paimen_poika

Sydämen sulkakynä.
Silmäni kun suljen,
silloin haaveissani kuljen,
mietin mietettä niin syvää,
liikuttelen sydämen sulkakynää.
Sen on Luoja minulle suonut,
ehkä sattumakin esiin tuonut.
Kaiken kauniin muistiin piirtää,
muistojen arkistoon sanat siirtää.
Antoi enkelitkin siihen luvan,
piirtää maailmastaan mieliin kuvan.
”Kun teet sen ilomiellä,
olemme oppaanakin siellä.”
**********************************************
Lastuna laineilla.
Seilaan lastuna laineilla veden,
näkyy väin aavaa tuolla,
ei tiedä minne nyt menen,
on rannaton ulappa joka puolla.
Kuljettaa kauaksi tuulet nuo,
veden pinnalla puhuri kantaa,
pääsenkö koskaan rakkaani luo,
seilaanko päin kotirantaa.
Odottaako siiloin siellä hän,
kun viimein rantaan astun,
tarjoaako pyyhkeen pehmeän,
nyt täällä likoan ja kastun.
Päättyykö lopulta matka tää,
näenkö hänet vielä kerran,
olkoon se silloin matkani pää,
oi luoja, armoa suo sen verran.
********************************************************
Spartalainen
kuka olen
mistä tulen
minne menen
olen spartalainen
ruoskittu melkein kuoliaaksi lyöty
armoton, ovela, varas
varastan sieluja
otan ne orjakseni
mutta olen lempeä isäntä
annan sielujen elää
elän heidän kanssaan
olen heissä kiinni
tunnen maailman manat
tiedän monet lempeät sanat
lyön takaisin niillä
se on kohtaloni
olen spartalainen
********************************************************
Paimenpoika parka.
Vesi maan mutaan liiskaa,
sade kasvojani piiskaa.
Kuljen, mietin, matkaa taitan,
jalkaa toisen edelle laitan.
Mietteet lie minne johtaa,
kunnes silmä tutun näyn kohtaa.
Edessä pieni rehevä heinäsaari,
kauniskin, muutama vaivainen aari.
On syksy, kohta maakin jäässä,
elanto jo muutaman askeleen päässä.
Pieni katras, muutama lammas arka,
siinä elosi, voi paimenpoika parka.
********************************************************
Kotimaa: ---
Koulutus: ---
Ammatti: Muu
Siviilisääty: ---
Lapset: ---
- Satumaa
´
Asuu luona kukkasen jo lakastuneen,
kolonsa suulla näet sienen pakastuneen,
sammalpeite ja marjanvarvut somat,
peni maailma ja sen salaisuudet omat.
´
Sinne vain tarujen tarinapolku johtaa,
himmeä on valo joka sisältä hohtaa.
Tullut on tutuksi silti niin monen kerran,
hahmossa tontun, peikon, keijun tai pienen pakkasherran. - Joutsenet
´
Lentävät haaveet kuin linnut taivasta halaten,
muuttavat parvet aina kotiinsa palaten.
Yli metsän, halki suurten salojen,
kohti taivaanrannan kirkkaimpien valojen.
´
Kutsuhuudot ylhäältä niin kauaksi kantavat,
toinen toisilleen näin suojaa antavat.
Niin valkoinen hanki kuin vain voi,
kaukaa valkeat joutsenet aurana toi. - Kuusimetsässä
´
Kuusimetsästä kantautuu haikeaa havinaa,
puron solina kertoo sekin omaa tarinaa.
Kuin salaa siellä haaveen ilmoilla ilakoi,
sinitintin sävel sitä niin kirkkaana soi.
´
Sammalpetillä tapaa hiljaisen metsänpeikon,
ketunleipää syömästä tapaa sen veikon.
Kastepisarat ovat juomana olion harmaan,
tuohiseen lippoon sitä keräännyt varmaan.
... - Eräs hetki
´
Tihkusateen alla on villi metsän kansa,
suojassa mihin ei pysty metsämiehen ansa.
Kettu kai kolossaan tuuheaa turkkiaan haroo,
hirvi makuullaan silti vainoajaa varoo.
´
Jäljet kertovat mistä kukin kulkenut on,
jotospolku ja esiin kaivettu myyrä onneton.
