Tuossa toisessa ketjussa joku väitti, että 7 kuukautta on mitättömän lyhyt aika oppia tuntemaan toinen ihminen.
Jotkut uskovat rakkauteen ensi silmäyksellä ja jotkut ovat vielä vuosikymmenenkin jälkeen niin epäileväisiä, etteivät esimerkiksi avioon uskalla.
Mikä on sinusta kyllin pitkä aika, että tuntee toista ihmistä sen verran, että voi alkaa yhteistä tulevaisuutta suunnittelemaan?
Jotkut uskovat rakkauteen ensi silmäyksellä ja jotkut ovat vielä vuosikymmenenkin jälkeen niin epäileväisiä, etteivät esimerkiksi avioon uskalla.
Mikä on sinusta kyllin pitkä aika, että tuntee toista ihmistä sen verran, että voi alkaa yhteistä tulevaisuutta suunnittelemaan?
Vastaukset 22
Vanhimmat
Riippu aika paljon siitä miten nopeasti ja paljon toinen ihminen avaa itseään. Jotkut ihmiset pysyvät arvoituksellisina vaikka olet tuntenut heidät koko ikäsi, jotkut ovat alusta loppuun aika ennalta-arvattavia.
Minä suunnittelen yhteistä tulevaisuutta kun se tuntuu hyvältä ja luonnolliselta. Se tunne ei ainakaan tule minulle ennen kuin tunnen oloni turvalliseksi toisen kansa ja koen että me ymmärrämme toisiamme suurimmassa osassa asioita. Yleensä tämä tapahtuu vain ihmisen kanssa jonka kanssa olen muutenkin sen verran samanlainen että hänen ajatteluaailmaansa on helpompi ymmärtää. Mutta jos asiat etenevät luontevasti niin puolen vuoden tuntemisen jälkeen voi alkaa jo vähän enemmän suunnitelmia tekemään. Toki en silloin menisi vielä naimisiin mutta avoliitto ja vaikka yhteinen vuokra-asunto on silloin jo ihan ok.
Aika filosofinen kysymys... tuo "toisen tunteminen" meinaan. Jollekkin toisen tunteminen tarkoittaa että tietää mistä ruuasta toinen tykkää ja millä kukkasella voi ilahduttaa toista.Toiselle se on taas menneisyyden ja hieman ajatusten tietämistä.Yhdelle se on taas syvempää yhteyttä ja sanatonta ymmärtämistä.
Eli miten asioita aina katsoo. Yhtä oikeaa vastausta ei siis ole.
Riippuu myös siitä paljonko ollaan yhdessä, mutta 1/2-1v siihen menee. Me oltiin työparit, kyllä siinä aika hyvin oppii toisen tuntemaan kun tehdään raskasta ja monipuolista työtä ja kohdataan erilaisia tilanteita ja tunteita.
Ex-aviomieheni muutti käytännössä luokseni saman tien, kun tavattiin (virallisesti vasta myöhemmin), mutta silloin oltiinkin nuoria ja huolettomia. Nyt en tiedä, onko ylipäänsä tarpeen muuttaa saman katon alle, avioliitosta puhumattakaan, mutta jos niin ison päätöksen joskus teenkin niin en kyllä ihan lähitulevaisuudessa. Seurustelua on nyt takana toista vuotta, ja voisin kuvitella että ainakin toinen samanmoinen aika tarvittaisiin ennen kuin voisin kuvitellakaan tietäväni, olisinko valmis asumaan yhdessä.
ihmiset ovat erilaisia ja tekevät asiat eri tavoilla. Ymmärrän hyvin tuon varovaisen linjan ja se toimii toisille. Itse taas olen kokenut että ihmistä ei lopulta kuitenkaan tunne kunnolla ennen kuin asuu hänen kanssaan, tai ainakin se tuo aina uusia asioita esille. Siksi olen muuttanut aika nopeasti (3-5kk) yhteen ja on sitten katsottu miten asiat etenevät. Pari kertaa ei toiminut ja lopetettiin suosiolla ja viimeisin kerta onnistui todella hyvin vaikka mentiin yhteen 3 kk jälkeen.
