Voisiko vanhemmilla olla omakin elämä?

Olipa tympeä ja tylsä blogi.

Olen samaa mieltä kuin aloittaja... Hengästyttää jo lukeakin juttuja perheistä, joissa vanhemmat on päivät töissä ja illat menee lasten kuljettamiseen harrastuksiin... ja joka ikinen ilta, jos lapsia on useampia.
Kahden kouluikäisen pojan yksinhuoltajana yritän vielä toistaiseksi vältellä asiaa tai rajoittaa harrastuksia. Onneks vielä on riittänyt esim. luistelu, pulkkamäki ja kavereiden kanssa ulkoilu.

Onneksi minun ystäväni ei koskaan kyseenalaistaisi yhteisiä hetkiä lasteni kustannuksella ja etenkään kehtaisi todellakaan arvostella heidän harrastuksiaan. Aika hävytöntä, onkohan sinulla jäänyt hampaankoloon omien vanhempiesi välinpitämättömyys?

Aikuiset henkilöt ovat nykyään paljon sivistyneempiä, valitettavasti ystävät eivät tiedä paikkaansa.
Epäilen, että olet kateellinen ja säälin syvästi sinua.

Vanhemmat elävät omaa elämäänsä, toteuttavat omia unelmiaan lasten kautta. Enemmän minä niitä lapsia säälin mokomassa pyörityksessä. Antaisivat vanhemmat niiden lasten olla lapsia ja suorittaa sitten aikuisena. Harrastus, enintään kaksi riittää kouluikäiselle.

Luulen myös, että osasyynsä lasten elämän aikataulutukselle on kaupungistumisessa ja (koetusta) turvattomuudessa: lapsilla ei ole turvalliseksi koettua paikka, johon heidät voisi jättää leikkimään omia aikojaan kodin ulkopuolelle. Joten viedään ohjattuun toimintaan.

Minulla oli kouluikäisenä muutama harrastus, joihin täytyi ihan mennä (niin lähellä, että sinne käveli ihan itse ne pari kilometriä jumppakamat kainalossa), muuten vietimme aikaa naapuruston pihapiireissä ja lähimetsissä leikkien ja ihan vaan ympäristöä tutkien. Vanhemmat eivät useinkaan tuntikausiin tienneet missä olimme ja se oli ihan tavallista. Kotiin tultiin sitten sovittuun aikaan. Kuinka moni nykyvanhempi olisi valmis antamaan tuolla tavoin pois sen kontrollin, mikä heillä lapsiinsa on? No hyvä, jotain olisi voinut sattua ja joskus sattuikin, mutta sellaista se elämä on.