TheAmazingSpiderMan
Spiderman, Spiderman,
Does whatever a spider can
Spins a web, any size,
Catches thieves just like flies
Look Out!
Here comes the Spiderman.
Is he strong?
Listen bud,
He's got radioactive blood.
Can he swing from a thread
Take a look overhead
Hey, there
There goes the Spiderman.
In the chill of night
At the scene of a crime
Like a streak of light
He arrives just in time.
Spiderman, Spiderman
Friendly neighborhood Spiderman
Wealth and fame
He's ignored
Action is his reward.
To him, life is a great big bang up
Wherever there's a hang up
You'll find the Spiderman.
Liittynyt sitten
Muokkaa profiilia21 aloitusta · 37 kommenttia
- Ei, hän ei saanut antaa valtaa kauhuntunteelle. Hän kuvitteli turhia. Ei mitään ollut tapahtunut, kaikki oli aivan kunnossa ja vain hänen vilkas mielikuvituksensa oli tehnyt hänelle tepposet. Mutta mitä George oli vainonnut? Samassa ilman leikkasi vihlova ovikellon soitto. Kyösti huudahti säikähtäneenä, eikä hetkeen käsittänyt mistä ääni oli lähtöisin. Kello soi uudelleen. Ovikello, joku oli pyrkimässä sisään, Melena tuskin soittaisi ovikelloa. Miltei suuunniltaan kauhusta hän ryntäsi ovelle ja huusi:
-Kuka siellä?
-Minä, Alpo!
Luojan kiitos! Se oli Alpo Rytmi, naapurin eläkkeellä oleva lakimies. Vapisevin sormin hän avasi lukon ja päästi tulijan sisään. Hän oli niin huojentunut, ettei hetkeen saanut sanaa suustaan. Sitten hän kertoi puoliksi peloissaan, puoliksi nauraen, mitä oli kokenut.
-Et voisi olla tervetulleempi, hän huokaisi kertomuksen lopuksi.
-Rauhoitu, ei tässä ole mitään hätää. Miksi hän juuri tänne tulisi? sanoi Alpo riisuen manttelia yltään.
-Muistin, että olet yksin ja kuultuani varoituksen radiosta päätin tulla seuraksesi. Miespalvelijani Sigmund huolehtii kyllä sillä aikaa talosta.
-Mutta miten sinä uskalsit tulla yksin?
-No, en minä mörköjä pelkää. Pitää olla kirotun huono onni, jos yksi seudulla liikkuva hullu minun kimppuuni hyökkää. Ja minusta hän kyllä saa arvoisensa vastustajan. En minä noin vain anna periksi. Kyösti kuunteli nöyrästi kaverinsa puhetta, Alpo oli rohkea mies, joka ei koskaan säikähtänyt pieniä. Hänessä oli jotain alkukantaista voimaa ja vahvaa freudilaista viisautta, joka puski pintaan etenkin kriisitilanteissa.
Miehet olivat siirtyneet olohuoneeseen, joka nyt Kyöstin silmässä näytti kokonaan toisenlaiselta kuin hetki sitten. Äskeinen pelko ja harhat olivat nyt poissa, ja ympäristökin tuntui taas turvalliselta kodilta. Alpo oli todella valinnut oikean hetken tulla vierailulle!
-Haluatko oluen? Kysyi Köysti katsellen vierastaan, joka istui tiukoissa farkkushortseissaan arvokkaasti vanhenneessa jugend-nojatuolissa.
-Miksikäs en! Tuskin tässä tulee nukuttua koko yönä Alpo sanoi ja iski silmää.
Kyösti hämmentyi hieman Alpon maneereista ja vastauksesta. Hän oli aina pohtinut, että Alpossa oli jotain outoa. Lähtiessään keittiöön hakemaan olutta, hän puntaroi tapansa mukaan ikuisuuskysymystä, mikä se jokin mahtoi olla.
Kyösti saapui keittiöön ja avasi jääkaapin. Samassa hän muistin Georgen. Minne se oli kadonnut?
-George! Hän huusi saamatta vastausta. -Eihän George siellä ole? Hän huusi Alpolle.
-Ei näy.
Kummastellen Kyösti jatkoi jääkaapin kaivamista, hän oli ostanut mantereelta kaksikymmentä tölkkiä Sandelsia, mutta nyt niitä ei tuntunut löytyvän mistään. Kurkoittaessaan ylähyllylle hän tunsin kädellään jotain hyvin outoa. Tunnustellessaan enemmän hän tajusin sen olevan George ja veti hänet paniikin vallassa pois jääkaapista. Tutkiessaan shokissa elotonta Georgea, hän huomasi Georgen kuoreen tumpatun savukkeen, jonka filtterissä oli punaista huulipunaa. Kyösti putosi polvilleen maahan ja katseli kuollutta Georgea käsissään. Vähitellen hän alkoi käsittää, mitä se merkitsi. Kauhu sai hänet tuntemaan pahoinvointia. George oli kuollut. Joku oli tappanut hänet ja tumpannut vielä savukkeen hänen kilpeensä.
-Ei, ei! Se ei voi olla totta! Se ei saa olla totta! Hän huusi ja hypähti pystyyn. Alpo! Alpo! Mutta hän ei enää saanut vastausta. - Ei, hän ei saanut antaa valtaa kauhuntunteelle. Hän kuvitteli turhia. Ei mitään ollut tapahtunut, kaikki oli aivan kunnossa ja vain hänen vilkas mielikuvituksensa oli tehnyt hänelle tepposet.
Mutta mitä George oli vainonnut? Samassa ilmaa leikkasi vihlova ovikellon soitto. Kyösti huudahti säikähtäneenä, eikä hetkeen käsittänyt mistä ääni oli lähtöisin. Kello soi uudelleen. Ovikello, joku oli pyrkimässä sisään, Melena tuskin soittaisi ovikelloa. Miltei suuunniltaan kauhusta hän ryntäsi ovelle ja huusi:-Kuka siellä?-Minä, Alpo! Luojan kiitos! Se oli Alpo Rytmi, naapurin eläkkeellä oleva lakimies. Vapisevin sormin hän avasi lukon ja päästi tulijan sisään. Hän oli niin huojentunut, ettei hetkeen saanut sanaa suustaan. Sitten hän kertoi puoliksi peloissaan, puoliksi nauraen, mitä oli kokenut.
-Et voisi olla tervetulleempi, hän huokaisi kertomuksen lopuksi.
-Rauhoitu, ei tässä ole mitään hätää. Miksi hän juuri tänne tulisi? sanoi Alpo riisuen manttelia yltään.
-Muistin, että olet yksin ja kuultuani varoituksen radiosta päätin tulla seuraksesi. Miespalvelijani Sigmund huolehtii kyllä sillä aikaa talosta.
-Mutta miten sinä uskalsit tulla yksin?
-No, en minä mörköjä pelkää. Pitää olla kirotun huono onni, jos yksi seudulla liikkuva hullu minun kimppuuni hyökkää. Ja minusta hän kyllä saa arvoisensa vastustajan. En minä noin vain anna periksi. Kyösti kuunteli nöyrästi kaverinsa puhetta, Alpo oli rohkea mies, joka ei koskaan säikähtänyt pieniä. Hänessä oli jotain alkukantaista voimaa ja vahvaa freudilaista viisautta, joka puski pintaan etenkin kriisitilanteissa.
Miehet olivat siirtyneet olohuoneeseen, joka nyt Kyöstin silmässä näytti kokonaan toisenlaiselta kuin hetki sitten. Äskeinen pelko ja harhat olivat nyt poissa, ja ympäristökin tuntui taas turvalliselta kodilta. Alpo oli todella valinnut oikean hetken tulla vierailulle!
-Haluatko oluen? Kysyi Köysti katsellen vierastaan, joka istui tiukoissa farkkushortseissaan arvokkaasti vanhenneessa jugend-nojatuolissa.
-Miksikäs en! Tuskin tässä tulee nukuttua koko yönä Alpo sanoi ja iski silmää.
Kyösti hämmentyi hieman Alpon maneereista ja vastauksesta. Hän oli aina pohtinut, että Alpossa oli jotain outoa. Lähtiessään keittiöön hakemaan olutta, hän puntaroi tapansa mukaan ikuisuuskysymystä, mikä se jokin mahtoi olla.
Kyösti saapui keittiöön ja avasi jääkaapin. Samassa hän muistin Georgen. Minne se oli kadonnut? -George! Hän huusi saamatta vastausta. -Eihän George siellä ole? Hän huusi Alpolle.-Ei näy. Kummastellen Kyösti jatkoi jääkaapin kaivamista, hän oli ostanut mantereelta kaksikymmentä tölkkiä Sandelsia, mutta nyt niitä ei tuntunut löytyvän mistään. Kurkoittaessaan ylähyllylle hän tunsin kädellään jotain hyvin outoa. Tunnustellessaan enemmän hän tajusin sen olevan George ja veti hänet paniikin vallassa pois jääkaapista. Tutkiessaan shokissa elotonta Georgea hän huomasi Georgen kuoreen tumpatun savukkeen, jonka filtterissä oli punaista huulipunaa. Kyösti putosi polvilleen maahan ja katseli Georgea käsissään hetken. Vähitellen hän alkoi käsittää, mitä se merkitsi. Kauhu sai hänet tuntemaan pahoinvointia. George oli kuollut. Joku oli tappanut hänet ja tumpannut savukkeen hänen kilpeensä. -Ei, ei! Se ei voi olla totta! Se ei saa olla totta! Hän huusi ja hypähti pystyyn. Alpo! Alpo! Mutta hän ei enää saanut vastausta. - Ei, hän ei saanut antaa valtaa kauhuntunteelle. Hän kuvitteli turhia. Ei mitään ollut tapahtunut, kaikki oli aivan kunnossa ja vain hänen vilkas mielikuvituksensa oli tehnyt hänelle tepposet. Mutta mitä George oli vainonnut? Samassa ilmaa leikkasi vihlova ovikellon soitto. Kyösti huudahti säikähtäneenä, eikä hetkeen käsittänyt mistä ääni oli lähtöisin. Kello soi uudelleen. Ovikello, joku oli pyrkimässä sisään, Melina tuskin soittaisi ovikelloa. Miltei suuunniltaan kauhusta hän ryntäsi ovelle ja huusi:
-Kuka siellä?
-Minä, Alpo!
Luojan kiitos! Se oli Alpo Rytmi, naapurin eläkkeellä oleva lakimies. Vapisevin sormin hän avasi lukon ja päästi tulijan sisään. Hän oli niin huojentunut, ettei hetkeen saanut sanaa suustaan. Sitten hän kertoi puoliksi peloissaan, puoliksi nauraen, mitä oli kokenut.
-Et voisi olla tervetulleempi, hän huokaisi kertomuksen lopuksi.
-Rauhoitu, ei tässä ole mitään hätää. Miksi hän juuri tänne tulisi? sanoi Alpo riisuen manttelia yltään.
-Muistin, että olet yksin ja kuultuani varoituksen radiosta päätin tulla seuraksesi. Miespalvelijani Sigmund huolehtii kyllä sillä aikaa talosta.
-Mutta miten sinä uskalsit tulla yksin?
-No, en minä mörköjä pelkää. Pitää olla kirotun huono onni, jos yksi seudulla liikkuva hullu minun kimppuuni hyökkää. Ja minusta hän kyllä saa arvoisensa vastustajan.
En minä noin vain anna periksi. Kyösti kuunteli nöyrästi kaverinsa puhetta, Alpo oli rohkea mies, joka ei koskaan säikähtänyt pieniä. Hänessä oli jotain alkukantaista voimaa ja vahvaa freudilaista viisautta, joka puski pintaan etenkin kriisitilanteissa.
