Paloma kirjoitti tuolla aikaisemmin omista havainnoistaan: köyhien, vähäosaisten keskuudessa keskinäinen solidaarisuus, lähimmäisen huomiointi, on yleisempää kuin hyvinvoivien keskuudessa.
Louis taas katsoi, että hyväosaisten, menestyneiden tunneskaalasta puuttuivat raivo ja myötätunto..)) Ehkä molemmilla olisi käyttöä ?
demeter1 - Heh, Paloma, 11.52. Taidat potea "kirjailijan tautia"..)) Veijo Meren määritelmän mukaan, kirjailija tulee henkilöstä, joka ilmaisee itseään huonosti...
Tähän yhtyi myös toimittajatuttuni, joka katsoi, että hänestä ei voi tulla kirjailijaa,
koska kirjoittaminen on hänelle helppoa..)) - Iltapäivää ! Melkein helpotuksesta huokasin, kun arki alkoi, kun pyhät saatiin "lusittua"..))
Ei niin, että ne olisivat huonosti menneet vaan niin, että "jotakin jäi puuttumaan".
Tällä kertaa on helppo laittaa tuo puuttuminen kilpirauhasen piikkiin - ylikierrokset ehkä tulivat nyt tarpeeseen mutta samalla vierottivat itse aiheesta, ajankohdasta ja juhlan perinteisestä merkityksestä. Eli se hiljentyminen jäi puutteelliseksi.
Kymmenen henkeä oli kutsuttujen vieraiden määrä, mutta pikkumies sairastui sitkeään vatsatautiin ja sairastutti äitinsä, isäkin jäi kotiin seuraksi niin että vajaamiehityksellä kokoonnuttiin. Sää ei myöskään suosinut, koko pääsiäinen vietettiin "pilvessä", välillä oli tihkusadettakin.
Kuulumisia vaihdettiin, lähinnä poikien äitipuolen, varamummon, ja lasten väliillä, harvemmin tapaavat, muuttuneina joka kerta..))
Mdk, Mdk kirjoitti täällä ruotsalaisen (?) perhekulttuurin muutoksesta. Minusta sama ilmiö on havaittavissa täälläkin. Eri ikäpolvet eivät juuri tapaa, seurustelevat vain keskenään, "vanhat" eivät juuri kiinnosta, heille ei löydy paikkaa, etenkään silloin jos toimintakyky on vajavainen, jos eivät pysy kartalla kuten ennen.
Olen yrittänyt "alustaa" aiheesta keskustelua täälläkin, mutta tälläkin kertaa poikien äitipuoli vakuutti heti, että kyllä isovanhemmilla on iso merkitys jälkipolville. Näinköhän ?
Meillä molemmilla saattaa vielä olla, mutta entä sitten, kun tilanne tästä huononee ja huononeehan se ?
Riittääkö "nuorilta" kiinnostusta vanhojen rajoittuneeseen elämänsisältöön, kantaako eletty elämä muistoineen myös siinä elämänvaiheessa, toimiiko vastavuoroisuus myös toisinpäin ?
Onneksi täältäkin on saanut lukea myönteisiä kuvauksia tuosta huolenpidosta, että välitetään, otetaan lukuun. Mdk arveli, että maaseudulla tuo perinne elää vahvemmin kuin kaupungistuneessa ympäristössä, näin minäkin olen ollut huomaavinani.
Tietysti puitteet vaikuttavat myös. Pieneen asuntoon ei kovin iso joukko mahdu samaan aikaan ja etäisyydet tietysti vaikeuttavat arjen luontevaa kanssakäymistä.
No. Ehkä nämäkin aiheet tulevat entistä ajankohtaisimmiksi kun vastuuta vanhusten hoidosta tahdotaan siirtää omaisille enemmän. Sitä ei taida monikaan meistä haluta, mutta luultavasti meiltä ei kysytä. Sen näkee sitten.
Hil-la jo listasikin näitä tulevia juhlapäiviä, niitähän toukokuulle sattuu useita.
Odotusta ilmassa ?
Mukavia huhtikuun päiviä,
demeter1 - Minäkin pitäisin tärkeänä että fakta ja fiktio erotetaan toisistaan, Ano 00036, eiköhän se ole jo riittävän medialukutaidonkin edellytys ?
