Yo. aiheesta keskustelua (jos vaan kerkeätte sen omaan napaan tuijottamisen ohessa).
Tunnustatteko/tunnistatteko itsessänne tämän? Miten, millä tavalla/missä asioissa?
Täällä sen huomaa ainakin hyvin. Kaikki aloittavat uusia keskustelunaiheita ja kukaan ei niihin kommentoi (kuin myös allekirjoittanut). Kaikkien täytyy puhua vain MINUSTA.
Arjessa se näkyy läheisten laiminlyöntinä. "Bulikointi"päivinä sitä käpertyy omiin haluihinsa ja viisveisaa poikaystävästä/sukulaisista/kavereista/lemmikeistä. Ja itseinho kasvaa vaan suuremmaksi, puhumattakaan mitä ystävyys- ja parisuhteille tapahtuu.
Ajatuksia!
ps. Viikko 1pv oksentamatta!! \,,/
Tunnustatteko/tunnistatteko itsessänne tämän? Miten, millä tavalla/missä asioissa?
Täällä sen huomaa ainakin hyvin. Kaikki aloittavat uusia keskustelunaiheita ja kukaan ei niihin kommentoi (kuin myös allekirjoittanut). Kaikkien täytyy puhua vain MINUSTA.
Arjessa se näkyy läheisten laiminlyöntinä. "Bulikointi"päivinä sitä käpertyy omiin haluihinsa ja viisveisaa poikaystävästä/sukulaisista/kavereista/lemmikeistä. Ja itseinho kasvaa vaan suuremmaksi, puhumattakaan mitä ystävyys- ja parisuhteille tapahtuu.
Ajatuksia!
ps. Viikko 1pv oksentamatta!! \,,/
Vastaukset 3
Vanhimmat
Itsessäni en ainakaan tunnista tuota piirrettä. Äitini ja muut sukulaisetkin muistuttavat minua yleensä vain siitä, että välillä PITÄÄ ajatella myös itseään. Yleensä kun käytän kaiken energiani muiden auttamiseen ja heidän ongelmiensa miettimiseen.
Jos kaverilta on rahat loppu, lainaan minkä pystyn. Joskus jaan myös ylimääräistä ruokaa pois, annan vaatteita ja muuta tavaraa, jos joku tarvitsee sitä enemmän kuin minä. Yhdessä vaiheessa kämppämme oli kuin majatalo, kun majoitin ystäviä joilta oli asunto mennyt alta tai muuten vaikea tilanne elämässä.
Viime viikolla olin kovassa kuumeessa ja siitä huolimatta tein lumityöt, kokkasin ja siivosin vaikka avomieheni oli terveenä ja istui sohvalla tekemättä mitään. En vain halunnut rasittaa häntä.
En voisi edes kuvitella,etten tekisi noita asioita. Ajatus itsekkyydestä inhottaa minua.
Asiantuntijoiden mukaan bulimikoilla ja syömishäiriöisillä yleensäkin on taipumuksena ajatella ennen kaikkia muita ja muitten ajatuksia.
Mutta tottakai itse eläminenkin on itsekeskeistä. Aloittaja hei, mitä sinä mitään syöt, eikö ole kauhean itsekeskeistä syödä itse se aamupuuro, kun nälkään kuoleva lapsi Afrikassa joutuu juomaan kuravettä aamiaiseksi?
Tarkoitan, että itsekeskeisyys on elinehto kenelle tahansa. Kuitenkaan sellaista piittaamattomuudesta ja itserakkaudesta ei voi ainakaan syömishäiriöisiä syyttää, nämä kun yleensä eivät rakasta itseään tipan tippaa. Menehän siis opiskelemaan aiheesta enemmän ja tule sitten vasta valittamaan, kuinka kamala ja hirveä ihmisryhmä me ollaankaan, pahempia kuin psykopaatit, narsistit ja vaimonhakkaajat.
Okei sori, luin vasta nyt viestisi lopun. Luulin siis, että olet joku syömishäiriöistä mitään tietämätön meitä syyllistävä syömishäiriöisen läheinen tms :P
Mutta sinulle siis, alkuperäinen kirjoittaja, tiedä se, että syömishäiriöisille on tyypillistä myös kaikista virheistä ja maailman kamaluudesta itsensä syyttäminen - kaikki on minun vikani, miksi olen niin kamala ihminen. Se ei kuitenkaan pidä ollenkaan paikkaansa, se on vain oire muun muassa masentuneisuudesta sekä oman itsen vääristymisestä.
Tsemppiä sulle aloittaja ja edellinen vastaaja, anteeksi äskeinen töykeä viestini, jonka kirjoitin provosoituneisuuden ja hätäisyyden vallassa! :)