Miehet olivat siirtyneet olohuoneeseen, joka nyt Kyöstin silmässä näytti kokonaan toisenlaiselta kuin hetki sitten. Äskeinen pelko ja harhat olivat nyt poissa, ja ympäristökin tuntui taas turvalliselta kodilta. Alpo oli todella valinnut oikean hetken tulla vierailulle!
-Haluatko oluen? Kysyi Köysti katsellen vierastaan, joka istui tiukoissa farkkushortseissaan arvokkaasti vanhenneessa jugend-nojatuolissa.
-Miksikäs en! Tuskin tässä tulee nukuttua koko yönä Alpo sanoi ja iski silmää.
Kyösti hämmentyi hieman Alpon maneereista ja vastauksesta. Hän oli aina pohtinut, että Alpossa oli jotain outoa. Lähtiessään keittiöön hakemaan olutta, hän puntaroi tapansa mukaan ikuisuuskysymystä, mikä se jokin mahtoi olla.
Kyösti saapui keittiöön ja avasi jääkaapin. Samassa hän muistin Georgen. Minne se oli kadonnut?
-George! Hän huusi saamatta vastausta. -Eihän George siellä ole? Hän huusi Alpolle.
-Ei näy.
Kummastellen Kyösti jatkoi jääkaapin kaivamista, hän oli ostanut mantereelta kaksikymmentä tölkkiä Sandelsia, mutta nyt niitä ei tuntunut löytyvän mistään. Kurkoittaessaan ylähyllylle hän tunsin kädellään jotain hyvin outoa. Tunnustellessaan enemmän, hän tajusin sen olevan George ja veti hänet paniikin vallassa pois jääkaapista. Tutkiessaan shokissa elotonta Georgea hän huomasi Georgen kuoreen tumpatun savukkeen, jonka filtterissä oli punaista huulipunaa. Kyösti putosi polvilleen maahan ja katseli Georgea käsissään hetken. Vähitellen hän alkoi käsittää, mitä se merkitsi. Kauhu sai hänet tuntemaan pahoinvointia. George oli kuollut. Joku oli tappanut hänet ja tumpannut savukkeen hänen kilpeensä.
-Ei, ei! Se ei voi olla totta! Se ei saa olla totta! Hän huusi ja hypähti pystyyn. Alpo! Alpo! Mutta hän ei enää saanut vastausta. - Päivää myöhemmin Hirsch istui keskusrikospoliisin kuulusteluhuoneessa vastapäätä komisario Pihikoskea. Hirschin katse harhaili vauhkona ympäri huonetta, mutta Pihikosken jäämeren siniset silmät olivat tyynet ja tutkivat. -Miksi teitte sen? Pihikoski kysyi rauhallisella äänellään. -Teidän pelinne on pelattu, teillä ei ole mitään menetettävää, säästämme vain arvokasta aikaa jos kerrotte heti totuuden.
Hirsch murtui täydellisesti, kesti puoli tuntia, ennen kuin Pihikoski sai koostettua tapahtumista jonkinlaisen järjellisen kuulustelupöytäkirjan. -Jahas, komisario totesi lopuksi. Vastatkaapa vielä muutamiin kysymyksiiin. Ensinnäkin: Oletteko varma siitä, että etsitte näitä flesuja, mitä ne sitten ovatkaan oikeasta paikasta? -Kyllä. -Mistä päättelette tämän? -Muistan maamerkit. -Hmm ja te kiipesitte varmasti oikeaan puuhun? -Totta pirussa! -Älkää kirotko täällä. Hieman outo tapaus totesi Pihikoski ja sytytti tupakan painaessaan samalla pöydällä olevaa summeria. Konstaapelin ilmestyessä kuulusteluhuoneen ovelle, Pihikoski kehoitti häntä laittamaan auton valmiiksi.
Saman päivän iltana komisario Pihikoski, konstaapeli Turskaisa ja Hirsch tarpoivat metsässä kohti puumajaa. Lähestyessään puumajaa he havaitsivat useita pikkupoikia kantamassa lautoja ja korjaamassa puumajaa. -Onko tämä teidän puumajanne? Komisario Pihikoski uteli pikkupojilta. -Kyllä on! Joku hullu nainen hajoitti sen ja nyt korjaamme sitä. Pikkupojat vastasivat lähes kuoromaisessa symbioosissa Pihikoskelle. Vastaus sai Hirschin nielaisemaan palan kurkustaan. -Mielenkiintoista, hyvin mielenkiintoista Pihikoski totesi. Pihikoski tiedusteli vielä pojilta mahtaako lähettyvillä olla muita puumajoja. Kävi ilmi, että toinen puumaja löytyi lähes samanlaisesta ympäristöstä noin kilometrin päästä. Kiivettyään sisään oikeaan puumajaan, komisario Pihikoski löysi sammaloituneet flesut. Surullinen rikostarina oli vihdoin ratkennut, ympyrä oli sulkeutunut.
Möyhemmin Hirsch tuomittiin elinkautiseen vankeuteen Kyösti Kowalskin taposta, Hirsch katuu syvästi tekoaan ja on saanut rohkaisevia tuloksia terapiasta pakkomielteensä hoitoon. Hänen olisi määrä vapautua ehdonalaiseen vapauteen kahdentoista vuoden kuluttua.
Rakkaat lukijat tämä tarina on tosi. - Hirsch nousi pystyyn pehmeästi kuin rusakko.Väsymys, masennus, kaikki olivat äkkiä kadonneet ja hänessä hehkui mielipuolinen päättäväisyys. Kaikki oli hukassa, kaikki oli menetetty, mutta Kyösti Kowalski – joka kai luuli pelastuvansa jollakin verukkeella – saisi maksaa. Tulkoon sitten vaikka tuomiopäivä, tulkoon mitä vain, mutta valehteleva hymy sammuisi Kowalskin kasvoilta. Ja se sammuisi hyvin pian. Hirsch vilkaisi vihasta säihkyvin silmin aurinkoa taivaalla. Pian olisi yö ja tänä yönä hän olisi jälleen takaisin kaupungissa. Ja sisällä Kyösti Kowalskin kartanossa, kartanossa jonka edustalla kaksi pronssista flesua suihkuttivat vettä suihkulähteeseen ja tervehtivät kaikkia vieraita suurella lämmöllä. Ja silloin koittaisi tilinteon hetki.
No, mitä nyt? Olet kovin erikoisen näköinen. Kyösti Kowalski oli avannut oven pyjamaan pukeutuneena, pyjamaa koristivat silkkilangalla neulotut flesujen karikatyyrit. Hän oli pitkähkö ristiverinen mies, kolmissakymmenissä. Mursumaiset viikset koristivat hänen kasvojaan, jotka viestivät taipumuksesta outoihin fetisseihin. Mielipuolinen hehku Hirschin laihojen kauniiden kasvojen kehystämissä silmissä sai hänet pelkäämään ja Kowalski mietti jo hetken olisiko viisainta sulkea ovi Hirschin nenän edestä. Se oli kuitenkin liian myöhäistä. Hirsch oli työntänyt kumisaappaansa oven väliin ja astui väkisin yli kynnyksen.
Tulijan ääni oli jäätävä, mutta rauhallinen. Sen alta kuohuvan raivon erotti vain hienoisesta falsetista. -Astutaanpa peremmälle, Hirsch ehdotti. - Olisi vähän juteltavaa. Täällähän on oikein rauhallista. Sinähän edelleen pyörität käytettyjen seksivälineiden kauppaa ja elät täällä kartanossasi rahojesi kanssa, eikö vain? -Ky-kyllä...Mutta mikäs sinua vaivaa? -Mikähän minua mahtaisi vaivata? Hirsch toisti ivallisesti. Hänen äänensä kirskahti kuivana ja enteellisenä. -Istupa tuohon nojatuoliisi, niin puhutaan asiat selviksi. Kartanon omistaja ei voinut muuta kuin noudattaa kehoitusta. Hirsch astui hänen eteensä ja jäi seisomaan valppaana, ruumis jännittyneenä, hiukan eteenpäin kumartuneena. Kädet riippuivat sivuilla ja niiden sormet koukistuivat ja ojentuivat tuon tuostakin kuin saalistaan vaanivan haukan kynnet. -Missä ovat flesuni? Kowalski säpsähti. Hirschin ääni oli julma ja tunteeton ja hänen kylmä tuijotuksensa porautui syvälle Kowalskin sisimpään, paikkaan jonka olemassaolosta hän ei edes ollut ennen tietoinen.
-Rauhoitu, Kowalski änkytti lopulta säikähtäneenä. -En ymmärrä lainkaan sävyäsi. Flesut? Sinun flesusi, ne ovat siellä puumajassa minun tietääkseni. Minä en ole niitä myynyt. -Niinkö? Hirsch kumartui hiukan eteenpäin ja hänen kuiva hengityksensä häivähti Kowalskin poskelle. -Niinkö? Sanon sinulle erään asian. Sinulla ei ole paljon aikaa, ehkä puoli minuuttia. Ellet siihen mennessä lopeta valehteluasi, et enää pysty nauttimaan minun flesujeni sinulle tuomasta vauraudesta. Hirsch lähti kuulumattomin askelin liikkeelle ja avasi reppunsa. Sieltä ilmestyi esiin jalkajousi. Seuraavalla sekunnilla hän oli jo palannut Kowalskin eteen jalkajousi jännitettynä. -Haluatko kuolla? Kowalski yritti ponnistautua pystyyn tuolista, mutta Hirschin mielipuolinen katse jähmetti hänet liikkumattomaksi. Hän sai vain äärimmäisin ponnistuksin sanotuksi: -Mutta Melena, vanha kaveri, rauhoitu. Minä en tiedä kunniasanalla mitään flesujesi kohtalosta. -Vai et! -E-en. Jos ne ovat kadonneet, on kyseessä jokin kummallinen sattuma. Usko minua, puhun totta. Kunniasanalla.
Nojatuolissa istuvan Kowalskin kasvot olivat valahtaneet aivan kalpeiksi. Hän näki jalkajousen kohoavan itseään kohti ja kuuli vielä kerran sanat: -Missä ovat flesuni, kysyn viimeisen kerran! -Minä en todellakaan tiedä. Samassa jalkajousen nuoli välähti pöytälampun valossa ja Kowalski näki ainoalla laajenevalla silmällään sen lävistävän mahansa. Hänen kurkustaan purkautui kauhea lyhyt huuto sammuen samassa korahdukseen. Kowalski koitti viimeisillä voimilla pinnistää itsensä irti nojatuolista, johon nuoli oli hänet lävistänyt, mutta viimeinen pinnistys sai vain hänen lasisilmänsä pullahtamaan ulos silmäkuopastaan, Kowalskin rojahtaessa takaisin tuoliinsa kuolleena. Lasisilmän rikkoutumisen ääni oli tarpeeksi voimakas herättämään kartanon palvelusväen. Karkuun yrittänyt Hirsch pidätettiin jo parinkymmenen minuutin kuluttua läheisellä kadulla. - Kolme viikkoa oli kulunut. Hirsch oli mielestään pelannut viisaasti. Hän oli suonut muutamia pirullisia hymyjä henkilöille, jotka vilahtelivat hänen kannoillaan kaupungilla ja olivat yhtä paljon poliisin näköisiä kuin jos heidän otsaansa olisi kumileimaisimella löyty sana ”etsivä”. Ajan mittaan oli poliisiviranomaisten innostus kuitenkin herpaantunut. Hirsch oli elänyt saitaa ja köyhää flesutonta elämää, mutta punonut mielessään pirullisia suunnitelmia.