Kun kuitenkin "sama kude meissä kuin on unelmissa" noiden kahden erottaminen taitaa lopulta olla aika vaikeata, sitä omaa laatua pakkaa kuitenkin tulla tulkintaan mukaan,
asenteina ja toiveina.
En myöskään koe, että kaunokirja vieraannuttaisi todellisuudesta, pikemminkin koen sen avartavan ja syventävän todellisuuskäsitystä. - Uskon, Ano 000003, että Kristina23:n vetoomus tulee vaan siitä, että olemme tuttuja pitkältä ajalta ja tiedämme toistemme lukuharrastuksesta,.
Varmasti kirjoittajien/lukijoiden joukossa on monia minua ahkerampia lukijoita eikä mikään estä heitä vastaamasta Krisiina23:lle, eihän ? - En valitettavasti tunne Dan Brownin teoksia. Kristina23. Da Vinci koodin muistan katsoneeni elokuvana ja taitaa se olla näytillä jollakin kanavalla nytkin.
Minulla on monia maailmanmenestyksen saaneita kirjoja joita en ole lukenut: mm
Harry Potter/Rowling ja Taru sormusten herrasta/Tolkien.
Ehkä minua hämmentää tuo faktan ja fiktion sekoittuminen, tosikko kun olen..))
Mukavia lukuhetkiä sinulle - "lukeminen kannattaa aina"..))
demeter1 - Kiitos Ano 00078 tuosta vinkistä. Katselin videon, paremmat ohjeet kun olin ennen saanut.
- Tuota "sitaattimuistia" on joskus ihmetelty, on siitä piikiteltykin, Ano 15.35. Muuta minulla ei sitten olekaan..)) Jos pitäisi kertoa, mitä eilen tapahtui, joutuisin toteamaan, etten muista.
Ja Wikistä täytyy moni asia minunkin tarkistaa...
Ehkä muistamiseen jonkinverran vaikuttaa vahva samaistuminen, siis ihan lapsenomainen piirre... - Kiitos palautteistasi, Ano 00079. Uskon että ne ovat tärkeitä meille kaikille, kirjoittajat ja lukijat ovat yhtä merkityksellisiä molemmat.
Hil-lan läsnäolo ja vuorovaikutustaidot sopivat hyvin esimerkiksi meille kaikille, jatketaan sillä linjalla..)) - Höh, mitähän tuo waltarikin tuossa lopussa tekee ? Kömpelöt sormeni näitä outoja liikkeitä tekevät....Kännykällä kirjoittelu on tosi työlästä minulle siitäkin syystä.
- Iltapäivää ! Kirjoitin heti "aamusta" pitkän viestin, mutta jätin lähettämättä.
Vaikka tiedetään, että "itsestään paha pappi saarnaa" se saarna tuntui taas liian mahtipontiselta tälle alustalle ja Nojatuoliin kun "henki" tuntuisi suosivan joko lyhyttä raportointia tai sitten chattailyä.
Eli yritän sitä "lyhyttä raportointia"..))
Nyt kun makuuhuoneeni lämpötila nousee väkisinkin, ei ole enää "alle 17"niin vaikutus näyttäisi tuntuvan heti. Aamujäykkyys on palannut, oireita ilmestyy olkapäähän (haravointi ?), kylkeen (väärin tehty punnerrusliike ?), jalkapöytään (Morton oireyhtymä?), huimaustakin podin eilen aamuna.
Kai pitäisi ajatella kuten Waltari: nyt maksan velkaa niistä hyvistä vuosista,
mitä olen sittenkin saanut elää. Niin kivuton olen saanut olla, että särkylääkkepakkaukset vanhenevat lääkekaapissani. Poikkeuksena tietysti ne opiaatit, mitä lonkkaleikkauksen jälkeen sain.
Juuri kolmosen Aamu-TV:ssa puhuttiin tuosta psykofyysisestä yhteydestä sairauksien kohdalla. Muistan jopa sellaisen tulkinnan, että ellei osaa/jaksa kohdata elämän kuormaa mielen puolella ne tulevat kohdattaviksi erilaisina fyysisinä oireina.
Joogaterapiassa opetettiin, ettei sairaus, oire, ole niin merkittävä kuin se ajankohta, elämäntilanne, missä sairastui.
Siinä mielessä kai "murehtiminen", jopa "valittaminen" voisivat myös tukea meidän kokonaisterveyttä..))