Oli pyhä taikka arki ei mitään väliä sen,
vain tämä hetki, outoja murheet päivän kaukaisen.
´
Metsän henget ovat nyt hiiren hiljaa,
syksyinen aika on niittänyt niiltä elon viljaa.
Korpin korahtelu jostain metsän takaa,
saaliin rippeitä ne kiistellen jakaa.
´
Ensin vähän, pisarain seassa hileitä mataa,
kohta valkoisenaan märkää räntää jo sataa.
Muutosta ilmassa, on menneen kaipauksen tuntu,
pohjasta tulee tämä huuruinen huntu.
´
Vastaan on otettava mitä taivas antaa,
harmaata pilvistä kuin maailman huolia se kantaa.
Tämän haikean hetken aina joskus kohtaa,
uuteen valoon se silti vielä johtaa. - Kannattaa joskus kurkistella lieden tai jääkaapipakastimen taakse, kattolamput ovat myös paikkoja tehdä ihmeellisiä löytöjä.
- Uksi
´
Lyöty kiinni, umpi apposeksi avattu,
silmästä silmään siinä moni tuttava tavattu.
Ulkona pysyneet talven peittävät tuiskut,
railoja raapineet siihen kotoiset hännän huiskut.
´
Talon parasta, sileäksi höylättyä puuta,
vieraalle merkkinä sitä vasten nojaava luuta.
Siinä se on, tuhansien tunteiden tuoja,
poissa pitävä tai kaivatun lohdutuksen suoja. - Kynnyspuu
´
Kuin odottelisi jotain sekin oven suulla,
kulkija sitä kumartaa, ainakin niin voi luulla.
Kai kohdalla ollut joskus avoinna onnellinen syli,
kulkenut kaksi niin lähekkäin sen yli.
´
Kestänyt kaiken vielä jälkeen monen vuoden,
askeleita ahkeria sisälle ja ulos tuoden.
Myös aika on monet kerrat ohi kulkenut,
lämpöä ja sydämiä sisään sulkenut. - Lukko
´
Tulkitsee tunteita, sanoitta salpaa kielen,
toiveiden täyttyessä se muuttaa mielen.
Kuin odottelisi jotain siinä uksen suulla,
tulijan tutun askeleet kai haluaa kuulla.
´
Monesti avattu on, kaikki eivät takaisin kulje,
kulunutta ovea perässään säppiin sulje.
Tarkoitettuna niille jotka eivät salassa palaa,
heille aukeaa jotka hymyillen halaa. - Sarana
´
Kätkee sisälleen salattua takojan taikaa,
odottaa paikallaan tanassa pitkän aikaa.
Aikansa tullut on kun aamu alkaa sarastaen,
hiljaisuudesta omaan toimeensa narahtaen.
´
Niin moni sille selkänsä kääntää,
kuin huomaamatta arkisen lehtensä kääntää.
Katsomatta siirtää auki säpistä hakaa,
vaikka tuntee miten se kahdeksi maailman jakaa
´
... - Hämähäkki
´
Häviää jonnekin silmistä pois hirrenrakoon,
katseen alta kiiruhtaa äkisti pakoon.
Sulautuvat värit namioksi piilun särmään,
paljastuen seitin reuna aamun valon härmään.
´
Odottaen aikaa jähmettyy kuin kidejääksi,
kutomaansa lankaan kietoutunut pieni sääski.
Siellä huomaamatta pienen elämänsä salaten,
hämärän hyssyssä taas paikallensa palaten. - Pärekattonaula
´
Teräväpäinen, eipä juuri nupia kummempi,
siloinen runko ehkä vähän sinkkiä tummempi.
Kenties jäänyt yli kattotalkoista halkovajan,
taikka kirvonnut kädestä lattialle väsyneen rakentajan.
´
Mistä sitten löytynyt ja lyöty seinää hamarapäällä,
niin se on tapana tehdä usein täällä.
Kantanut siinä sitten lahjaksi saadun enkelikuvan,
hartaana pitänyt ylhäältä henkeä tuvan. - Lippalakki
´
Kuin paras kaveri, iltaa istunut niin monen kerran,
kuunnellut tarinoita sadan romaanin verran.
Ollut mukana pitkät päivät, illalla puhdetöissä,
heinäpellolla kesällä, elokuun ohran heilimöissä.