Miten te teitte noilla parilla kerralla? Kumpi muutti kumman luo vai ostitteko/vuokrasitteko yhdessä kokonaan uuden asunnon? Mitä se, joka muutti, teki omalle asunnolleen: myi pois, vuokrasi, antoi seisoa tyhjänä, irtisanoi vuokrasopimuksensa siihen...? Jos toinen muutti toisen luo, niin millaisella sopimuksella: ostiko osuuden toisen asunnosta vai osallistuiko vain asumiskuluihin? Entä kun ero tuli, mistä hän sai itselleen asunnon?
Oletan, että asuit molemmilla kerroilla samalla paikkakunnalla kumppanisi kanssa, eli et joutunut vaihtamaan myös työpaikkaa kulloisenkin tilanteen mukaan?
Itse olen myös sellainen. joka ei helpolla lähde hötkyilemaään. Kyllä tuo yhteenmuutto edellyttää, yleensä toisen asunnon pyymistä ja tavaroiden hävittämistä tavalla tai toisella, joten hepposin perustein en sitä tee, enkä lähteäkseni kokeilemaan.
Asunnon voi aina vuokrata ja tavarat pistää minivarastoon.
Jaa-a. Riippuu siitä mitä tuntemisella tarkoitetaan. Ihmiset eivät tunne 100%:sesti edes itseään, miten sitten toista? Eikä mikään ole parisuhteessa niin varmaa kuin muutos, ihmiset, tilanteet, ympäristö muuttuu kokoajan. Niin pitääkin. Mutta ikinä ei tiedä mitä tapahtuu. Parisuhteen aloittaminen, tai/ja yhteen muuttaminen - näissä molemmissa on kysymys molempien "kemioista" ja tahdosta.
Seurustelin ex miehen kanssa kolme vuotta. Asuimme yhdessä neljä vuotta. Tämän jälkeen menimme naimisiin, perustimme perheen. Itse ajattelin tämän (mukamas) "varman päälle". Ei hätiköidä, edetään rauhallisesti. Olin 21 v aloittaessani seurustelun. Ei silloin ollut mitään tarvetta pitää kiirettä. Ensimmäisen lapsen syntymästä eroon oli 18 vuotta. Se mitä tästä opin, vähän kuin kantapään kautta, oli ettei seurustelun pituudella ainakaan välttämättä saa elämän loppuun asti kestävää onnea. Toisaalta olin liittoni loppuvuodet niin ryytynyt, suorastaan tuskastunut parisuhteeseen, ettei yhdessä asuminen oikein enää viehätä. En kokisi mitään nautintoa siitä, että lähden töihin klo 7, palaan klo 17-19. Jos aikaisemmin, menen harrastuksiini tai pidän yllä suhteita aikuisiin lapsiin, ystävyyssuhteitani ym. tekemistä. Tulen kotiin klo 20-21 - käyn suihkussa, menen nukkumaan. Parisuhde, jossa asuttaisiin yhdessä ei parantaisi ollenkaan elämänlaatuani, vaan päinvastoin. Ei olisi yhtään mielekästä. Vastapainoisesti en olisi harkinnutkaan lapsia, ellen olisi ollut naimisissa, ja asuttu yhdessä :). Aikansa kutakin. Erilaiset ajat, erilaiset tarpeet.
Toiseen tutustuminen riippuu aika paljon siitä, onko halua tutustua toiseen. Ja siitä kuinka paljon aikaa käyttää tutustumiseen.
Olin 15v suhteessa, ja tajusin eron tultua, että puolisoni ei tuntenut minua lainkaan. Hänellä oli jokin mielikuva minusta, joka oli vahvistunut vuosien varrella. Hän puhui että X pitää sellaisesta musiikista ja ruoasta ja on kiinnostunut siitä ja tästä, eikä mielikuva muuttunut vaikka kielsin asiat.