Nämä pienet krempat, joita meillä kaikilla taitaa jo tässä iässä olla, viittaavat kyllä mielestäni siihen tosiasiaan, että ihminen kuluu ja fyysisten vaivojen vähäisyys voisi -positiivisesti tulkiten - ollakin merkki hyvin eletystä elämästä..)) Tämä tulee ainakin Hil-lan ja muiden rautarouvien kohdalla mieleen..))
Sanotaan, että on myös tervettä sairautta (ja sairasta terveyttä). Tuo nykymeno, mitä Hil-la edellä kuvasi, ja millaisena sen itsekin näen, on jo monille niin rankkaa, että sairastuminen saattaa olla terve reaktio siihen.
Yhä nuoremmat oireilevat psyykisesti, psykoterapiasta on tullut jokamiehen ja -naisen selviytymisväline, diagnooseja (vrt ADHD) hankitaan ja saadaan aikuisenakin,
puhumattakaan muodikkaasta ahdistus/masennus- diagnoosista.
En siis vähättele niitä, mutta kyllä julkisuudessakin on joskus asetettu niiden tarpeellisuus kyseenalaiseksi, nähty, että psyykinen oireilu ei aina ole sairauden merkki vaan kuuluu elämän luonteeseen.
Äh. Saarnahan tästä sittenkin tuli, sorry vaan. Pari kirjoittajaa viritteli kyllä kivoja säveliäkin muisteltavaksi: "Elämä se on kuin silkkiä vaan" ja "Elämä on kaunis ja hyvä elää sille, jolla on aikaa ja tilaa unelmille..."
Ja kyllä nämä lämpimät ja aurinkoiset kevätpäivät ovat verraton lahja meille kaikille.
Hyvää viikonloppua !
demeter1
waltari - Voi että ! Pitipä sattua Eliaana, tuo vastoinkäyminen sinullekin. Ei uskalla edes ajatella millainen olosi oli noilla lukemilla.
Mutta hyvä että toit tietoomme tällaisenkin kokemuksen nykyterveydenhoidosta: apua saa ja hoito on hyvää - jos "onni" on matkassa.
Ihan tuli vedet silmiin kun luin teidän, sinun ja Väinön, kohtaamisesta. Lemmikeiltä me kaikki voisimme oppia sitä tuiki tärkeätä kohtaamisen taitoa. Ei siihen sanoja tarvita.
Voimia toipumiseen !
demeter1 - Iltapäivää ! Olisikohan se "uutinen" tähän päivään se, että eilen minä kaaduin (!) metsälenkilläni! Valitsin vedenpitävät jalkineet ja tiesin kyllä, että niissä ei juuri pitoa ole, mutta kun tuttu tie oli suurelta osin paljas, en nähnyt isompaa riskiä liikkumisessa.
Tielle oli kuitenkin tiettyyn kohtaan tullut vettä ja sen päälle aika paksu jääkerros. Varovasti lähdin sitä ylittämään, hain tukea kävelysauvasta ja se oli virhe.
Sauvan piikit olivat jo kumitulpan alla ja lähtivät tietysti luisuun jäällä: oikein voimalla kaaduin poskelleni tiehen ja mieleen tuli ajatus: nyt taisi käydä pahasti, sen verran raju oli tärähdys.
Onneksi ylös nouseminen onnistui ja saatoin päätellä, että vaurio kaatumisesta oli luultavasti vain paikallinen.
Poski turposi, iho repeytyi, "asfaltti-ihottumaksi" kai tuollaista ihorikkoa kutsutaan. Toinen poika oli käymässä ja hän tietysti huolestui, vaikka päättelimme, että aivotärähdyksen merkkejä ei näyttänyt olevan. Oikein piti googlata kun juuri oli jossakin ohjelmassa puhetta näistä päähän osuneista iskuista, että kaikkiin täytyy suhtautua vakavuudella, oireita saattaa tulla viiveelläkin. Aivot kuulemma liikkuvat siellä kallon sisällä kun päähän osuu isku eikä voi tietää miten ne siellä uudelleen asettuvat.
Niin että saa nähdä miten mummon käy ?..))
No. Lisäoireita ei ainakaan vielä ole tullut ja aamulenkkikin sujui vaikeuksitta.
