paimen_poika

Sydämen sulkakynä.
Silmäni kun suljen,
silloin haaveissani kuljen,
mietin mietettä niin syvää,
liikuttelen sydämen sulkakynää.
Sen on Luoja minulle suonut,
ehkä sattumakin esiin tuonut.
Kaiken kauniin muistiin piirtää,
muistojen arkistoon sanat siirtää.
Antoi enkelitkin siihen luvan,
piirtää maailmastaan mieliin kuvan.
”Kun teet sen ilomiellä,
olemme oppaanakin siellä.”
**********************************************
Lastuna laineilla.
Seilaan lastuna laineilla veden,
näkyy väin aavaa tuolla,
ei tiedä minne nyt menen,
on rannaton ulappa joka puolla.
Kuljettaa kauaksi tuulet nuo,
veden pinnalla puhuri kantaa,
pääsenkö koskaan rakkaani luo,
seilaanko päin kotirantaa.
Odottaako siiloin siellä hän,
kun viimein rantaan astun,
tarjoaako pyyhkeen pehmeän,
nyt täällä likoan ja kastun.
Päättyykö lopulta matka tää,
näenkö hänet vielä kerran,
olkoon se silloin matkani pää,
oi luoja, armoa suo sen verran.
********************************************************
Spartalainen
kuka olen
mistä tulen
minne menen
olen spartalainen
ruoskittu melkein kuoliaaksi lyöty
armoton, ovela, varas
varastan sieluja
otan ne orjakseni
mutta olen lempeä isäntä
annan sielujen elää
elän heidän kanssaan
olen heissä kiinni
tunnen maailman manat
tiedän monet lempeät sanat
lyön takaisin niillä
se on kohtaloni
olen spartalainen
********************************************************
Paimenpoika parka.
Vesi maan mutaan liiskaa,
sade kasvojani piiskaa.
Kuljen, mietin, matkaa taitan,
jalkaa toisen edelle laitan.
Mietteet lie minne johtaa,
kunnes silmä tutun näyn kohtaa.
Edessä pieni rehevä heinäsaari,
kauniskin, muutama vaivainen aari.
On syksy, kohta maakin jäässä,
elanto jo muutaman askeleen päässä.
Pieni katras, muutama lammas arka,
siinä elosi, voi paimenpoika parka.
********************************************************
Kotimaa: ---
Koulutus: ---
Ammatti: Muu
Siviilisääty: ---
Lapset: ---
- Syksyiset puut
Haapavanhuksen lehdet soi,
kelopuu keralla tuulessa huminoi.
Puhuu värein syksyn kieltä,
keltasävyt ja purppura kiehtoo mieltä.
Kertoo tarua vireisen kaunokielen,
syksyn tarinoilla huumaa mielen.
Kahahtaa kerran, toistaa kaksi,
laulunsa sanat tekee paremmaksi.
Ilmassa lentäen voi lehtoon laskea,
lehden tie pohjalle kaskea.
Syksy saapuu ja tumma taivas,
kohtalon koura taas tiensä raivas. - Ei jätä
Vaikka ajaton on tuo,
silti uusia hetkiä se luo,
siksi odottaa ei anna,
eikä yhtään edelle se kanna.
Jos sen antaa liian odottaa,
kaikki vain taakseen kadottaa.
Hartaana palvotaan aikaa tätä,
tietäen, elon toivoa se ei jätä. - Loputonta
Aika lie silloin parasta juhlaa,
milloin sitä ei pahuuteen tuhlaa.
Kun hetkiä ei toisille ilona jaa,
muilta sitä turhaan etsiä saa.
Kohtalokin tuo ajankulkunsa tumman,
usein nähdä voi ilon mahtavan kumman.
Vaikka viimein ei huomista näy,
edelleen kulkee eikä loppuun se käy. - Sade
Tumman taivaan raskas taakka,
valuu alas maahan saakka.
Pilvet vesipisaroita täyttää,
kuurot itkien sen näyttää.
Itkut ilon, kasteet sulon,
voimavirrat kesä tulon.
Lätäköissä läiskytellen, lutakoissa loiskutellen,
maassa kulkee kuiskutellen.
Ylös nostaa kastehelmaa,
illan sulon kaunista kuvitelmaa.
Heiluttelee hepeniä hallanarkaa,
illanhämyyn viimein usva karkaa. - Kesätuulet
Sadepilvissä kuurojen tuomaa,
puiden oksilla merkkejä huomaa,
kasvaa kesäinen nurmi jo nukkaa,
tuomi varhainen kukkaa jo pukkaa.
