Lapsuuteni oli sekava; paljon muuttelua ja asumista eroperheessä, mutta vasta asuminen isäni luona sai minut masentumaan kunnolla ja tuntemaan itseni ei-rakastetuksi.
Muutin kuitenkin pois isän luota ja jatkoin elämääni luullen että olen ihan normaali. Kuitenkin minua vaivasi outo päättämättömyys kaikesta, joka myös huolestutti äitiäni.
Muistikuvat mitä muistan tuosta ajasta isäni luona ovat varsin vähäiset, vaikka olin jo 12-vuotias. Muistan oleneeni pihakiikussa ja ikäänkuin tuntevani että sieluni irtaantuu ruumistaani. Toisaalta muistan olleeni omassa sängyssäni, ja tunteneeni oudosti jalkojeni tärisevän. Pelkäsin että tuo tärinä levisi sydämeeni? Ja muistan katsoneeni itseäni jotenkin sängyn ulkopuolelta, ikäänkuin en olisi enää omassa kehossani. Kolmas muistikuva on ikäänkuin valtaisa musta pimeys menisi sisääni. Ja neljäs "outo" tapahtuma oli se että kerran ollessani vessassa minun kakkani ei liikkunut yhtään vaan jäi ahdistavasti takapuoleeni kiinni. Se kävi kipeää, koska kakka tuntui kuin olisi ollut rautakanki perseessäni.. Hädissäni juoksin alakertaan, jossa oli mummoni ja hän antoi minulle luumuja. Mutta sitten oudosti en muista mitä sen jälkeen tapahtui? Katosiko kakka vai tulikose myöhemmin ulos? Kuitenkin tilanne rauhoittui.
Vähän ajanpäästä mummoni itki ja en ymmärtänyt että miksi? Ja isäni sanoi että hän itkee koska hänen mielestään minä olin surullinen. Itse en osannut itkeä yhtään.
Myös yksi muisto samasta ajastani on ikäänkuin joku kookas henkilö, jonka identiteettiä en tiedä seisoi edessäni(samalla paikkakunnalla) ja oli niin uhkaava että pelkäsin hänen tappavan minut. Muisto ei sinänsä liity mihinkään tilanteeseen ja saattoi tapahtua myös jossain pihalla?
Muistan myös lohduttaneeni isää koska hän itki ja halusi tappaa itsensä ja kertoi syyksi koska hänellä oli niin ikävä ex naistaan. Muistan isäni tuntuneen lapselta ja otin itse aikuisen roolin. Isäni kävi myös joskus juopottelemassa ja oli alkoholisti.
Tämä ei kuitenkaa riitä minulle todisteeksi mistään hyväksikäytöstä, mutta lisäksi minua on vaivannut pitkään erittäin outoja ongelmia: 1. leukani ovat taka kireät ja ikäänkuin jännitystilassa puristaisin niitä yhteen. Tätä on jatkunut yli vuosikymmen ja leukaluuni ovat sen takia kasvaneet vinoon. Olen pitänyt sitä vain puolustuskeinona itselleni "roolina" koulukiusaajia vastaan. Ikäänkuin totinen ilme karkoittaisi uhkaavat henkilöt.
2. ryhtini on erittäin huono ja pidän tarkoituksella selkääni kyyryssä että vaikuttaisin muita huonommalta, lisäksi välttelin pitkään katsekontaktia kaikkien kanssa
3. tuntuu että elän aina jossain sivupersoonassa, enkä ole koskaan hereillä aidosti maailmassa, maailma on vihan sävyttämä
Äitini mielestä minä olen täysin normaali, kaikki oireeni ovat hänen mielestään normaaleja, eikä hänen mielestää ole mitään vialla vaikka olen kertonut hänelle kaiken. Hän saa minut raivon valtaan. Joko hän ei pysty hyväksymään mahdollista raiskausta (koska ei pystynyt suojelemaan minua siltä), tai sitten jostain syystä on muuten erittäin ärsyttävä (ehkä hänellä on narsistinen persoonahäiriö koska hylkäsi minut isälleni?). Siksipä usein elän äidin maailmassa ja kertoen että kaikki on täysin normaalia. Vaikka voin sisäisesti erittäin pahoin ja olen toivonut itsemurhaa jo 5 vuoden ajan (eikö se ole aika epänormaalia)? En kuitenkaan mitenkään saa äitiä samalle aaltopituudelle kanssani, hän haluaa elää kuin mitään ei olisi koskaan vialla.
Viimeisenä tosiaan haluan kertoa kuinka mielisairaalassa kerroin tästä epäilystäni monelle ja tunnuin saavani heidän kanssaan ennenkokemattoman yhteyden ikäänkuin minun ei tarvitsisi kantaa enää vihaa sisälläni. Yhden kerran tapasin potilaan jota oli hyväksikäytetty ja hänestä näki että hän tunnisti minussa hyväksikäytön oireet ja niin hän myös kertoi minulle, vaikka itse en ollut kertonut omasta hyväksikäytöstäni silloin mitään. Koin olevani hänen kanssaan turvassa niinkuin en kenenkään muun kanssa voisi olla...
Muutin kuitenkin pois isän luota ja jatkoin elämääni luullen että olen ihan normaali. Kuitenkin minua vaivasi outo päättämättömyys kaikesta, joka myös huolestutti äitiäni.