Muistan naureskelleeni noille ohjeille mitä sauvakävelyyn aikanaan annettiin. Kyllä nekin ilmeisesti tarpeen ovat, kun itsekin sujautin sauvan huolettomasti eteeni kun "alamäki alkoi".
Tuttuni teki saman virheen, kompastui sauvaan ja kaatui naamalleen, villin näköinen oli kun tapauksesta kuvan laittoi...
Kiva kuulla, Hil-la, että "löysit" tuon sarjan, "Kahden maan välissä". Katsoin itse ahneesti koko sarjan - vähän se sirpaloitui ja vesittyi loppua kohti - kun perhe vaurastui ja ajankuva muuttui pintapuolisemmaksi. Silti yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja ihmisluonteiden erot kannattelivat hyvin sarjaa ja kuten sanottu, meidän oloihin peilaten saamme taas vahvistusta suomalaisuudellemme "maailman onnellisempana maana"..))
Kyllähän nämä sarjat sinne viihdeosastoon sijoitetaan, saippuasarjoista halveksivasti puhutaan. Itse koen, että niistäkin voi oppia paljon, kuvauksesta,ohjauksesta, näytteljäntyöstä. Meidän ikäpolvi mielestäni myös kykenee sellaiseen kriittisyyteen mihin ei välttämättä nuorena pysty kun oma elämän on vielä "kesken"...
Uskon, että meillä myös on selkeämpi käsitys siitä, mikä esityksessä on "totta", realismia, mihin taas on lisätty höysteeksi "unelmia", keventämään näkymiä tai ihan vaan tuottamaan voittoa tekijöilleen. Tiedetään mikä myy ja kauppa on se mikä kannattaa...
Kiva kuulla kälystäsi, Hil-la, teidän ystävyydestänne ja siitä kanssakäymisestä, mikä vielä on teille mahdollista. Itse olen edelleenkin ymmälläni näiden "omieni" kanssa. Toki pidän yhteyttä, mutta pelkään juuri tuota, mistä itsekin joskus kerroit, että tuottaisin vain lisähämmennystä heille, kun entinen yhteys ei enää toimi.
Meillä oli toisessa kerhossani luento muistisairauksista ja oli kyllä huojentavaa kuulla, miten paljon heidän(kin) hyväkseen kuitenkin tehdään. Vertaistuen varaan sielläkin paljon lasketaan ja onhan sen vaikutuksia pystytty mittaamaankin.
Muistisairauden pitäisi kai kuitenkin olla jo tunnistettu ja hyväksytty ennenkuin vertaistuki onnistuu ja siihen on monilla pitkä matka.
Omaishoitajana 12 vuotta työskennellyt tuttuni osasi kertoa miten paljon häpeää tuonkin sairauden ympärille asetetaan, sekä sairastuneen että omaisen taholta.
Siksikin i on aina hyvä kuulla näistä tapauksista, joissa muistisairas näkee tilanteensa "hyvänä" ja katsoo saavansa riittävästi tukea omaan tilanteeseensa.
Hyvilläni olin myös kun poikien äitipuoli kertoi, että "ulkoilluttaa" samassa talossa asuvaa muistisairasta, käy hänen kanssaan syömässä, harrastuksissakin, ainakin toistaiseksi.
Voi, voi, juttua tuntuu aina löytyvän, eri asia on, kiinnostaako ketään..))
Noissa kahdessa kerhossa, joissa nyt käyn olen laittanut merkille. että on muitakin "paljon puhuvia", mielellään ihmiset kertovat tarinaansa, avoimesti ja yksityskohtaisesti, mutta jos kuulija alkaa kertoa omaansa, kertoja "putoaa kontaktista", kuten poikani asian ilmaisee.
Olen kyllä siinä tyytyväinen itseeni, että niissä kuvioissa olen enimmäkseen kuulija, eikä se ole edes vaikeata vaan kiinnostavaa - ainakin toistaiseksi.
Täällä somessa pätevät tietysti toiset lait. Tapahtuminen on sen verran vilkasta, että monesti se oma vastaus jää, kun ollaan jo toisessa asiassa. Vastaamattomuus ei siis mielestäni aina ole merkki kiinnostuksen puutteesta vaan alustan luonteesta, sen asettamista reunaehdoista.