Eilen hän oli monin tempuin hoitanut itsensä ehdottoman vapaaksi kaikista mahdollisten varjostajien verkoista. Hän oli vähin äänin kadonnut kaupungista ja viettänyt yönsä heinäladossa. Huhtikuu oli käsillä ja tuoksuvissa heinissä oli ollut lämmin nukkua. Kun hän nyt, aamun aikaisessa kuulassa valossa hiipi metsän keskelle sommiteltua kätköpaikkaansa kohti, hän tunsi päihdyttävää riemua. Kohta hän näkisi rakkaat flesunsa, flesut joista hän oli uneksinut taukoamatta kymmenen vuoden ajan. Flesut joista hänet revittiin irti, kuin vastasyntynyt lapsi äidinsä rinnasta. Hirsch huomioi tarkoin maamerkit. Tuossa oli sähkölinja entisellä paikallaan. Samoin tuo metsä tuolla. Maisema ei ollut kymmenessä vuodessa muuttunut kovinkaan paljon. Yhdeksäs pylväs maantiestä lukien.Siitä kymmenen askelta yläviistoon, pois sähkölinjan alta, metsässä kasvavan kuusen juurelle. Hirsch saapui kuusen juurelle ja silmäsi varovasti ympärilleen. Metsä oli samanlainen, mutta ei sittenkään täysin. Hirsch rypisteli hieman hyvin hoidettuja kulmakarvojaan. Hän katsoi kuusta edessään ja loi katseen kuusen latvaan. Tuttu puumaja oli paikoillaan ja tikapuut näyttivät kiipeämättömiltä. Hirsch epäröi hetken, jokin oli muuttunut, mutta hän ei tiennyt mikä. Ajat muuttuvat ja me niiden mukana, sanoivat vanhat roomalaiset; ajatus sai Hirschin rohkaistumaan ja hän alkoi rohkeasti kiipeämään tikapuita ylös kohti taivastaan.
Ilta-aurinko paistoi taivaalla kullankarvaisena, kun Hirschin oli lopulta tunnustettava itselleen kauhea totuus. Hän oli hikinen ja uupunut istahtaessaan keskelle tyhjän puumajan lattiaa. Hän kaatui selälleen lattialle makaamaan ja katsoi tylsänä ylöspäin. Kirouksensa, kyyneleensä, hikensä, kaiken hän oli kuluttanut loppuun. Hän oli vain synkkä ja toivoton sydänjuuriin asti. Flesut olivat poissa. Ja paikka oli täysin oikea. Hirsch voihkaisi ravistaessaan kumisaappaita jaloistaan, mutta samassa jokin napsahti hänen aivoissaan ja synkeät mietteet kuroivat hänen kurkkunsa kuivaksi. Hän ei löytänyt sanoja ilmaistaakseen pettymystään. Paikan tiesi hänen lisäkseen vain Kyösti Kowalski. Käytettyjen seksivälineiden jobbari, joka oli eräin pienin tempuin avustanut Hirschiä kavalluksessa, mutta jolle Hirsch oli maksanut palkkion jo ennen vankimielisairaalaan joutumistaan. Kowalski ei ollut saanut päälleen syyn varjoakaan ja oli edennyt vuosien saatossa kaupungin suurimmaksi seksivälineiden kauppiaaksi. Hän, Hirsch, sen sijaan oli istunut vankimielisairaalassa kymmenen kurjaa vuotta. Ja hänet oli jätetty tyhjin käsin.
Äkkiä apaattinen tyhjyys hävisi Hirschin olemuksesta. Hänen silmiinsä hiipi kova, tumma hehku. Vai niin. Vai niin. Vai tällä tapaa. Hirsch oli vankimielisairaalasta vapauduttuaan tavannut Kyösti Kowalskin ja saanut tältä kuulla, että flesut olivat edelleen hyvässä tallessa. Voi perseenreikä! Kai ne olivat tallessa, kun Kowalski oli ilmeisesti ajat sitten ottanut ne itselleen ja nyt näytteli viatonta. Eipä olisi voinut uskoa. He olivat aina olleet hyviä tovereita ja luottaneet toisiinsa ehdottamasti, he olivat jakaneet saman ideologian. Ja tämäkö oli kaiken palkka! Kowalski oli tietenkin viettänyt iloista elämää, syönyt loistoravintoloissa sillä aikaa, kun toinen söi leipää vankimielisairaalassa. Hänellä oli ollut naisia ja tanssia, valoja, värejä ja musiikkia samaan aikaan kun Hirschiä ympäröivät muurit, kova pakkotyö kulutti hänen sileät kätensä rakoille ja ainoana viihdykkeenä olivat olleet vartijoiden tyly käytös. - Herra Kowasaki kulki heitä kohti naama verisenä puuskuttaen ja puristaen rajusti katanaansa. Herra Kowasaki sanoi raivostuneena -te luulitte, että voitte imeä herra Kowasakin lonkeroa ilman lupaa", Jon ja Kent katsoivat toisiaan sanoen -"Se oli Samin idea, herra Kowasaki säästä meidät". Herra Kowasaki ei tuntenut armoa, vaan iski heidän päänsä irti yksitellen. Herra Kowasaki puuskutti ja piteli katanaansa, kiharatukkaisen irtopään vieriessä hänen jalkansa juurelle. Sitten hän laski katanansa ja laittoi sen koteloonsa sanoen -"Daniel auta äitiäsi".
Daniel juoksi äitinsä luokse ja työnsi nahkakorsettisen naisen ruhon pois äitinsä päältä. Mary haukkoi henkeä kuin kala kuivalla maalla ja pyysi Danielia irrottamaan kahleensa, vapaduttuaan kahleista Mary ja Daniel halasivat pitkään. Herra Kowasaki pyyhki verta katanansa terästä ja katsoi hymyillen äidin ja pojan uudelleen löytynyttä yhteyttä. Daniel sanoi –”äiti ei enää koskaan riidellä" ja halasi Marya. Mary katsoi herra Kowasakia, joka oli polvistunut lattialle.
Yhtääkkiä kuului tuskallinen huuto. Daniel kääntyi katsomaan ja huomasi herra Kowasakin iskeneen katanansa omaan vatsaansa. Daniel juoksi herra Kowasakin luokse ja kumartui hänen vierellensä kysyen -"miksi mestari?", herra Kowasaki vastasi viimeisillä voimillaan -"herra Kowasaki sai kostonsa, ei syytä elää", sitten herra Kowasaki tarttui Danielin kädestä ja tiputti avain-nipun hänen käteensä sanoen -"minä en tarvitse sitä siellä minne olen menossa", Daniel puristi verisiä avaimia kädessään ja Herra Kowasakin sulkiessa silmänsä viimeisen kerran.
Daniel ja Mary kantoivat herra Kowasakin ruumiin autolle. Hän ansaitsi arvokkaat hautajaiset, avattuaan Cadillacin takakontin, he huomasivat sen olevan täynnä viinaa ja tupakkaa. Lisäksi sieltä löytyi kolme pahvilaatikollista japanilaista lonkeropornoa. Danielin selatessa lehtiä Mary laski kätensä Danielin olkapäälle ja sanoi -"olen pahoillani Daniel, hänellä taisi olla enemmän ongelmia kuin osasimme arvatakaan". Koska Herra Kowasakin ruumis ei mahtunut takakonttiin, Daniel ja Mary päätyivät sitomaan hänet Cadillacin katolle. Maryn ajaessa Cadillacin pois satama - alueelta, hän vilkaisi vieressään istuvaa Danielia ja pörrötti hänen hiuksiaan todeten -"Minähän sanoin, että saat ystäviä". - Herra Kowasaki trimmasi bonsaipuutaan, Danielin syöksyessä sisään. Daniel huusi hengästyneenä -"herra Kowasaki olette ainoa mahdollisuuteni, on tapahtunut jotain kauheaa", herra Kowasaki jatkoi puunsa trimmaamista ja sanoi rauhallisella äänellään -"luulin ettei seurani kelpaa, sinua ei ole näkynyt viikkokausiin Daniel san ja nyt ilmestyt kotiini vaatien", Daniel vastasi itkien -"herra Kowasaki olen syvällisesti pahoillani, mutta Kobrakai sieppasi äitini". Herra Kowasaki jähmettyi ja tiputti pienet saksensa pöydälle. Sitten hän nousi hitaasti ylös ja kysyi vakava ilme kasvoillaan -"sanoitko Kobrakai Daniel san?", Daniel nyökkäsi ja kysyi -"tunnetteko te heidät?", herra Kowasaki vastasi kiihtyneenä -"hai Daniel dan, Sam FlueSniffle ja ne muut saastaiset elukat, ovat entisiä oppilaitani. Opetus loppui, kun Sam FlueSniffle ja ne kaksi läskiä koittivat imeä lonkeroani, kun nukuin, siitä asti olen metsästänyt heitä". Daniel oli hämmästynyt. Herra Kowasaki kysyi -"tiedätkö missä he ovat Daniel san?" Daniel vastasi -"kyllä herra Kowasaki, vanhassa satamassa", Danielin vastaus sai herra Kowasakin suupielet kääntymään leveään hymyyn. Herra Kowasaki heitti Danielille avain-nipun ja sanoi -"Se musta Cadillac, käynnistä se, aikaa ei ole hukattavaksi".
Daniel juoksi pihalle ja käynnisti Cadillacin. Herra Kowasaki saapui pian täydessä sotavarustuksessa, hänellä oli vyötäröllään katana, oikeassa kädessään hän piteli viskipulloa, josta hän otti välillä huikkaa. Herra Kowasaki hyppäsi Cadillacin sisään ja sanoi –”täyttä vauhtia satamaan”. Daniel lähti liikkeelle. Matkalla satamaan herra Kowasaki puhui itsekseen Japania ja vaikutti hyvin kiihtyneeltä, herra Kowasaki otti viskipullosta huikkaa ja söi jotain pillereitä. Daniel oli hämmästynyt mestarin käytöksestä. Mercedeksen kaartaessa sataman pihaan, herra Kowasaki veivasi ikkunan auki ja nuuskaisi syvään, tuoksu ilmassa sai herra Kowasakin sulkemaan silmänsä. Daniel katsoi mestaria hämmentyneenä ja kysyi -"mitä nyt mestari?", herra Kowasaki vastasi -"joko toit minut kaupungin kuumimpaan sushibaariin tai löysimme ne saastat".
Daniel ja herra Kowasaki nousivat autosta ja kulkivat suuren ruosteisen varaston ovelle. Herra Kowasaki käski Danielia riuhtaisemaan oven auki, tarratessaan samalla toisella kädellä vyötärölleen roikkuvaan katanaan. Daniel riuhtaisi oven auki ja huomasi keskellä tehdasta, äitinsä sidottuna pöytään. Panda piteli hänen päätänsä ja nahkakorsettiin pukeutunut suurikokoinen nainen istui hajareisin hänen kasvojensa päällä. Jon, Kent sekä Sam istuivat sivustalla olevalla sohvalla ja nauttivat näytöksestä, kuin muinaiset Roomalaiset Colosseumin sairaista huvituksista.
Daniel huusi kauhistuneella äänellä -"äiti!", tämä sai nahkakorsettiin pukeutuneen naisen kääntämään päänsä kohti ovea, jolla herra Kowasaki ja Daniel seisoivat. Kent, Jon ja Sam hyppäsivät sohvalta ylös ja ottivat taisteluasennot. Mary koitti sanoa jotain, mutta nahkakorsettisen naisen haarat vaiensivat tehokkaasti hänen avunhuutonsa. Herra Kowasaki huusi -"päästä pojan äiti!", nahkakorsettinen nainen käänsi päänsä ja sanoi naurahtaen -"mitä meinaat tehdä asialle Japski, olet niin pieni, että voisin käyttää sinua tamppoonina".