Jo lensi pääskynen päivään,
häipyi pimeys hämärän häivään,
kääntyy loppuun toukokuun lehti,
kesän kynnykselle sekin jo ehti.
Laskee maitinsa särki ja mutu,
kuplii lammessa sammakon kutu.
Viilettää virrassa veikeä lohi,
hauella sen aika meni jo ohi.
Näin on kesä kynnyspuulla,
sulosoinnuissa, lehdillä, purojen suulla.
Näin suvenaika rientävi vastaan,
kesätuulissa tuudittaa lastaan. - Ilta
Kuin tuudittelisi uneen lastaa,
soi illassa äänet mustarastaan.
Latvassa kuusen korkeimmalla,
soi laulut kevättaivaan alla.
Yöhön kulki katseen aika,
silmät sulki unen taika.
Tyyni rauha sielun ruokaa,
luonto vaiti hetken huokaa.
Varhain koittaa keväinen huomen,
juuri ehti rastas ummistaa luomen.
Sovittelee saari vielä usvakaapuaan,
herää jo lintu aamuun saapuvaan. - Uni
Usvan nuolema sillan kaari,
vaivoin erottuva satujen saari,
siellä unelmat viipyä saa,
rauhaisa unien täyttämä maa.
Sinne voi toivoa aikaista kesää,
lintujen laulua, joutsenen pesää.
Kulkea läpi yöttömän yön,
laskea käsistään elämän työn.
Heikkona hetkenä Herraankin luottaa,
elämän vaiheet kun surua tuottaa.
Iloja helkkyy utuinen tie
joka satujen saarelle perille vie. - Koskikara
Kylmän karaisema lintujen suku,
yllään juhlava pastorin puku.
vaimein huudoin kutsuihin vastaa,
hyiseen veteen itsensä kastaa.
Sille on eineet vetten tuomaa,
pienenkin toukan virrassa huomaa.
Rannalla, kivellä, parrun päällä,
sukeltelee sukkelaan talvenkin säällä.
Lämpimässä odottelee peipponen kesää,
koivun haaraan rakentelee pesää.
Keväisin laulaa juhlavan virren,
kaiuttaa kansalle oksalta hirren.
Toisin on laita koskikaran,
tummassa puvussaan lentävän aran.
Pesä on suojassa virran partaan,
laulelee laulunsa hiljaisen hartaan. - Vitsas
Kukkia maassa, kukintoja puulla,
raikuu taivas lintuin suulla.
Kehut kai kuuluu miten ma lensin,
kuinka ehdinkään tänne ensin.
Äiti kun puusta vitsan käänsi,
lapsi raukka se itkua väänsi.
Silloin aikaan teerenpelin,
nuppupäitä hankikelin.
Turha oli huoli nuorukaisen,
äiti kukkimaan kun sai sen.
Turhaa sa varrot kevään kukkaa,
vitsa maljakossa silmua jo pukkaa. - Iltarusko
Kuultaa illan rusko
läpi pilvien harmajain,
kauniin päivän usko
on kuva haaveilijain.
Laskee lännen maille
kera tulisten suudelmain,
sammuvaa hetkeä vaille
on yön alkava tummuus vain.
Siellä leiskuu se tulia silloin
missä alkaa arkinen työ,
täällä matkaavat unelmat illoin
ja kutsuu jo uninen yö. - Puhui
Puhui puissa myrskytuuli,
valui vedet virtanansa.
Väki apua jo pyysi,
pelon taakka harteillansa.
Viima virstansa kävi,
huuhtoi kasvoja, löi selkää.
Moni voimat sen näki,
nyt tulevaa jo pelkää.
Kaamoksen kansaa
on vitsat lyöneet,
karun kavalan hallan
edessä pettua syöneet.
Vaikka kouraisi kovin
taas elon mahtava käsi,
tiedät varmaan sen
kuka oltava aina ystäväsi. - Vähän sanoja
Niin vaikenin ma
monta vuotta,
ei itkua, ei yhtään
sanaa suotta.
Jos vaikeneminen
on kulta,
sitä ei koskaan
puutu multa.
Vain tuulissa
se huminoi,
sanaton sävel
siinäkin soi. - Yön yli mietittyä
Silloin silmäsi harmaat
vuodatti vettä,
tunsit tunteen jolloin
ei voi olla kyynelettä.
Sieluasi varmaan tämä
kaivertain koski,
kun aamussa armaan
hymyili puuteriposki.
Tiesit kai silloin
miten hetkesi lyö,
kaiken paremmaksi muuttaa
voi yksikin yö. - Muista vaan
Tulit mahtavin tahtoinesi
kuin mikäkin voimamies.