´
Tupahan tullut, kodissaan ylös ylimmäksi korotettu,
melkein kunniavieraan tavoin takaisin odotettu.
Siinä nytkin odottaa luona saman pihtipielen,
niin tämäkin antaa syksyyn lämpöä ja hyvän mielen. - Saapassukat
´
Niin se kului aika aamu kuuteen,
pukeutua täytyy päivään uuteen.
Saappaat ovat odottamassa liki oven pihtilautaa,
sukat kuivumassa vasten hellan suojarautaa.
´
Parsittuna on kantapää ja isovarpaan alta,
ovat lahja siltä öisen unen haltijalta.
Vaikka kuluneita, eivät silti jalkaa hankaa,
ihoa vasten hänen käsin kehräämäänsä villalankaa. - Aamun askareissa
´
Verhojen raosta tulvii sisälle aamua arkaa,
usva öinen hiljalleen laaksoista karkaa.
Kun haihtuu yltään sumun pumpulipeitto,
alkavat aamun askareet ja kahvin keitto.
´
Niin se vaan rusko illalla aamun tiesi,
pientä ilmojen pohdintaa kun lämpenee liesi.
Vielä se hempeä hetki myös siinä unessa huumaa,
hellan levyltä kun noutaa kuppiin kuumaa. - Unissaan puhuva
´
Hetki on harmaa joka sarastuksensa saa,
muutama uninen liike ja kirkastuu jo maa.
Kuuluiko jotain, ehkä unen muistoista lausuvan,
taas muutama sana lauseen lopussa vaikenevan.
´
Vierähti aikaa vielä muutaman tovin verran,
taisivat silmät käydä jo raollaankin kerran.
Siinä huoneessa heräävät haaveet halla öiset,
syksyn syliin kädet karheat puhdetöiset. - Syys yö
´
Yön tummuudessa ei juuri valoa lain,
kaikki on yhtä hämärää varjoa vain.
Siinä henkii jokin suuri salaisuus,
tahdonvoiman unessa synnyttävä tilaisuus,
´
Lavitsan lämmössä on niin herttaista maata,
uneksiessaan ei uupunut vielä herätä saata.
Tunne ei aikaa, näkee vain siitä kuvan,
antaa silloin myös hennoille tunteille luvan. - Yön tulo
´
Kun yö vielä omia satujansa salaa,
hentoinen liekki pärepitimessä loppuun palaa.
Mennyt on sudenhetken hiljaa viiltävä rauha,
langennut laaksoon ruskon tulipunainen nauha.
´
Päivän työt ovat kaikki jo takana,
levolle kutsuu viileydestä kostea lakana.
Silmä sammuu ikkunan vaivaiseen valoon,
unien aika on hiipinyt taloon. - Iltayö
´
Kun illan tuuli hämärän helmaan vaikeaa,
pimeyden tulo on kesän jälkeen aina niin haikeaa.
Kun varjokin jättää ystävänsä yksin,
mielen valo käy kulkijan kanssa käsityksin.
´
Illan kostea viileys tuo iholle kylmänväreen,
aika sytyttää tuli vasta veistetyn honkapäreen.
Ajan kulku on jonkin suuren odotusta,
jostain vain tulevaa kuin liekin savu musta. - Ilta
´
Aurinko antaa vielä lämmön tulla illan säähän,
vaikka kesä onkin kulkenut melkein matkansa päähän.
Sumut ovat siihen usvaviittansa luoneet,
varjot laakeat suudelman kostean suoneet.
´
Usva leijuva hukuttaa uneen niittypellon,
illan askareisiin siirtää tummuvan aurinkokellon.
Siellä kulkee vielä joku omaa hämärän retkeään,
niin elävät kuin aina vain yhtä hetkeään. - Iltapäivä
´
Kääntyy iltaan päivä vielä parhain,
siitä haikeus näkyy jo varhain.
Puhuvat lehdet puissa sen kieltä,
ohra keltainen on aivan samaa mieltä.
´
Huomista i ehdi silti nyt suremaan,
ajan hammas on murehtijaa ahnas puremaan.
Kun iltapäivä ihan lämmöllä vielä halaa,
kesän tuntu vielä mieleen palaa.