Kobrakain jäsenten nauraessa, herra Kowasakin mieleen tulvivat muistot toisesta maailmansodasta, hän oli jäänyt Amerikkalaisten sotavangiksi ja jenkit johtivat hänen nänneihisä sähköä, yrittäessään kuulustella häntä. Herra Kowasaki tarttui katanaansa ja päästi ilmoille mitä ihmeellisimmän raivokkaan äänen. Sitten hän syöksyi kohti nahkakorsettista naista ja iski yhdellä sivalluksella nahkakorsettisen naisen pään irti. Nahkakorsettisen naisen pää putosi lattialle, ja Panda alkoi kirkumaan kauhusta. Herra Kowasaki puuskutti ja puristi katanaansa raivon vallassa. Sitten hän kääntyi ja iski katanan voimakkaasti keskelle Pandan päälakea. Panda kaatui istun voimasta maahan ja herra Kowasaki kääntyi puuskuttaen kohti Jonia, Kenttiä sekä Samia, jotka olivat langenneet polvilleen ja rukoilivat nyt armoa. - Noin tunnin kuluttua nahkapoliisit poistuivat naureskellen pimeältä kujalta ja Daniel seurasi heidän perässään parin minuutin kuluttua. Daniel piteli vasemmassa kädessään suurta tukkoa rahaa ja oikealla kädellään hän piteli takapuoltaan, kävellessään ontuvasti kohti mustaa Mercedestä, jossa herra Kowasaki odotti. Daniel avasi oven ja istui autoon, parahtaen kivusta laskeutuessaan penkille. Herra Kowasaki kysyi -”saitko rahat?”, Daniel ojensi herra Kowasakille suuren tukon rahaa. Herra Kowasaki myhäili tyytyväisenä laskiessaan rahoja, mikä sai Danielin kysymään itkuisena -”mikä tässä oli opetuksena herra Kowasaki, he tekivät minulle pahaa?”. Herra Kowasaki alkoi nauramaan ja sanoi -”älä koskaan luota juoppoon, joka lyö vetoa Wrestlemanian lopputuloksesta”. Herra Kowasaki sytytti röökin ja kaivoi hanskalokerosta viskipullon -”kotiin Daniel san” hän komensi mustan Mercedekseksensä liikkeelle pimeään yöhön.
Tapahtumista oli kulunut viikonpäivät, Daniel oli ottanut etäisyyttä herra Kowasakiin. Eräänä koulupäivänä Daniel näki ilmoitustaululla ilmoituksen ”Kobrakain karaten alkeiskurssi, mukaan tarvitset verkkarit ja iloisen mielen”, Daniel repäisi ilmoituksen seinältä ja päätti tuonne minä menen. Kulkiessaan kohti Kobrakain harjoitusalia, Daniel muisti mielessään herra Kowasakin opetuksen ”jos et voi voittaa heitä, liity heihin”.
Suurta harjoitusalia koristivat Kobrakain logot, noin kymmenen ihmistä oli saapunut alkeiskurssille. Sam FluSnuffle kulki alkeiskurssilaisten edessä ja huusi -” Kent, Jon, sulkekaa ovet!”, Kent ja Jon syöksyivät sulkemaan suuren salin ovet. Suljettuaan salin ovet, Kent ja Jon palasivat takaisin riviin alkeiskurssilaisten rinnalle. Sam FluSnuffle aloitti palopuheensa -”tiedättekö mikä eläin on eläinmaailman vaarallisin”, Kent huusi -”Pingviini!”, joka sai alkeiskurssilaiset nauramaan. Sam naurahti ja sanoi -”väärä vastaus, oikea vastaus on kobra ja osaako joku sanoa miksi?”. Salin täytti suuri hiljaisuus, kunnes Sam jatkoi puhettaan -”koska Kobra on ainoa eläinmaailman asukki, joka pystyy tyydyttämään itsensä oraalisesti”. Sam komensi alkeiskurssilaiset selin maahan, kaikkien maatessaan maassa, Sam kehotti heitä yrittämään ottaa itseltään suihin. Kent ja Jon pinnistelivät yrittäessään tätä temppua, pienten pierujen säestämänä. Lopulta Sam sanoi -”jo riittää, nyt saatte nähdä jotain mihin tulette pystymään, mikäli harjoittelette riittävästi”. Alkeiskurssilaisten maatessa maassa, Sam oli riisunut housunsa. Sam asettui kaikkien eteen makaamaan ja heitti jalkansa päänsä yli. Sam tyydytti itseään oraalisesti, Kentin ja Jonin seuratessa suoritusta ihaillen vierestä. Daniel katsoi touhua takarivistä ja totesi mielessään ”ehkä herra Kowasaki olikin parempi opettaja”. Daniel nousi hitaasti ylös ja koitti hiipiä kohti ovea, mutta Jon huomasi hänet ja huusi -”Sam tuo yksi yrittää karkuun!”, Sam oikaisi itsensä saunasolmusta ja huusi -”kerran Kobrakai, aina Kobrakai!”. Daniel lähti juoksemaan karkuun, Jonin ja Kentin sännätessä hänen peräänsä.
Daniel pysähtyi pimeälle kujalle ja vilkuili sivuilleen, ”taisin karistaa ne kullinlutkuttajat”. Sitten Daniel lähti kulkemaan kohti kotiaan. Saavuttuaan kotiinsa hän huomasi oveen liimatun lapun ”meillä on äitisi, satama keskiyöllä, terveisin Kobrakai”, Daniel repäisi lapun irti ovesta ja murtui kyyneliin.
Mary McMoose makasi kahlittuna hylätyssä tehdasrakennuksessa. Panda ja hänen nahkakorsettin pukeutunut siskonsa sitovat hänen jalkojaan. Mary taisteli kaikilla voimillaan vastaan ja huusi pelon sokaisemalla äänellään -"keitä te olette ja miksi teette tämän!", Panda vastasi narsistisella äänellään -"olen kyllästynyt valitukseesi, isosysterini antaa sinulle pienen opetuksen, jota et unohda koskaan". Samassa nahkakorsettin pukeutunut nainen tiputti puuterinväriset pikkuhousunsa kylmän tehdasrakennuksen lattialle ja lähestyi Marya, joka makasi puolustuskyvyttömänä suurella pöydällä. Nahkakorsettin pukeutunut nainen silitti Marya hiuksista ja kysyi pelokkaalta Marylta -"tykkäisitkö, jos istuisin kasvoillesi?", kysymys sai Maryn rimpuilemaan hanakammin. Mary rimpuili ja huusi -"hyi saatana, en ole lesbo, vain kokeilunhaluinen hetero!". Vastaus sai Pandan vihaiseksi ja hän tarttui Marya hiuksista sanoen "nyt isosysterini istuu kasvoillesi ja sinä tykkäät siitä, onko selvä?". Mary itki ja nyökkäsi myöntävästi.
Daniel makasi kotiovensa edessä ja itki. Kobrakai oli kaapannut hänen äitinsä, eikä hänellä ollut aavistustakaan mitä hän tekisi. Daniel rypisti Kobrakain viestin nyrkkinsä sisällä ja sanoi ääneen noustessaan ylös -"herra Kowasaki on ainoa mahdollisuuteni". Daniel juoksi rappuset alas ja nappasi pyöränsä portin edestä. Daniel polki kuin tuulispää herra Kowasakin luokse. - Daniel pesi ja vahasi autoja viikon, kunnes siirtyi maalaamaan aitaa, Daniel alkoi turhautumaan. Herra Kowasaki oli luvannut opettaa hänelle karatea, mutta näytti teettävän hänellä hanttihommiaan. Saatuaan aidan maalattua, Daniel siirtyi hiomaan herra Kowasakin, mahtavan puutarhan puron siltaa, vihdoin kahden viikon kuluttua Daniel oli saanut kaikki askareet tehtyä.
Daniel lähti etsimään herra Kowasakia ja huomasi tämän istuvan sisällä nojatuolissa rööki suussa ja olut kädessä. Herra Kowasaki katsoi Wrestlemaniaa ja nauroi karistaessaan röökiään tuhkikseen, Daniel kysyi tulistuneena -”hommat on tehty, joko nyt rupeat opettamaan minulle karatea?”. Herra Kowasaki nousi ylös nojatuolista ja kysyi -”ruokitko kalat?”, Daniel vastasi vihaisena -”en vielä, enkä ruoki”, herra Kowasaki tuli kosketusetäisyydellä Danielista ja tarttui tätä olkapäistä sanoen vihaisesti -”sinä ruokit kalat”, Daniel riuhtaisi itsensä irti herra Kowasakin otteesta ja sanoi -”en ruoki, ennen kuin opetat minulle karatea”, herra Kowasaki huusi -”Daniel san! Tule tänne!”. Daniel oli lähdössä kävelemään pois, mutta jokin outo voima sai hänet jäämään. Daniel käveli herra Kowasakin luokse ja huusi -”no!”, herra Kowasaki sanoi -”näytä hio lattiaa”, Daniel oli kyyristymässä lattialle, mutta herra Kowasaki tarttui häntä olkapäistä ja sanoi -”ei! näytä seisaaltaan, hio lattiaa”, Daniel alkoi pyörittämään käsiään ilmassa ja herra Kowasaki teki yllättäen hurjan iskusarjan kohti Danielia, jonka Daniel torjui. Daniel oli hämmästynyt ja herra Kowasaki oli vahvassa humalassa. Herra Kowasaki huusi -”näytä maalaa aita”, Daniel maalasi aitaa ja herra Kowasaki potki häntä kohti vimmatusti, mutta Daniel onnistui torjumaan kaikki potkut.
Daniel seisoi hämmästyneenä herra Kowasakin edessä ja kysyi -”mitä seuraavaksi herra Kowasaki?”, Herra Kowasaki sanoi -”ruoki kalat”, Daniel avasi mielikuvitus kalanruokapurkin ja ripotteli mielikuvitus kalanruokaa herra Kowasakin edessä, mikä sai herra Kowasakin huutamaan raivostuneena -”ruoki ne oikeat kalat saamarin idiootti!”. Herra Kowasaki puristi kätensä nyrkkiin, mutta rauhottui ja meni istumaan nojatuoliinsa. Daniel lähti innokkaana ruokkimaan kaloja ja palasi sitten herra Kowasakin luokse. Herra Kowasaki istui nojatuolissa ja siemaili olutta, nähtyään Danielin palaavan hän kysyi -”Daniel san osaatko ajaa autoa?”, Daniel vastasi -”kyllä osaan, sain juuri kortin”, herra Kowasaki heitti Danielille avain-nipun ja sanoi -”se musta Mercedes, käynnistä se, tulen kohta”, Daniel nyökkäsi ja lähti käynnistämään autoa.
Daniel istui käynnissä olevassa mustassa Mercedeksessä ja puristi rattia unelmoiden, voi pojat kun omistaisin, joskus tälläisen auton. Samassa herra Kowasaki tuli autoon. Herra Kowasaki komensi -”aja punaisten lyhtyjen alueella Daniel san”, Daniel ei uskaltanut enää epäillä, eikä kyseenalaistaa mitään herra Kowasakin sanomaa, vaan lähti ajamaan samantien, herra Kowasakin myhäillessä tyytyväisenä pelkääjän paikalla. Tunnin ajomatkan jälkeen, musta Mercedes pysähtyi punaisten lyhtyjen alueelle, Daniel katsoi aluetta, jota dominoivat transuprostituoidut. Daniel mietti mitä ihmettä herra Kowasaki aikoisi täällä hänelle opettaa, muttei kehdannut enää kyseenalaistaa mestarinsa opetuksia. Herra Kowasaki kysyi -”Daniel san, näetkö tuon kadunkulman, missä nuo miesnaiset seisovat?”, Daniel vastasi -”kyllä herra Kowasaki, mitä siitä”, herra Kowasaki komensi -”mene sinne ja jos sinua lähestytään, tee mitä he käskevät”. Daniel nielaisi syvään ja katsoi herra Kowasakia, joka vaikutti olevan syvässä humalassa. Sitten hän avasi autonoven ja kulki kadunkulmaan, pysähtyessään vielä katsomaan anovasti taaksepäin, josko herra Kowasaki muuttaisi mieltään. Herra Kowasaki viittoi kädellään eteenpäin, eteenpäin ja Daniel jatkoi matkaa.