On minulla päinvastaisiakin kokemuksia. Kavereita jotka tuntuivat suunnilleen tietävän mitä ajattelen jo muutaman keskustelun ja yhteisten ajanviettojen jälkeen. Itsestänikin tuntuu, että tunnen erään ihmisen paremmin kuin kukaan muu, vaikka emme ole tunteneet kuin vuoden ja nähty silloin tällöin. Minulla oli voimakas halu tutustua ja ymmärtää häntä.
Moni asia vaikuttaa, kuten se, paljonko yhdessä ollaan kuitenkaan olematta liikaa, näkeekö toista erilaisissa ympäristöissä (kotona, kavereitten kanssa, sukulaisten parissa, töissä, mökillä...), onko puhuttu merkittävistä arvoista ja mielipiteistä, onko nähnyt riittävän monta kertaa sekä hyvillä että huonoimmilla hetkillä jne. Ja onko itse ollut oma itsensä, että saa aitoa vastakaikua.
Sanoisin että yli vuosi menee väkisinkin, vaikka kaikki menis juuri putkeen. Itse deittailin mieheni kanssa vuoden, ja sen jälkeen aloimme seurustella. Siitä vielä seuraava vuosi, ja muutimme yhteen. Nyt on yhdessä asuttu 4 vuotta, ja uskon että menemme vihille parin vuoden sisällä.
"Itse deittailin mieheni kanssa vuoden, ja sen jälkeen aloimme seurustella"
Mitä eroa mielestäsi on seurustelulla ja deittailulla?
Deittaillessa on vähemmän sitoumuksia: saa deittailla muitakin, ei ole ns. velvollisuutta järjestää yhteistä aikaa, ei vielä esitellä sukulaisille, ei nähdä niin usein kuin seurustellessa jne. Esimerkiksi deittailuvaiheessa mieheni kanssa saattoi joskus kulua vaikka hyvinkin pari viikkoa, ettei kumpikaan ilmoitellut itsestään mitään, ja se oli ihan ok. Meillä oli molemmilla deittailuaikana myös edelleen nettiprofiilit.
Seurustelun alkaessa alkaa myös tietynlainen sitoutuminen. Ollaan yksinoikeudella, eikä muita enää tapailla. Tavataan vähintään viikottain, jopa joskus useita kertoja viikossa. Vietetään öitäkin usein yhdessä. (Voihan niitä jotkut deittaillessakin yhdessä viettää, mutta me olimme samassa paikassa deittailuaikana yhdessä ehkä kerran tai kaksi sen vuoden aikana.) Seurustelu aikana matkustetaan yhdessä. Tavataan sukulaisia yhdessä. Ilmoitetaan toisella omista isommista menoista, suunnitellaan lomia ja viikonloppuja yhdessä jne. Voi jopa jättää hammasharjansa toisen luokse.;)
Näin minä koen nämä deittailun ja seurustelun erot. Eli deittaillessa vain deittaillaan ="käydään treffeillä". Seurustellessa sitten jo sitoudutaan enemmän. Itse en kovin nopeasti olisi alkanut seurustelemaan, koska koen tärkeäksi sen, että saa rauhassa tutustua ja oppia luottamaan. Se kannatti, ja sain rinnalleni upean miehen.<3
Onneksi vielä 48:n vuodenkin jälkeen löytyy jotain uutta. Aina vähemmän ja vähemmän.
Alkuaan kului pari vuotta ennen kuin olimme varmoja, että yhteistä elämää voi suunnitella pitemmälläkin töhtäyksellä.
Arkiset- ja asenneasiat olivat tärkeimpiä!
Kokonaan toista ei voi kai koskaan täysin tuntea, kun oman itsensä kanssakin siinä on tekeminen, että pysyy perässä. Ihminen muuttuu koko ajan.