Näillä nyt kuitenkin mennään ja hyviä hetkiä on täälläkin tarjolla. Ovatko ne hyviä riippuu myös meistä itsestämme, vai eikö ?
Hyvää alkuviikkoa kaikille,
demeter1 - Kirjoita toki, Ano 13.45.
Tuollainen riski kai meidän täytyy kaikkien ottaa: chattaily kun pakkaa välillä ottaa tilaa niin suorasanainen, tosissaan kirjoittava, tuntee itsensä melkein ääliöksi, eriseuraiseksi ainakin..)) - Kirjoittamisesta@
Meitä kaikkia on kehotettu kirjoittamaan oma elämäkertamme jo ihan "käytännön syistä". Muistisairaudet yleistyvät (eilen olin kuulemassa niistä) emmekä me lopulta tunne läheistemme kaikkia elämänvaiheita, puhumattakaan siitä, että ymmärtäisimme miten ne vaikuttivat heihin ja sitä kautta myös meihin.
Jos/kun läheinen sairastuu ja joutuu/pääsee hoitolaitokseen hänen elämäntarinansa tietämäinen helpottaisi suuresti hoitohenkikökunnan työtä, auttaisi yhteyden luomisessa puolin ja toisin.
Sukututkijat ovat tätä puutetta yrittäneet korjata ja moni heista pahoittelee toistuvasti sitä, ettei tullut keskusteltua, kyseltyä enemmän tutkittavien elämänvaiheista.
Ja nykyään kun kovasti jäljitetään näitä lapsuuden traumoja ja ymmärretään niiden kauaskantoiset seuraukset (ylisukupolviset traumat) olisi varmasti helpompaa niitäkin jäljittää, lisätä omaa itseymmärrystään niiden tietämisen kautta.
Historiasta sanotaan, kansakunnan tasolla, että ellei sitä tunne, on pakotettu toistamaan sitä - sama taitaa päteä myös henkilöhistorian kohdalla (vrt toistamispakko).
Paloman kirjallista tuotantoa on täällä kritisoitu ilkeästikin, sensijaan, että olisi nähty se rohkaisuna meille itse kullekin. Jokainen meistä osaa kirjoittaa ja useimmat arvostavat sukuaan, läheisiään. Valokuvia heistä meillä saattaa vielä olla, mutta ei välttämättä tarinaa niiden tueksi.
Eikö siinä olisi mielekästä tehtävää meille kaikille, kunnioittaa poisnukkuneita kertomalla heistä - sellaisina kuin heidät muistamme ja koimme ?
Ellei itse jaksa kirjoittaa, voisi turvautua ulkopuolisen apuun. Minun veljentyttö haastatteli puoiisoni isää ja kirjoitti niiden pohjalta pienimuotoisen "sotaromaanin". Pitäisikin se jäljittää - sen valmistuttua sitä ei kukaan "ehtinyt" lukea. SKS:aan, Suomalaisen kirjallisuuden seuraan se ainakin kelpaisi.
Taidanpa itsekin alkaa työstää äidin, isän, setien, tätien tarinaa - ainakin tahtoisin sen tehdä..))
Jos "lukeminen kannattaa aina", myös kirjoittaminen kannattaa...
jopa muistisairauksien ehkäisemisessä..))
demeter1 - Sinulle Ano 11.37, taisinkin jo vastata omasta puolestani, syyn "poissaolooni".
"Mikä mättää" taitaa olla täällä se yleisin ja kiinnostavin aihe - ilman draamaa on "tylsää", niinkö se on ? ..))
Hyvähän se tietysti on, että yritetään yhdessä, mutta kyllä se mielestäni pakkaa mennä niin, että moititaan muita. Aika harva kysyy voisiko itse tehdä jotakin "ikävän karkottamiseksi". Etenkin kun tuttu kliseekin vaikuuttaa "elämän tarkoitus on ikävän karkoitus"..))
Ja kliseillä jatkaakseni: John F Kennedy antoi ohjeen: "Älä kysy, mitä maasi voi tehdä sinun hyväksesi vaan kysy, mitä sinä voit tehdä maasi hyväksi".
Tännekin sitä voisi soveltaa, vai eikö ?..))
Sinunkin viestisi lopussa oli viisas toteamus: "Aina joku hiertää".
Onko niin hyvä vai pitäisikö asialle tehdä jotakin ?