Muistikuvat mitä muistan tuosta ajasta isäni luona ovat varsin vähäiset, vaikka olin jo 12-vuotias. Muistan oleneeni pihakiikussa ja ikäänkuin tuntevani että sieluni irtaantuu ruumistaani. Toisaalta muistan olleeni omassa sängyssäni, ja tunteneeni oudosti jalkojeni tärisevän. Pelkäsin että tuo tärinä levisi sydämeeni? Ja muistan katsoneeni itseäni jotenkin sängyn ulkopuolelta, ikäänkuin en olisi enää omassa kehossani. Kolmas muistikuva on ikäänkuin valtaisa musta pimeys menisi sisääni. Ja neljäs "outo" tapahtuma oli se että kerran ollessani vessassa minun kakkani ei liikkunut yhtään vaan jäi ahdistavasti takapuoleeni kiinni. Se kävi kipeää, koska kakka tuntui kuin olisi ollut rautakanki perseessäni.. Hädissäni juoksin alakertaan, jossa oli mummoni ja hän antoi minulle luumuja. Mutta sitten oudosti en muista mitä sen jälkeen tapahtui? Katosiko kakka vai tulikose myöhemmin ulos? Kuitenkin tilanne rauhoittui.
Vähän ajanpäästä mummoni itki ja en ymmärtänyt että miksi? Ja isäni sanoi että hän itkee koska hänen mielestään minä olin surullinen. Itse en osannut itkeä yhtään.
Myös yksi muisto samasta ajastani on ikäänkuin joku kookas henkilö, jonka identiteettiä en tiedä seisoi edessäni(samalla paikkakunnalla) ja oli niin uhkaava että pelkäsin hänen tappavan minut. Muisto ei sinänsä liity mihinkään tilanteeseen ja saattoi tapahtua myös jossain pihalla?
Muistan myös lohduttaneeni isää koska hän itki ja halusi tappaa itsensä ja kertoi syyksi koska hänellä oli niin ikävä ex naistaan. Muistan isäni tuntuneen lapselta ja otin itse aikuisen roolin. Isäni kävi myös joskus juopottelemassa ja oli alkoholisti.
Tämä ei kuitenkaa riitä minulle todisteeksi mistään hyväksikäytöstä, mutta lisäksi minua on vaivannut pitkään erittäin outoja ongelmia: 1. leukani ovat taka kireät ja ikäänkuin jännitystilassa puristaisin niitä yhteen. Tätä on jatkunut yli vuosikymmen ja leukaluuni ovat sen takia kasvaneet vinoon. Olen pitänyt sitä vain puolustuskeinona itselleni "roolina" koulukiusaajia vastaan. Ikäänkuin totinen ilme karkoittaisi uhkaavat henkilöt.
2. ryhtini on erittäin huono ja pidän tarkoituksella selkääni kyyryssä että vaikuttaisin muita huonommalta, lisäksi välttelin pitkään katsekontaktia kaikkien kanssa
3. tuntuu että elän aina jossain sivupersoonassa, enkä ole koskaan hereillä aidosti maailmassa, maailma on vihan sävyttämä
Äitini mielestä minä olen täysin normaali, kaikki oireeni ovat hänen mielestään normaaleja, eikä hänen mielestää ole mitään vialla vaikka olen kertonut hänelle kaiken. Hän saa minut raivon valtaan. Joko hän ei pysty hyväksymään mahdollista raiskausta (koska ei pystynyt suojelemaan minua siltä), tai sitten jostain syystä on muuten erittäin ärsyttävä (ehkä hänellä on narsistinen persoonahäiriö koska hylkäsi minut isälleni?). Siksipä usein elän äidin maailmassa ja kertoen että kaikki on täysin normaalia. Vaikka voin sisäisesti erittäin pahoin ja olen toivonut itsemurhaa jo 5 vuoden ajan (eikö se ole aika epänormaalia)? En kuitenkaan mitenkään saa äitiä samalle aaltopituudelle kanssani, hän haluaa elää kuin mitään ei olisi koskaan vialla.
Viimeisenä tosiaan haluan kertoa kuinka mielisairaalassa kerroin tästä epäilystäni monelle ja tunnuin saavani heidän kanssaan ennenkokemattoman yhteyden ikäänkuin minun ei tarvitsisi kantaa enää vihaa sisälläni. Yhden kerran tapasin potilaan jota oli hyväksikäytetty ja hänestä näki että hän tunnisti minussa hyväksikäytön oireet ja niin hän myös kertoi minulle, vaikka itse en ollut kertonut omasta hyväksikäytöstäni silloin mitään. Koin olevani hänen kanssaan turvassa niinkuin en kenenkään muun kanssa voisi olla...
Vastaukset 2
Vanhimmat
en lukenut. mene psykologille
Tulet löytämään totuuden aikanaan sitä mukaan kun mielesi jaksaa asioita vastaanottaa. Anna vaan asioiden tulla pintaan kun ovat tullakseen. Helppo se tie ei ole mutta totuus vapauttaa. Oikeilla jäljillä olet, oireet eivät synny itsestään vaan asioilla on syy-seuraus suhteet. Yhteys toiseen ihmiseen syntyy silloin kun on ymmärrystä ja myötätuntoa, tai ollaan koettu samoja asioita. Paljon voimia sulle, zemppiä!