Mutta jos ajatellaan yhteisen elämäntaipaleen suunnittelemisen kannalta, niin kyllä seitsemässä kuukaudessa pitäis käydä selväksi, että onko toinen sellainen, jonka kanssa haluaisi esimerkiksi asua yhdessä. Seitsemän kuukauden tuntemisen jälkeen en vielä itse olis valmis muuttamaan jonkun kanssa yhteen, mutta siinä vaiheessa on kyllä yleensä selvinnyt suhteen perusainekset, että voi puntaroida, että mahdollisesti yhteine pidempikin tulevaisuus vois olla mahdollinen.
Ennen nykyistä parisuhdettani kävin muutamien miesten kanssa treffeillä ja jonkinlaista treffailu eli tunnustelukautta kesti miehestä riippuen 3 viikosta kolmeen kuukauteen. Kaikkien näiden kohdalla jo muutaman viikon tuttavuuden, oikeastaan ensimmäisten yökyläilyjen kohdalla kävi jo selväksi, että toinen on sellainen, ettei meistä ole intiimimpään ja/tai pidempään suhteeseen.
Seurustelin nykyisen mieheni kanssa ensin 2 v. ja sitten tehtiin päätös yhteenmuuttamisesta. Oltiin tunnettu jo ennen seurustelua useampi vuos, joten oli jo tiedossa, että mahdollisuudet pidempäänkin yhteiseseloon on olemassa. Asuttiin yhdessä 11 vuotta. Nyt taas asutaan erillään, molemmilla omat asunnot, mutta ollaan edelleen onnellisesti parisuhteessa. Varmaan ens vuosi asutaan käytännön syistä vaihteeksi saman katon alla ja sitten olen itse lähdössä reissuun ainakin vuodeksi asumaan ihan muualle, ja niin edelleen.
Kannattaa myös ottaa huomioon, ettei suhteen jatkuessa kumpikaan osapuoli pysy samana kuin tutustuttaessa.
Aika ja kokemukset muuttavat kaikkia. Vaikuttaa itsestään selvältä mutta tuntuu kuin osa kirjoittajista ei hyväksyisi tuota lunnonlakia ainaa fyysisessä mielessä.
Minun 67-vuotinen iltaruskoni lämpö on, sekä henkiseltä, että fyysiseltä olemukseltaan varsin erilainen kuin 17-vuotisena jolloin tapasin hänet.
Toista ei voi koskaan täysin oppia tuntemaan. Täytyy vain kuulostella miltä itsestä tuntuu, mikä olisi omalta kannalta kunnollinen aika. Tuntemisessa ehkä tärkeintä olisi selvittää mitä molemmat ajattelevat parisuhteesta, ja pitävät siinä tärkeimpänä. Ihan kylmillä ja kuivilla faktoilla on myös suuri merkitys, kannattaako yhteistä tulevaisuutta lähteä suunnittelemaan.
Kylmiä, kuivia faktoja joita silloin ei edes ajatellut, olivat meillä asenne rahaan ja sen käyttöön, kiinnostus urheiluun myös omien kokemusten kautta, yhteiskuntapoliittiset periaatteet vaikka silloin siihen ei kiinnittänyt huomiotakaan.
Moraaliperiaatteet.
Ilmeisesti jo silloin jotenkin keskustelumme sivusi myös perheen perustamista ja lasten kasvatusperiaatteita.
Olemme molemmat vilkkaita ja temperamenttia joten keskustelimme paljon ja viihdyimme yhdessä ilmeisesti aiemmin mainituista asioistakin johtuen.
Olenkin väittänyt, että kun arkiset asiat ovat kunnossa niin intiimielämäkin sujuu ikärinäkin.
Olen kyllä samaa mieltä siitä, että ihmiset tuntuu aivan liian vähän välillä miettivän näitä tärkeitä faktoja. Me parisuhdetta aloittaessamme mietimme seuraavia asioita, että tiesimme onko kummani sopiva juuri itselle:
-Tapa käyttää rahaa (sisältää myös sen, mihin rahaa käyttää ensisijaisesti. Entäpä miten menot jaetaan? Onko yhteiset rahat vai omat rahat? Nämä on sovittava etukäteen siten, että asia on varmasti ok molemmille!)