Korjaa tuomia vaivojasi
väki vanttera otsansa hies.
Teit monelle tummaksi tuvan,
ikikuusetkin kumartaa.
Kun tänne tulla taas mielit
voisit tapojasi parantaa.
Et muistanut juhlamieltä
mikä syntymää juhlistaa.
Se on muistona siitä
joka meitä johdattaa. - Oikuttelija
Vihmot tuulias oikuttelevainen,
parjaava panettelija.
Vai itketkö maailman tähden,
ainainen villi vaeltaja.
Tulit soimaten sotkuinesi,
viritit voimalla jäntehen.
Paras olisi voimiansa säästää,
kuljit itään tai läntehen.
Taipaleesi tuskia täynnä,
toit vedet ja huolet sen.
Kunnian kentille jäivät,
sanat joita toivonut en. - Valoa
Hetken hellii nousten puiden takaa,
yön huurre vielä maassa makaa.
Vihreänä vielä nurmen pinta täällä,
valkea lumi on vain pohjan päällä.
Vihreys on myös tätä aikaa,
kuusipuu tuo sisään ikuisen elämän taikaa.
Juhlan tuntuun se saa pienenkin talon,
pimeimpään aikaan tuo toiveikkuuden valon.
Jouluaaton aurinko on hetken puiden yllä,
tervehtimään on tullut kelmeällä säteilyllä
Kuin valo jostain kaukaa rajan takaa,
uskon, toivon uuden syntymään se jakaa.
Samoin loistaa rikkaille ja köyhimmille,
sama viesti sillä on kaikille ihmisille.
Ota vastaan valo taas tämän kerran,
se lahja on syntymämme Herran. - Melkein joulu
Loistavat kynttilät joulupuussa,
tenavat pyörivät ympärillä supinat suussa.
Silmät hehkuen lapsilla palaa,
etsitty on vintiltä lahjoja salaa.
Äidillä pöydässä jo herkkuja ja joulukukka,
uunin pankolla tyhjänä vielä yllätyssukka.
Takan lämmössä uinuu kehräävä kissa,
isä on vielä omissa aatoksissa.
Kulkee nyt aika sitä rataa,
että valkoista lunta ulkona sataa.
Ikkunan raon kirjeistä tonttuset näkee,
täällä asuu paljon kilttiä väkee.
Aattoiltaan on vielä hetkinen aikaa,
pirtissä lapsosten iloinen nauru raikaa.
Kiikkustuoli on varattu ukolle sille,
joka tuo lahjoja kaikille kilteille lapsosille. - Pakkasaamu
Pakkasaamuun lintu herää,
odotellen taivaan kultakerää.
Virittelee esiin siipijousta,
nyt on hyvä aika nousta.
Katsahdellen aamun valoon,
miete siirtyy usvasaloon.
Vaikka lumi vielä hetken päässä,
suonäreet ovat jo jäässä.
Urosteeret puuhun siirtyy,
silmänpaloon katse kiintyy,
pulpahtelee pullistellen purppuroita,
rytmikkäästi kuin velho lapinnoita.
Vaisumpi on sointu kielen
kuin kevään rajun uhmamielen.
Talven tulossa vaisto vaaraan,
voittaa se lemmen naaraan.
Aika kulkee jo päivän puolla,
vielä jatkuu elo teerisuolla.
Koivun oksat ruokaa antaa,
aurinko kulkee pitkin taivaanrantaa. - Talviteloille
Savuverho aavan takaa,
meri seisoo, aika makaa.
Koleus on syksyn tuomaa,
ajan synkän sekin huomaa.
Väre lipoo kylkeä purren,
narahtelee kesää surren.
Talven huolet jo laiturilla,
yksinäisen itkut veneen partahilla.
Jäljen jättää jäiset hileet,
tuulen edessä ajelehtineet,
veisun verran soittaa virttä,
rauhoittuen vasten hirttä.
Siinä oli sanat keulatuhdon,
muistot maininkien tahdon,
tuli kaukaa sumun takaa,
pursi laiturissa yksin makaa. - Miesten työtä
Meren rannalla satamalahti,
siellä viinapannut ja rahti.
Lastattiin laiva tervasta musta,
taisi joskus urakkakin kusta.
Oli silloin otsassa karvas hiki,
kengän pohjissa tahmea piki,
siinä kiristettiin vyötä,
se oli tosimiesten työtä.
Ne oli eri tuhannen luvut,
päsmäs mahtavat kauppiaan suvut.
Väki vanttera voimansa näytti,
purjelaivat silloin retin täytti.