Tai mitenkäs, kun me lapsia opetamme sietämään tylsyyttä, niin olisko se meillekin hyvä taito oppia ? Etenkin kun kaikille lienee selvää, ettei se elämä aina niin hohdokasta ole ja jos olisi, se vasta tylsää olisi..)) - Iltapäivää ! Kevätseuranta päällä täälläkin. Räystäät tippuvat (vai miten se kuuluu sanoa, kun räystäät eivät tipu..)), lumet sulavat silmissä, piha huuttaa työmiestä - "työhenkilöä" apuun..))
Kun tätä kevään tapahtumakalenteria sorvasin, tuntui, että tapahtumia on taas stressiksi saakka - siis minun voimavaroihini nähden.
Vaikka tyytyisin vain alkeelliseen järjestykseen, sekin tuntuu välillä liialliselta ja omat yritykset asioiden hoitamiseksi tuntuvat aina liian vähäisiltä.
Kuten tiedetään, ne suurimmat esteet hyvän elämänjärjestyksen ylläpitoon ovat aina korvien välissä. Yritän kyllä noita esteitä poistaa, mutta kun sekin vie aikaa ja voimia..))
Minulle kertyy tälläkin hetkellä tuhottomasti "paperia", kaksi tilattua aikakauslehteä, viikkohesari, oman kunnan uutis/tiedotuslehti, seurakunnan julkaisu, järjestöpostia...
onko siinä edes kaikki ? Sitä sumaa kun eilen yritin sorteerata, juutuin mielenkiintoisiin artikkeleihin ja päätin vielä säästää lehden myöhempää tutustumista varten..))
Jokin addiktio, riippuvuus, sekin taitaa olla: kyltymätön tiedonhalu. Etenkin kun ymmärtää, ettei kaikella kerätyllä tiedolla ole käyttöä eikä merkitystä, se voi vanheta hetkessä tai olla vain yksi näkökulma isomman asian käsittelyssä.
Kai se omalla kohdallani liittyy johonkin isompaan yhteyteen, vaikka siihen selviytymiseen alati muuttuvassa maailmassa ja oman elämän merkityksellisyyden kokemiseen.
Ehkä nuokaan tavoitteet eivät ole turhia, mutta jos niistä tulee elämässä "pääharrastus", niin eipä tunnu ihan oikealta sekään valinta.
Vai onko niin, että me emme valitse omaa tietämme vaan tie valitsee meidät ? Onhan niinkin väitetty.
Oli miten oli. Minulla se "tie" on viime aikoina vienyt "vanhojen" kontaktien pariin kun tässä elämänvaiheessa meille tapahtuu näitä peruuttamattomia asioita ja menetyksiä: lapsuuden ystävien ja/tai kaukaisempien tuttujen lähdöt. Vaikka hautajaisiinkaan ei osallistuisi, lähtö hiljentää kuitenkin.
Siinä taas yksi traditio, joka näyttää menettäneen merkitystään: hautajaiset. ET-lehdessä oli siitä hyvä artikkeli. Ei tunnu nykyihmiseltä enää löytyvän aikaa hautajaisinkaan: oma elämä kun on niin tiuhaan aikataulutettu, ettei siihen yhtäkkiä soviteta matkaa vaikka satojen kilometrien päähän, oma kuntokin voi tulla esteeksi.
Taas se yhteiskunnan rakennemuutos, yhä vähemmän näen siinä "hyvää"..))
Vakikirjoittajien vaitonaisuudesta oli puhe. Kyllä se minua rassaa, etten saa edes sitä ynnämuun "ilmoittautumista" aikaiseksi. Kuten sanottu, "uusi elämä", suuntautuminen enemmän ulospäin on vienyt omaa aikaani. Olen myös - silmieni vuoksi - yrittänyt vähentää ruutuaikaani. Kuten olen kertonut, olen hidas kirjoittaja ja myös aloittaminen tuntuu välillä vaikealta, koskee kaikkea tekemistä, ei vain kirjoittamista.
Hil-lan aamunavauksen luen kyllä aina ja usein tulee tarve vastatakin, mutta ellei sitä tee heti, se pakkaa jäädä muun tekemisen jalkoihin.
Silti kiitos Hil-lalle ja muillekin aktiivisille kirjoittajille, niille "joilta homma käy"..))
Kivoja kevätpäiviä kaikille,
demeter1