-Jokseenkin samansuuntainen poliittinen ja yhteiskunnallinen arvomaailma (se on ok, jos joskus äänestää eri puoluetta tms, mutta suurissa linjoissa on oltava samalla sivulla. Jos toinen on vahvasti vasemmistoa ja toinen äärioikeistoa, niin ei homma toimi, eikä arvostusta kumppaniin riitä.)
-Perhetoiveet ja lasten kasvatus (meillä molemmilla oli jo pieni lapsi/pieniä lapsia. Selvitimme että kumpikaan ei halua enempää, ja teimme vahvasti selväksi, että molemmat ovat valmiita ottamaan tasa-arvoisesti sydämeensä myös puolison lapset.)
-Tulevaisuus (onko haluja joskus mennä naimisiin, mitä luultavasti haluaa touhuta eläkkeellä, millaisista lomista haaveilee... Jos toinen haaveilee häistä ja toiselle se on järkytys, niin se olisi heikko pohja. Tai jos toinen odottaa että eläkkeellä pääsee reissaamaan maailmaa ympäri ja toinen haluaa istua kotimökissä kutomassa kaikessa rauhassa, niin ei ole sopiva pari.)
-Seksihalujen merkitys. (Tästäkin pitää voida puhua. Jos toinen haaveilee pupuvaiheen kestävän ikuisesti, ja toiselle sopisi että kerran kuussa saunan jälkeen, niin homma ei kanna pitkälle. Nämä halut voivat muuttua, mutta alustava keskustelu on käytävä.)
-Määritellään uskollisuus. (Jollekin se ei ole pettämistä, jos vain pussaa. Toiselle sekin on pettämistä, jos on fb kaverina exä. Jokaisella on oikeus omaan käsitykseensä uskollisuudesta, mutta parisuhteessa on luotava yhteinen sopimus asiasta. Tämän jälkeen molemmilla on tiedossa se, mitä toiselta voi odottaa, kun häneen luottaa.)
-Selvitetään perhetausta. (On hyvin rassaavaa parisuhteelle, jos kumppanin perheen kanssa ei tule yhtään toimeen. Myös jos pariskunnan lähtökohdat ja perinteet ovat hyvin erilaisia, on syytä sitäkin tarkemmin määritellä, miten luodaan ne yhteiset perinteet.)
-Miten tunteita ilmaistaan. (Toinen osoittaa ruokaa laittamalla että rakastaa. Toinen odottaa kuulevansa kauniita sanoja päivittäin. Jos ei pysty hyväksymään toisen tapaa olla oma itsensä tässä asiassa, ja toisaalta myös kunnioittaa riittävissä määrin tulemalla vastaan, niin vaikeeta on... )
-Missä halutaan asua?
Näillä pääsee pitkälle. Meillä on onnellista yhteiseloa takana 12 vuotta, ja edelleen koen, että on mahtavaa että nämä asiat tuli selvitettyä ennen sitoutumista. Nuorempana tein sen virheen, että rynnin suhteeseen vain intohimon ja ihastumisen perässä. Se lysähtää arjen tullessa vastaan. Nyt kun suhteessa on halujen lisäksi myös järkeä, niin yhdessä pysytään ja luottamusta löytyy.:)
Alkuperäiselle kysymykselle... Ei näitä asioita ihan 7 kuukaudessa juu selvitellä.;)
Fiksuja ja järkeviä kohtia sulla, toimivia ja tärkeitä. (Paitsi ehkei tarvii suvun kanssa mennä naimisiin..) Jotenkin vaan jäin jopa miettimään onko noin pitkälle järkeistetyissä yhteensopimiskriteereissä sijaa edes rakkaudelle. Oikea rakkaushan auttaa sopeuttamaan noita puolin ja toisin. Ilman sopimuksia etukäteen. Tärkeintä kuitenkin tunne ja halu olla toisen kanssa, ei ehdoton yhteensopiminen.