Daniel ehti seistä kadunkulmassa noin viisi minuuttia, kun viisi nahkapoliisiseiksi pukeutunutta, viiksekästä miestä pysähtyi hänen luoksensa, herra Kowasaki seurasi autosta kuinka Daniel lähti poliisien matkaan ja he menivät pimeällä kujalle. - Aallot hajosivat vaahdoten rantaan ja kirkkaat tähdet valaisivat taivasta, oli kaunis ilta. Daniel ja Qeasar istuivat uppotukin päällä, nuotion äärellä ja katsoivat ihmisiä, jotka tanssivat sen ympärillä. Qeasar kysyi Danielilta -”mitä oot tykännyt Losista LaRymba?”, Daniel vastasi pitkästä aikaa optimistisena -”itseasiassa aika jees”. Qeasar hymyili ja kilautti kaljapullollaan Danielin kaljapulloa.
Liian kauniin hiljaisuuden keskeytti moottoripyörien ääni, joka voimistui hitaasti. Qeasar nousi ylös tukilta ja ihmiset lopettivat tanssimisen. Qeasar tähäili horisonttiin ja huomasi noin 7 kevytmoottoripyörän lähestyvän heitä nopeasti. Pian kevytmoottoripyörät saavuttivat juhlivan joukon ja saartoivat heidät. Qeasar kuiskasi Danielille -”toi pieni jäbä on Sam FluSnuffle, toi tukeva muija nahkakorsetissa on sen isosisko, toi muija pandapaidassa on sen pikkusisko, molemmat lesboja, sekopäisin perhe koko Losissa”, Daniel kuiskasi takaisin -”ketä noi kaksi pulleaa kundia on”, Qeasar vastasi -”toi pullea kikkarapää on Samin paras kaveri Kent, toi toinen pullero on Jon, ne kuuluu kaikki Kobrakaihin”, Daniel kysyi -”Kobrakaihin?”, Qeasar vastasi -”joo Kobrakaihin, se on karateseura, oo hiljaa nyt se tulee”.
Sam FluSnuffle puki pöyräilyhanskoja käteensä kulkiessaan kohti Danielia ja Qeasaria, saavuttuaan heidän eteensä hän sanoi -”mitäs luusereita täältä löytyy”, kumpikaan ei vastannut mitään, joten Sam FluSnuffle jatkoi -”no niin neidit, bailut on ohi, me omistetaan tää ranta, joten painukaa vaikka vittuun.”, Qeasar vastasi -”okei Sam, me ei tahdota mitään ongelmia”. Qeasar ja Daniel kääntyivät ja lähtivät kävelemään pois rannalta, samassa Sam nipisti heitä molempia pyllyistä ja huusi -”Kobrakai!”, Samin perhe räjähti nauramaan ja Kent huusi -”hyvä Sam sä näytit niille!”, Jon jatkoi -”anna mä haistan sun sormia”. Qeasar ja Daniel seisoivat rannan törmällä ja katsoivat Kobrakain jäseniä, Daniel kysyi Qeasarilta -”onko tommosia ihmisiä edes olemassakaan, tapahtuiko toi juuri?” Qeasar vastasi -”tapasit juuri tulevat koulukaverisi”.
Oli kulunut viikko tapahtumista, Daniel oli ehtinyt aloittaa uudessa koulussa, jossa myös Kobrakain jäsenet opiskelivat. Daniel oli innoissaan, hän katsoi paperilappua, johon oli raapustettu osoite Santa Ana Street 25. Herra Kowasaki käski tulla tähän osoitteeseen, Daniel vilkaisi katukylttiä ja sanoi ääneen -”ton sen on pakko olla” ja käveli romuttamon pihalle. Kulkiessaan romuttamon läpi hän huomasi, että romuttamon takana alkoi kasvaa tiheä Japaninvaahterametsä. Kulkiessaan metsän läpi, hän tuli pihaan, jonka täyttivät toinen toistaan hienommat autot Daniel raapi päätään ja ihmetteli mitä helvettiä. Kivisen pihan edustalla oli suuri Japanilastyylinen talo, Daniel meni talon terassille ja painoi ovikelloa. Herra Kowasakin ovikello soitti love-strory tunnaria ja Daniel piti sitä hieman outona, mutta oli oppinut olemaan tuomitsematta ihmisiä äkkiseltään.
Herra Kowasaki tuli avaamaan kylpytakissa ja sanoi -”Daniel san, juuri ajoissa, ottakaa kengät pois ja tulkaa sisään” Daniel riisui kenkänsä ja astui sisään loisteliaseen Japanilaiseen palatsiin, Daniel sanoi hämmästyneenä -”luulin, että olet talonmies herra Kowasaki”, herra Kowasaki vastasi -”opetus numero 1 Daniel san, ulkonäkö voi pettää. Olen talonmies, mutta omistan myös talot”. Herra Kowasaki esitteli Danielille talonsa ja kysyi -”haluat siis oppia karatea?”, Daniel vastasi innostuneena -”kyllä herra Kowasaki”, herra Kowasaki vastasi -”Daniel san tulee mukaan”. Herra Kowasaki viittoi Danielia seuraamaan itseään ja pian he saapuivat pihaan, jossa olivat herra Kowasakin autot. Herra Kowasaki ojensi Danielille metallisen ämpärin ja rätin. Herra Kowasaki sanoi -”Daniel san pesee autot ja vahaa pyörivin liikkein onko selvä?” Daniel vastasi -”selvä”, herra Kowasaki sanoi -”hyvä, Daniel san tulee mukaan”, Daniel seurasi herra Kowasakia kuin innokas koira puiselle aidalle ja herra Kowasaki sanoi -”Daniel san maalaa aidan alhaalta ylös, kiinnittää erikoista huomiota ranteen asentoon, onko selvä?” Daniel vastasi -”Selvä on”, herra Kowasaki jatkoi -”Daniel san tulee mukaan”, herra Kowasaki johdatti Danielin puutarhaansa, jonka puron päälle oli rakennettu puinen silta, joka johdatti saarekkelle. Herra Kowasaki sanoi -”Daniel san hioo silta ja ruokkii puron karpit, onko selvät?”, Daniel vastasi -”selvä on”. Herra Kowasaki iski Danielille Tetra Goldfish purkin käteen ja sanoi -”saa aloittaa”. - Seurasi kiusallinen hiljaisuus, Daniel raapi päätään, kunnes uskalsi kysyä -”niin se hana”, mies vastasi -”tulen kyllä, kun ehdin”, Daniel ihmetteli miehen yhteistyöhaluttomuutta ja oli lähdössä, pois kun mies kysyi -”mikä on nimesi nuorimies?”, Daniel vastasi -”Daniel LaRymba”, mies vastasi -”hai Daniel-san, minä olen Kowasaki”.
Kului viikko, Mary ja Daniel ehtivät asettua taloksi. Daniel oli jäänyt kotiin, Maryn lähtiessä aamulla ajoissa töihin, koulun alkamiseen oli vielä pari viikkoa. Koska Danielilla ei ollut kavereita, eikä ulkona ollut turvallisesti liikkua yksin, oli hän katsonut viisaammaksi jäädä kotiin. Daniel oli lainannut kirjastosta -opi karatea kirjan ja harjoitteli innokkaasti siinä esitettyjä potkuja, kirjan ollessa levällään hänen edessään keittiönpöydällä. Ovikello soi ja keskeytti Danielin potkuharjoitukset, Daniel käveli ovella ja avasi sen. Oven takana seisoi herra Kowasaki työkalupakki kädessään. Daniel sanoi -”herra Kowasaki vihdoinkin! Olemme juoneet vessanpöntöstä viikon, ette olisi voineet tulla parempaan aikaan”, herra Kowasaki katsoi Danielia ihmeissään ja vastasi -”hai, kun oppilas on valmis, opettaja ilmaantuu”. Daniel opasti herra Kowasakin rikkinäisen vesihanan luokse ja selitti mikä on vikana. Herra Kowasaki laski työkalupakkinsa keittiön pöydälle ja katsoi hanaa intensiivisesti. Samalla hän huomasi Danielin lukeman kirjan ja kysyi -”sinä oppii kirjasta?”, Daniel vastasi -”kyllä yritän opetella”. Herra Kowasaki hymähti ja kääntyi kohti rikkinäistä vesihanaa, herra Kowasaki päästi ihmeellisen äänen ja iski salamannopeasti kämmenellään rikkinäistä vesihanaa. Sitten herra Kowasaki tarttui työkalupakkiinsa ja sanoi Danielille -”vika korjattu”. Daniel kokeili vesihanaa, joka toimi moitteettomasti, ja kysyi herra Kowasakilta hämmästyneenä -”miten te teitte tuon?”, herra Kowasaki vastasi innostuneelle Danielille -”ette ole ainoa, joka osaa karatea” ja lähti pois.
Herra Kowasakin kobramainen isku vesihanaan, pyöri Danielin päässä jatkuvasti hidastettuna, hän näki unia herra Kowasakista yläosattomissa rannalla toistamassa erilaisia isku ja puolustusarjoja. Merituulen hyväillessä hänen hyvin ruskettunutta kehoaan, aaltojen murtuessa rantaan Daniel heräsi usein ja huomasi saaneensa siemensyöksyn.
Danielin oli pakko etsiä herra Kowasaki käsiinsä, unet eivät loppuneet. Eräänä iltana Daniel tiesi herra Kowasakin olevan kellarissa. Daniel meni kellariin ja huomasi herra Kowasakin istumassa huoneen nurkassa riisipuikot kädessään. Daniel jäi seuraamaan huoneen ovelle, kuinka kärpäsen surratessa ilmatessa ja lähestyessä herra Kowasakia, herra Kowasaki nappasi sen riisipuikoilla kiinni. Daniel oli hämmästynyt ja sanoi ääneen -”vau”, herra Kowasaki kuuli Danielin ovella ja sanoi -”sisään Daniel san, riisu kenkäsi”, Daniel riisui kenkänsä ja kulki pienen pöydän ääreen, jonka edessä herra Kowasaki istui, Daniel katsoi herra Kowasakia kuin Jumalaa ja kysyi -”herra Kowasaki voitteko opettaa minua? Teen mitä vain jos opetatte minua.”. Herra Kowasaki piteli riisipuikoilla kärpästä ja hymisi itsekseen -”hyvä on Daniel san, jos syöt tämän kärpäsen, otan sinut oppilaakseni”, sitten herra Kowasaki ojensi kärpästä riisipuikoilla kohti Danielia. Daniel sanoi kauhistuneena -”mitä tahansa muuta herra Kowasaki”, herra Kowasaki vastasi -”hyvä on, ei sitten” ja veti riisipuikkoja pois Danielin edestä. Daniel säikähti ja nappasi kärpäsen riisipuikoista käteensä ja laittoi sen sitten suuhunsa, herra Kowasaki hymyili ja sanoi -”hyvä Daniel san, nuori peloton tiikeri, tule kotiini viikon päästä”.
Daniel nousi rappusia kotiinsa onnellisena, edes kärpäsen maku suussa, ei pilannut hänen iloaan. Daniel oli onnensa kukkuloilla, koko pienen elämänsä hän oli haaveillut saavansa oppia karatea ja nyt suurmestari Kowasaki oli lupautunut hänen opettajakseen. Noustessaan viimeistä rappusta Qeasar tuli häntä vastaan huutaen -”Daniel jäbä, miten menee?!”, Daniel vastasi iloisena -”Itseasiassa pitkästä aikaa helvetin hyvin”, Qeasar sanoi -”hienoo, mitä teet nyt, rannalla ois bailut, jonne oon just menossa, lähde mukaan”, Daniel mietti hetken ja oli jo kieltäytymässä, mutta sanoi -”no, ei helvetti mennään”. - Superhauska tarina! Luulin pitkään, että häntäluuni on murtunut, mutta nyt kipujen todellinen syy selvisi. Suosittelen myös lisäämään Rhythmballs Company:n ansioluetteloosi, ellet ole jo sitä tehnyt, näyttää ja kuulostaa, lähes yhtä hyvältä kuin Coca-Cola Company!
:D. - . Avasin jääkaapin oven ja huomasin, yhdeksän syöttikaljan olevan tyhjiä, lisäksi juustoon oli tumpattu neljä röökiä. Suljin jääkaapin oven ja huusin Raylle ja Egonille –”mitä täällä tapahtuu”, samassa ääni huusi –”mie oon huumepoliisi, saatanan huorat!”, tartuin nopeasti ovenkahvaan ja vedin jääkaapin auki, näin vilaukselta parrakkaan miehen kasvot, jotka katosivat välittömästi avattuani oven. Juoksin keittiönpöydän ääreen ja kysyin Egonille –”toitko mukanasi kirjan muinaisista skandinaavien jumalista?”, Egon tarttui laukkuunsa ja nosti sen pöydälle, hän selasin hetken aikaa laukkuaan, kunnes antoi kaipaamani kirjan minulle. Tartuin kirjaan ja kääntelin sen sivuja, muistin nähneeni ne kasvot jossain, sitten törmäsin etsimääni sanoin –”ahaa tässä”, käänsin kirjan aukeaman Egonin ja Rayn nähtäväksi ja sanoin –”tässä on haamumme”, Egon luki ääneen –”muinainen Kolttasaamelaisten jumala Pihi” samassa Pihi sanoi –”saatanan homo mie tapan sut” sitten kusta alkoi valumaan katosta Egonin päälle, jonka jälkeen koitti hiljaisuus. Istuimme syvästi hämmentyneinä, kukaan ei sanonut sanaakaan.
Alfred kuivasi Egonia keittiöpyyhkeellä, mietin tilannetta ja sanoin –”Pihi luultavasti sammui, meillä on rajoitetusti aikaa, Alfred onko talossa rotanmyrkkyä?”, Alfred lopetti Egonin kuivaamisen ja sanoi –”kyllä on, käynkö hakemassa?”, vastasin –”mene nopeasti”. Alfred liikkui niin nopeasti kuin pystyi ja minä kysyin Raylta –”onko meillä vielä syöttiolutta jäljellä Ray?”, Ray vastasi –”kolme pulloa”, sanoin –”avaa ne, säästä korkit”. Ray avasi kaljapullot ja asetti ne siistiin riviin keittiönpöydälle, pian Alfred saapui rotanmyrkyn kanssa. Kaadoin rotanmyrkyn kaljapulloihin ja iskin korkit takaisin päälle. Komensin Alfredin viemään kaljapullot jääkaappiin, suoriuduttuaan tehtävästä Alfred saapui luokseni ja kysyi –”mitä nyt Kowalsk?”, vastasin –”nyt odotellaan”.
Aamu alkoi sarastamaan ja näytti siltä ettei mitään tulisi tapahtumaan, pian kuitenkin kuulimme röyhtäisyn. Ray tokaisi innostuneena –”Pihi heräsi”. Pian Pihi huusi –”mie oon huumepoliisi” kuulimme myös lujan pieraisun, jonka jälkeen jääkaapiin tiivisteiden välistä valui hieman ulostetta.
Tovin päästä haistoimme ilmassa savua ja huomasimme kuinka jääkaappi alkoi tärisemään kevyesti. Pihi huusi –”Saatana nyt mie tapan teidät kaikki, minulle ei vittuilla”. Jääkaappi tärisi yhä voimakkaammin ja valkoinen savu laukaisi palohälyttimen. Alfred juoksi sammuttamaan hälytystä, jääkaappi alkoi liikkumaan syvennyksestään tärinän voimasta ja samalla ilmassa kuului Pihin ääni –”nanananagnangnanggggggggggggjeaaah” kunnes jääkaapin ovet räjähtivät irti sotkien koko keittiön löysään ripulipaskaan. Alfred lensin räjähdyksen paineaallon voimasta olohuneeseen, jossa Flesh ja Jack koittivat astua häntä, Alfred huusi –”ei taas, auttakaa” ja koitti nousta ylös, mutta voimakkaat koirat painoivat hänet maahan ja koittivat vuorotellen hypätä hänen selkäänsä. Egon ja Ray juoksivat auttamaan Alfredia, minä menin katsomaan savuavaa jääkaappia, tai kaikkea mitä siitä oli jäljellä.
Katselin höyryävää ulosteen tahrimaa jääkaappia, joka oli täynnä kaljapullonsirpaleita ja röökintumppeja, haju oli todella kuvottava. Ehkä voimakkaan hajun johdosta mieleeni tuli kysymys” Who you gonna call? ”, siinä se yrityksemme slogan! Koko keittiö tuhoutui räjähdyksen voimasta, mutta saimme räyhähengen häädettyä. Dana oli niin vaikuttunut työmme jäljestä, että maksoi meille ruhtinaallisen korvauksen, niin meistä syntyi haamujengi. - Istuin paloaseman toimistossani ja katselin kadulle pysäköityä Talbottia, jonka Ray ja Egon päättivät maalata valkoiseksi. Olimme avanneet yrityksemme, mutta puhelin oli soinut heikosti. Olin sytyttämässä röökiä, kun puhelin yllättäen soi. Luojan kiitos ajattelin mielessäni ja annoin puhelimen soida hetken, etten antaisi liian epätoivoista vaikutelmaa yrityksestämme. Lopulta nostin luurin ja vastasin –”Haamujengi Kowalsk puhelimessa”, naisen ääni vastasi –”Dana Von Mooseflesh hyvää päivää”, kysyin –”kuinka voin auttaa Dana?”, Dana vastasi –”joku juo mun kaljat”. Ajattelin hämmentyneenä, että tämä tästä vielä puuttui, joku hullu alkoholisti alkaa soittelemaan meille, mutta koska puhelin ei ollut juurikaan soinut päätin kysyä –”anteeksi Dana sanoitko, että joku juo kaljasi?”, Dana vastasi –”kyllä sanoin, vaadin teitä tulemaan välittömästi tutkimaan asiaa, raha ei ole este, lähetän autonkuljettajani Alfredin hakemaan teidät”, naurahdin mielessäni ja vastasin –”teemme näin, kuulemiin”. Pidin soittajaa hulluna, enkä odottanut kenenkään saapuvan meitä hakemaan, mutta noin tunnin kuluttua puhelusta katsoin ikkunastani, kuinka valkoinen limusiini kurvasi paloaseman eteen. Limusiinista nousi vanha heiveröinen mies, jonka selkäranka oli 32 ° kulmassa. Hänen hiuksensa olivat tuhkan valkoiset ja hänen olemuksensa oli heikko. Ihmettelin miten, hän pystyi edes ajamaan autoa, skolioosi oli vaivannut häntä varmasti jo vuosia.
Noin 20min päästä heiveröinen mies oli vihdoin ovellamme, hän soitti paloaseman ovikelloa ja minä olin oven takana valmiina avaamassa. Heiveröinen mies sanoi –”nimeni on Alfred Karminen, Dana lähetti minut hakemaan teitä”, vastasin –”kyllä, se olut hävikki”.
Istuimme valkoisen limusiniinin takapenkillä ja kuuntelimme kuinka Alfred puhui puhelimeen –”kyllä Dana, he ovat juuri nyt kyydissäni, olemme siellä tunnin kuluttua, haenko sinulle olutta matkalla?”. Sitten sähköinen välilasi aukesi ja Alfred sanoi –”pojat, eihän teitä haittaa jos teemme välipysähdyksen huoltoasemalle”, vastasin –”ei haittaa”, Alfred vastasi –”hyvä homma, voitte nauttia vapaasti limusiinin virvokkeita” ja sulki sähköisen välilasin.
Noin tunnin kuluttua saavuimme Manhattanin Chelseaan, oivalsimme melko pian, että asiakkaamme oli melko varakas. Alfred pysäköi limusiinin talon omaan parkkihallin ja nousimme hissillä kattohuoneistoon. Kattohuoneiston aulassa meitä tervehti Dana Von Mooseflesh ja hänen kookkaat Irlanninsusikoiransa Flesh ja Jack. Flesh ja Jack eivät kiinnittänet meihin minkäänlaista huomiota, mutta koitivat kaataa Alfredia, Alfred oli hätää kärsimässä ja koitti rauhoitella koiria –”no niin pojat, otetaan rauhallisesti”.
Alfred ojensi Danalle pussillisen olutta kahden suurikokoisen koiran ahdistelusta huolimatta. Sitten Dana huomasi meidät ja kysyi –”oletteko te haamujengi?”, vastasin –”kyllä olemme, tässä ovat Ray ja Egon, minä olen Kowalsk. Käsittääkseni teillä oli jokin ongelma oluenne säilyvyyden kanssa?”, Dana puristi olutpussia tiukasti käsissään ja vastasi –”kyllä näin on, seuratkaa minua olkaa hyvä.”. Kävelimme Danan perässä keittiöön, jossa pysähdyimme suuren jääkapiin eteen, Dana sanoi –”jääkaappini pitää outoa ääntä ja kaikki sisälle laitetut oluet juodaan, lisäksi olen löytänyt kaapin sisältä mitä ihmeellisimpiä asioita”. Tartuin jääkaapin oveen ja avasin sen, jääkaappi vaikutti aivan normaalilta. Komensin Egonin ja Rayn virittämään tuomamme tarkkailulaitteiston jääkaapin läheisyyteen, sen jälkeen Egon haastatteli Danan, Alfredin ja sisäkön Kaisan.
Asetimme jääkaapin sisälle tuomaamme syöttiolutta ja istuimme keittiöön tarkkailemaan jääkaappia, edessä olisi pitkä yö, joten Alfred keitti meille kahvia. Kaisa ja Dana lähtivät nukkumaan, pelasimme Monopolya yön pikkutunneille, mutta mitään ei tuntunut tapahtuvan. Kello läheni jo kolmea aamuyöllä, kun Alfred kysyi –”ottaako kukaan vielä kahvia?”, Ray vastasi –”minä ainakin voisin ottaa”, Alfred nousi hitaasti tuoliltaan ja lähti kulkemaan kyyryssä kohti kahvinkeitintä, joka sijaitsi jääkaapin vieressä. Kun Alfred oli tarttumassa kahvipannuun kuului huoneessa tupakankarhentama ääni –”saatanan englantilainen homo” Alfred säikähti ääntä ja alkoi tärisemään. Kysyin Egonilta ja Raylta –”kuulitteko te tuon?”, Egon ja Ray vastasivat –”kyllä kuulimme”, samassa keittiöön levisi outo tuoksu. Tuoksu oli paskan, kusen, hien ja vanhan viinan yhdistelmä, jonka kruunasi aavistus tupakkaa. Tuoksu sai meidät pidättelemään hengitystämme, Alfred haukkoi henkeään ja huusi paniikissa –”tehkää jotain!”, nousin ylös tuoliltani ja juoksin jääkapille. - Seuraavana aamuna puhelimeni soi, päätäni jomotti mielettömästi, kun hapuilin luuria yöpöydältäni. Nostin luurin korvalleni ja vastasin vaivalloisesti –”Kowalsk”, kuulin Egonin vaimean äänen kysyvän –”minne katosit eilen?”, vastasin –”öö, sori tuli muuta menoa, miten ilta meni?”, seurasi pitkä hiljaisuus, kysyin –”haloo Egon oletko siellä?”, Egon vastasi –”minulla ja Raylla on idea, tuletko tapaamaan meitä vanhalle paloasemalle Williamsburgiin?”, vastasin –”ok, nähdään siellä puoliltapäivin” suljin luurin ja jatkoin uniani.
Seisoin Williamsburgin vanhan paloaseman edessä ja poltin röökiä. Rayta ja Egonia ei näkynyt missään, heitin röökin kaivoon ja vilkaisin kelloani. Kello oli jo yksi, olin jo lähdössä pois, kun kuulin Rayn huutavan –”Kowalsk!” vilkaisin kadunpäähän ja huomasin Egonin ja Rayn kävelevän kuin kaksi lonkkavaivaista kohti minua. Pian he saavuttivat minut, kysyin –”mitä teille kundit on tapahtunut?”, Egon ja Ray vilkaisivat toisiaan kiusallisesti ja sanoivat yhteen ääneen –”ei sillä väliä, meillä on loistava idea”, -”no antaa kuulua” sanoin ja vilkaisin kelloani. Ray aloitti –”tiedäthän, että New York on pullollaan mitä hullumpia ihmisiä”, sanoin –”joo, kaksi heistä seisoo täällä kanssani”. Egon naurahti ja jatkoi –”vuokrasimme tämän paloaseman, mitä jos aletaan tutkimaan paranormaaleja ilmiöitä”, Ray täydensi –”ainoa mikä meiltä puuttuu on auto”. Seurasi hiljaisuus. Ray ja Egon vilkuilivat minua kuin lapset isäänsä, jotka pyysivät viikkorahaansa korotusta. Lopulta päästin heidät piinasta ja tokaisin –”autoko, ehkä voin auttaa. Nähdään illalla Queensissa, tiedättehän missä Kentman asuu?”, Ray vastasi –”joo, kyllä me tiedetään, mitä sä aiot?”, vastasin –”no sitten näette ja puketukaa muuten mustaan”.
Kylmä tuuli puhalsi yksinäistä muovipussia jalkakäytävällä ja katuvalot valaisivat puskaa, jossa istuin slaavikyykyssä tupakalla. Vilkuilin kelloani, missä hemmetissä Ray ja Egon viipyivät. Pian kuulin korkokenkien lähenevän äänen jalkakäytävällä ja kyyristyin syvemmälle piiloon. Korkokenkien äänet lähenivät asemapaikkaani ja pian ne pysähtyivät puskani eteen, pian tuttu ääni kysyi –”Kowalsk ooksä siellä?” tunnistin sen Egonin ääneksi ja nousin puskasta. Hämmästykseni oli suuri, kun Egon ja Ray seisoivat edessäni pikkumustissa, sanoin järkyttyneenä –”mitä helvettiä kundit”, Egon vastasi –”sä itse käskit pukeutua pikkumustaan”, vastasin –”sanoin mustaan, ei helvetti, näytätte ihan Puerto Ricolaisilta huorilta”. Ray ja Egon hivuttautuivat kanssani puskaan, sanoin –”näättekö ton kärryn”, Ray vastasi –”joo”, sanoin –”se on Kentmanin auto ja Kentman hoidattaa varpaitaan sairaalassa pitkään, joten kukaan ei huomaa, jos me vähän lainataan sitä vai mitä?”.
Pomppasin puskasta ylös ja kuiskasin –”nyt mennään”, lähdin kävelemään kohtia autoa. Ray huusi takanani –”ai saatana näillä on vaikea kävellä” kun nyrjäytti nilkkansa korkokengissä, naurahdin ja hiivin auton sivustalle. Otin povitaskustani ruuvimeisselin, jonka tungin avaimenreikään, ovi lähti helposti auki ja hyppäsin sisään. Avasin oven Raylle, joka seisoi toisella ovella ja sanoin –”hypätkää sisään”, Ray ja Egon kiipesivät sisään. Repäisin kotelon irti ja käynnistin Kentmanin Talbot Horizonin johdoista. Johdot iskivät kipinää ja radiosta alkoi soimaan Modern Talkingin New York City Boy. Vilkuilin peiliin peruuttaessani Talbottia pois Kentmanin pihasta, kuinka ironista ajattelin, tämä biisi ja kaksi transua takapenkillä, ihan tätä en elämältäni odottanut kun valmistuin Princetonista kurssini priimuksena.
Pysäköin Talbotin Brooklyn Bridgen levähdyspaikalle ja sanoin –”Ray tuu etupenkille ja tsekkaa mitä hanskalokerosta löytyy”, Ray taittoi penkin ja kömpi etupenkille, kaasutin Talbotilla takaisin liikenteen sekaan, Rayn tonkiessa hanskalokeroa vierelläni. Pian hän kaivoi sieltä esiin, jonkun hyytelömäisen esineen ja huusi –”mikä hemmetti tää on Kowalsk!?”. Huusin –”hyi saatana heitä se ulos!”, Ray heilutti tuota löllyvää putkimaista esinettä naamani edessä, mikä sai Talbotin heittelehtimään. Lopulta Ray veivasi ikkunan auki ja heitti esineen alas Brooklyn Bridgeltä, kysyin –”mitä muuta siellä on?”, Ray vastasi –” Ted Nugentin c-kasetti”, sanoin –”heitä se sisään” ja painoin vanhan kasetin ulos, katsoin soittimesta tullutta kasettia, jossa luki ”valaiden paritteluääniä”, ennen kuin viskasin sen lopullisesti ulos ikkunasta. Ted Nugentin laulaessa Strangest Folksia, Talbot mateli liikenteen seassa hitaasti kohti Brooklynia. - Pekasta kukaan ei tiedä mitään, on erittäin todennäköistä, että hän kuoli mielisairaalassa joskus 60-luvun lopussa. Jone kuoli leirillä. Veikko ja Pesonen eivät koskaan toipuneet traumaattisista kokemuksistaan, näin heidät sodan jälkeen Kaivopuistossa, he olivat molemmat pukeutuneet naisiksi, lieneekö leirin tapahtumilla ollut vaikutusta asiaan.
Myöhemmin kuulin, että Veikko oli kuristettu Kalliossa sukkahousuilla kuoliaaksi, tekijää ei koskaan saatu selville, mutta asunnosta nähtiin poistuvan suurikokoinen nainen. Itse muutin sodan jälkeen Ontarioon, Kanadan suurimpaan provinssiin. Loin sangen menestyksekkään yrityksen ja jäin eläkkeelle jo ennen virallista eläkeikää. En ole koskaan kertonut näistä tapahtumista, ei sillä että häpeäisin niitä, tahdoin vain suojella Veikkoa, Jonea, Pekkaa sekä Pesosta. - odottaa tanssivuoroasi, eikö sinulla ole mitään tapoja!” hän oli yllättävän vahva ja heitteli minua selässään kuin perunasäkkiä kohti seiniä, joka sai taulut tippumaan alas. Kuristin häntä kaikilla voimillani, mutta se tuntui saavan hänet vain enemmän innostuneeksi, hän ääntelehti kuin kiimainen merileijona ja huusi –” onko tuo vyönsolkesi vai oletko vain iloinen nähdessäsi minut!” kuristin kaikilla voimillani ja lopulta Kent kaatui maahan, maatessani Kentin selässä taistelun uuvuttamana huusin viimeisillä voimillani –” hoidelkaa vartijat, hoidelkaa vartijat!” Pesonen ja Veikko syöksyivät ovelle. Vartijoiden syöksyessä sisään Veikko ja Pesonen kävivät heidän päällensä ja eliminoivat heidät helposti. Makasin lattialla kuolleen transunraadon vieressä, kunnes Pesonen ja Veikko tulivat auttamaan minut jaloilleni. Otimme vartijoiden kiväärit ja Kentin viinirypäleet sekä viinin ja pakenimme metsään. Pesonen olisi tahtonut ottaa Kentin peruukin ”muistoksi” itselleen, mutta emme suostuneet siihen.
Piileskeltyämme metsässä viikonpäivät törmäsimme partisaaneihin. Partisaanit antoivat meille muonaa ja kertoivat miten pääsemme takaisin Suomeen. Reittimme tulisi kulkemaan hylätyn keskitysleirin läpi, jonka takana olisi satama. Saksalaiset olivat vetäytymässä ja meillä oli kiire, kuljimme 150km yhdessä päivässä ja saavuimme keskitysleirin lähimaastoon ennen venäläisiä. Tarkkailtuamme leiriä kauempaa se vaikutti hylätyltä, Saksalaisista ei näkynyt merkkiäkään, joten päätimme koittaa onneamme, meillä ei ollut muita vaihtoehtoja.
Liikuimme Veikon kanssa kiväärimiehinä kärjessä ja Pesonen seurasi meidän perässämme, hän oli kiukutellut monta päivää, koska ei saanut ottaa peruukkia matkaansa ja piti siksi meihin pientä etäisyyttä. Kun olimme keskitysleirin porteilla, kuulimme vaimeaa huokailua ja saksankielistä puhetta, mutta emme nähneet ristinsielua suurella piha-alueella, emmekä onnistuneet paikantamaan ääntä. Jatkoimme varovaista etenemistä ja huokailu voimistui, pian huomasimme horisontissa suuria maakuoppia, joiden päällä oli kalterit. Keskimmäisestä maakuopasta kantautui voimakasta huokailua ja Veikko sanoi haistavansa pilluntuoksun ilmassa, kun kuljimme lähemmäksi kuoppaa, Veikon vihikoiran hajuaisti sai hänen epäilemänsä vahvistuksen.
Kun olimme lähes kuopan juurella, kuulimme äänen huokailevan yhä voimakkaammin –” ja ja ja ich komme ich komme ja ja ja ja” kun lopulta kurkistimme kuoppaan näimme suureksi yllätykseksemme Elke Hirschfleshin istuvan hämärän kuopan pohjalla onanoimassa. Katsoimme Elken onanointia mesmeröityneessä mielentilassa kaltereiden läpi, jälleennäkemisen todennäköisyys ja tilanne sai meidät toimintakyvyttömiksi, juuri kun Elke oli saavuttamassa kliimaksin hän katsoi ylöspäin ja näki meidät. Elke lopetti touhunsa kuin seinään ja huusi raivokkaasti –” te saatanan siat, jos en olisi kuopassa päästäisin Fleshjackin kimppuunne!”. Räjähdimme nauramaan, tilanteessa oli jotain todella hullunkurista. Nauruamme seurasi hiljaisuus, jonka keskeytti Elken raivoisa huuto –” mitä te turvenuijat vielä odotatte, auttakaa minut pois täältä!”
Aloimme pohtimaan pitäisikö meidän auttaa Elkeä, puntaroimme kaikkea pahaa mitä hän oli meille ja muille tehnyt. Päädyimme kuitenkin auttamaan hänet ylös maakuopasta, emme voineet jättää häntä venäläisten kynsiin. Kun saimme ongittua Elken ylös, hän kiitteli meitä kovasti ja sanoi Führerin palkitsevan meidät korkeimmilla mahdollisilla kunniamerkeillä, kun hän pääsi vähän kauemmaksi, hän muuttikin äkisti mieltään ja huusi etsivänsä meidät vielä käsiinsä. Vielä keskitysleirin portilla juostessaan hän pysähtyi huutamaan kuinka päivämme ovat luetut, samalla hän hieroi haarojaan. Kukaan meistä ei tiedä mitä Elkelle tapahtui, me sen sijaan pääsimme turvaan Suomeen. Löysimme satamasta pienen pulpettiveneen, jolla pääsimme Pesosen loistavien merimiestaitojen ansiosta Ruotsiin. Ruotsista palasimme Suomeen sodan loputtua.
Wernher von Grauh jäi venäläisten sotavangiksi Berliinissä, hän työskenteli Neuvostoliitossa erinäisten projektien parissa, hänet tunnetaan mm. uraauurtavana tutkijana keinosiemennyksen parissa. Ted Zoidberg pakeni Etelä-Amerikkaan, häntä ei koskaan löydetty, mutta hänestä on lukuisia silminnäkijähavaintoja. Elke Hirschflesh katosi jäljettömiin, ei ole varmaa selvisikö hän sodasta hengissä. Fleshjack valittiin näyttelemään Poliisikoira Rexiä, mutta kuoli valitettavasti vanhuuteen vain viikkoa ennen kuvausten aloittamista. - Mutta sitten tunsin kuinka hän tarttui nänniini ja puristi lujaa, pinnistelin pysyäkseni normaalina, mutta Kent lipoi kieltään kuin lisko naamani edessä ja kuiskasi korvaani –”sinä”. Sitten hän käveli eteemme ja sanoi pahanenteisellä äänellään –” te kolme tulette illalla minun luokseni”.
Istuimme parakissa ja mietimme mitä ihmettä Kent Bambi halusi meistä, olimme leirin ainoat hengissä olevat Suomalaiset. Jone kuoli ylirasitukseen ja Pekka menetti mielenterveytensä, hän veisasi koko ajan marssilaulu Erikaa, kunnes joutui lopulta pois leiristämme.
Pohdimme olisiko viisainta yrittää pakoa vai katsoa mitä ilta tuo tullessaan, lopulta päädyimme äänestämään ja valitsimme jäämiseen leiriin.
Kun ilta vihdoin saapui, parakkimme ovea hakattiin. Ovella seisoi kaksi SS-sotilasta, jotka komensivat meidät mukaansa. Suuret valonheittimet valaisivat leirin pihaa, jonka poikki kuljimme kohti Kent Bambin asuntoa, joka sijaitsi leirin toisella puolella. Kun saavuimme perille, SS-vartijat asettuivat vartioon ovella ja käskivät meidät ovesta sisään. Nielaisimme syvään ja katsoimme toisiamme kysyvästi, kuka astuisi ovesta ensimmäisenä? Nuorimpana velvollisuus lankesi minulle. Tartuin täristen ovenkahvaan ja astuin varovasti sisään hämärään suureen huoneeseen, jota valaisivat kynttilät, huoneessa soi Édith Piafin La Fille de Joie est Triste ja se rauhoitti hieman hermojani. Pesonen sulki oven perässään käydessään sisään, seisoimme hämärässä eteisessä, mutta emme nähneet Kent Bambia missään. Haistoimme ilmassa vahvan ranskalaisen parfyymin, toivoimme suuresti, että paikalla olisi naisia.
Lopulta Veikko rohkaistui ja huusi –” herra Bambi me tulimme nyt kylään!” saimme vastaukseksi naisellista kikatusta, pian pimeydestä kuului tuttu Kentin ääni –” käykäähän peremmälle solttupojat” kävelimme syvemmälle huoneeseen ja pian huomasimme Kentin. Kent makasi silkkidivaanilla vartaloa nuolevassa iltapuvussa, hänen kasvonsa olivat vahvasti meikatut ja hänellä oli päässään vaalea kiharainen peruukki, jonka vaaleat kutrit laskeutuivat hänen olkapäillensä. Hän räpsytteli silmiään, joihin hän oli kiinnittänyt tekoripset. Olimme syvästi hämmentyneitä ja kiusaantuneita, Kent söi viinirypäleitä ja joi viiniä. Katsoimme ympärillemme ja huomasimme joka puolella naisten vaatteita, lisäksi suuri meikkipöytä oli pullollaan naisten kauneudenhoitotuotteita.
Kent nousi istumaan divaanille ja naurahti sanoen –” no älkää nyt pojat tyttöä ujostelko, peremmälle, peremmällä pojat” hän viittoi Veikkoa istumaan vierelleen. Veikko käveli jäykän oloisesti Kentin luokse ja istahti hänen vierelleen divaanille. Katsoin Pesosta ja kuiskasin –”meidän pitää tehdä jotain” Pesonen ei pystynyt puhumaan järkytykseltään, mutta näin myöntävän vastauksen hänen pelon sokaisemilta kasvoiltaan. Katsoimme kuinka Kent hipelöi Veikkoa ja silitti hänen hiuksiaan, sitten hän kysyi –”maistuuko pojille ruoka ehkä viini?” Emme olleet syöneet moneen kuukauteen, olimme aliravittuja, lähes nälkäkuoleman partaalla, mutta vastasimme kuoromaisessa symbioosissa –” ei kiitos söimme juuri” vastauksemme sai Kentin kikattamaan.
Kent horjahti ylös divaanilta ja kysyi naismaisella äänellään –” kuka teistä korpisotureista tahtoo tanssittaa minua ensimmäisenä?” olimme hiljaa, joka sai Kentin taas kikattamaan. Sitten hän sanoi –” veisin kyllä teidät kaikki kotiini, mutta hieno lady vie vain yhden kerrallaan” tunsin oksennuksenmakua suussani ja taistelin yrjöämistä vastaan kaikilla keinoilla. Lopulta Kent käveli kohti Veikkoa ja kysyi –” saanko luvan?” Veikko ei voinut kuin suostua ja pian he tanssivat yhdessä Édith Piafin laulaessa taustalla prostituoidun yksinäisyydestä, kuinka ironisesti se sopikaan tunnelmaan.
Katsoin Pesosta ja sanoin uudelleen –” meidän pitää tehdä jotain”, Pesonen ei saanut sanaa suustaan, hän oli shokissa. Katselin ympärilleni ja huomasin meikkipöydällä sukkahousut, hivuttauduin hitaasti taaksepäin Veikon ja Kentin tanssiessa. Kun olin meikkipöydän äärellä, tartuin sukkahousuihin ja hivuttauduin hitaasti takaisin paikoilleni. Kun Kent ja Veikko vihdoin lopettivat kiihkeän tanssin, Kent tuli hakemaan Pesosta tanssiin, tajusin tilaisuuteni koittaneen. Hymyilevä Kent tarttui kauhistunutta Pesosta kädestä ja kääntyi selin minuun, hyppäsin hänen selkäänsä ja kiedoin sukkahousut nopeasti hänen kaulansa ympärille, Kent huusi raivoissaan –” etkö malta - Kuuma kumimassa poltti kasvojani valuessaan ohuena norona valumuotteihin, se oli kuin kuumaa laavaa, joka tuhosi kaiken tielleen osuvan. Veikko pyyhki hikeä noen mustuttamilta kasvoiltaan ja työnsi kärryn jäähtymään kylmiöön. Pian kello soitti pelastukseksemme ja päätti 12h hikisen urakkamme. Huokaisimme helpotuksesta ja lähdimme marssimaan kuolemanväsyneinä kohti parakkiamme.
Parakissa rojahdimme lepäämään lavereille, ehdin tuskin ummistaa silmäni, kun kuulin pihalta laukauksen, samassa kuulimme Elke Hirschfleshin huutavan pihalla ”- nein, nein, minua ette saa elävänä!” sitten hälytys-sireeni laukesi. Juoksimme parakin ovelle ja huomasimme kahden SS-sotilaan taluttavan Elkeä kohti korkea-arvoista kenraalia.
Sotilaat veivät Elken kenraalin eteen, joka riisui tiukkoja nahkahansikkaitaan. Päästyään kenraalin luokse, kenraali läpsäisi Elkeä nahkahansikkaalla poskella ja huusi –” sinä likainen tyttö!” samassa taustalla olevasta mustasta Mercedeksestä nousi kaljupäinen kenraali, joka käveli heidän luoksensa. Paikalle saapunut kenraali oli nimeltään Ted Zoidberg, hänen olemuksestaan huokui aristokraattisuus.
Zoidberg mulkoili Elkeä pirullinen ilme kasvoillaan ja sanoi –” Hauska nähdä sinua Elke, et varmaan arvaakaan miksi olemme täällä.” Elke rimpuili ja huusi –” saatanan runkkarit! Päästäkää minut irti!” Sotilaat pitivät Elkeä tiukasti otteessaan. Sitten toinen kenraali sanoi –” Minun nimeni on Kent Bambi ja tulin ottamaan tämän leirin komentooni”. Kent Bambi jatkoi –” tietoomme on tullut, että olet palannut vanhoihin pahoihin tapoihisi Elke. Tapoihin joita harrastit toimiessa Hitlerin henkilökohtaisena sihteerinä” samassa sotilaat tarttuivat Elkeä oikeasta kädestä ja ohjasivat sen kohti kenraali Zoidbergia. Kenraali Zoidberg astui askeleen lähemmäksi Elkeä ja kyyristyi kohti hänen kättään, Zoidberg sulki silmänsä ja nuuskaisi Elken sormia pitkään hykerrellen. Zoidberg nousi hitaasti kyyrystä ja avasi silmänsä, jotka muljahtelivat ympäri hänen suupieliensä kääntyessä maireaan hymyyn. Seurasi kiusallinen hiljaisuus, jonka mursi Zoidbergin vaimea ja kiihottunut lausahdus –” ja ja so eine uberraschung himo-onanoija ja ja”. Kent Bambi karjui –” Miehet viekää hänet Zoidbergin autoon!”, sotilaat raahasivat rimpuilevan Elken Zoidbergin autoon, jonne Zoidberg käveli niiskuttaen perässä ja sitten auto ajoi pois. Tämä oli, viimeinen kerta kun näimme Elken elossa, tai ainakin luulimme niin.
Seuraavana päivänä meidät oli komennettu pihalle sulkeisiin. Leirin uusi johtaja Kent Bambi seisoi edessämme hievahtamatta. Mielsin arjalaisen rodun natsi propagandan mukaisesti pitkäksi, sinisilmäiseksi, solakaksi ja vaaleaksi. Kent Bambi oli ulkonäöltään arjalaisuuden vastakohta, tiesimme, että hän oli palvellut Ranskassa ja Führerin käskystä ottanut tämän leirin komentoonsa. Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän vihdoin avasi äänensä ja sanoi –” nimeni on Kent Bambi ja olen tullut ottamaan tämän leirin komentooni. Täällä tulee tapahtumaan isoja muutoksia, ja niille jotka ovat halukkaita järjestetään tehdastöiden sijaan siistimpiä toimistohommia, joissa on isommat ruoka-annokset”. Hän käveli puhuessaan edestakaisin rivin edessä ja piti ratsastusraippaa kainalossaan. Sitten hän naurahti ja sanoi –” jos vapaaehtoisia ei ole ne määrätään.”
Seurasi hiirenhiljaisuus, silmäilimme epäuskoisesti toisiamme. Kent Bambi odotti hetken ja totesi narsistisella äänellään –” jaahas, jaahas. Sitten minä nimitän uudet avustajani”. Kent käveli rivin päähän ja asettui kasvotusten kohti rivin miehiä. Hän kosketteli miehiä ratsastusraipalla ja puhui saksaa edetessään miehestä mieheen. Saavuttuaan lähelläni seisovan Pesosen kohdalle hän pysähtyi ja tunki ratsastusraipan Pesosen suuhun ja liikutti sitä hitaasti edestakaisin kunnes hymyili ja sanoi –” sinä”. Sitten hän tuli Veikon kohdalle ja pysähtyi. Kent silmäili Veikkoa hetken ja näytti siltä, että hän olisi jo lähdössä pois, mutta tarrasikin yllättäen Veikkoa munista ja puristi tätä naama punaisena kysyen –” koska on Führerin syntymäpäivä?”. Veikko kiljui tuskissaan ja yritti vastata, muttei saanut sanaa ulos suustaan. Kent puristi kovempaa ja aloitti lähtölaskennan –” vier, fünf, drei.” samassa Veikko sai vastattua –” 20 huhhhhtikuuuta” Kent nauroi sanoen –”sinä” ja vapautti lukkopihtinsä . Kun Kent saapui minun kohdalleni yritin katsoa hänen ylitsensä, toivoin mielessäni, että hän olisi tyytyväinen kahteen ”uhriin” ja jättäisi minut rauhaan.