Rakkaus voi syttyä ensi silmäyksestä, joskus tarvitaan helkkarin monta silmäystä, mutta toista ei voi oppia koskaan tuntemaan täysin. Lisäksi itseäänkään ei voi koskaan tuntea täysin. Miksi pitäisikään. Elämän suola on siinä, että aina tulee eteen uusia ja jännittäviä juttuja ja joskus niin jännittäviä juttuja, että koko suhde kaatuu. Ihminen myös muuttuu elämänsä aikana ja muutoksessa pysyminen vaatii kehittymistä ja puhumista toisen kanssa tai sitten adios, bye bye, heipparallaa.
Ihan hyvä kysymys, ja oon itse miettinyt että oikeastaan noi on kaksi eri asiaa. Siis rakastuahan voi ensi silmäyksellä kyllä, eikä kukaan silti tunne toista. Jotkut muuttaa yhteen hyvin nopeasti, siis riskillä, että oppii tuntemaan toisen matkalla tulevaisuuteen. Toiset haluaa ensin tuntea enemmän että päättää haluaako "tulevaisuuden", mutta meillä on vain tässä ja nyt. Tunteeko toista koskaan täysin? Ei. Tunteeko toista riittävästi? Niin... Mikä kenellekin riittää.
Minusta toista oppii tuntemaan riittävästi melko nopeasti, jos ensinnäkin myöntää ettei tunne toista (vaikka rakastuisi ensi silmäyksellä). Koska jos ei myönnä, niin on oman mielikuvansa huumassa. Silloin on sokea. Jos ei tunne, kuuntelee, ja tutustuu. Kuunteleminen on isoin ongelma: ihmiset kuulee puhetta mutta ei kuuntele, näkee tekoja, mutta ei usko. Ja sen toisenhan oppii tuntemaan vain ja ainoastaan, kun sitä oikeasti kuuntelee. On siis läsnä, kuuntelee, on kiinnostunut, eikä mieti omia vastineitaan tai ole sokea ja väitä itsepintaisesti mielessään "toi on just semmonen", kuten on joskus käynyt. Olen esittänyt ihan toisia asioita ja minuun ihastunut on vääntänyt ne mieleisikseen! Näin tekee monet. Se ei ole toisen kuuntelemista.
Toinen: vastaako teot puheita ja sitä mitä haluat. Jos toinen puhuu aina törkeästi muista, jos hän ei huomioi tai esittää jotain ihmeellista, se on vale. On ystävällisiä ihmisiä, jotka ovat hyviä juuri Sinulle, mutta he ovat hyviä silloin aina myös tekojen kautta. Ihminen joka puhuu rakkaudesta muttei tee rakastavia tekoja, valehtelee. Jos teot ja puheet menee yhteen, jos kuuntelemalla löytää ihmisen mistä edelleen pitää, ja kuulee että suunnilleen kestää ne huonot puolet, niin se riittää.
Kaikissahan meissä on hyviä puolia, ei niitten kestämistä tarvitse miettiä. Kyllä ne kestää. Ne on ne huonot, mitkä ratkaisee pelin. Kestääkö, onko okei, onko tehtävissä mitään, onko silti pääarvot samat ja ollaanko silti samoilla linjoilla. Jos ihminen on ihan perushyvä, rehellinen ja arvot on samat, teot on hyviä eikä semmoisia huonoja puolia ole, että niitä ei kestä ja molemmilla on aito halu sitoutua, niin toisen tuntee ihan riittävän hyvin. Loppuelämä menee sitten siihen muuhun. Ja ihminen muuttuu, kasvaa, ja tunteminen sitä myöten kanssa.
Mutta mitä tuohon 7 kk tulee... Niin se on sillälailla lyhyt aika, että sen jaksaa kyllä esittää. Se ei välttämättä tuo kaikkia asioita esille ja niin... Puolivuotta... Tammikuusta kesäkuun juhannukseen ja toisen tuntisi? Tuskin. En usko. Se on niin lyhyt aika, näin ainakin kun peilaan omiin kokemuksiin ja ihmisen elämään, ihmisen monimutkaisuuteen ja paljonko sitä on 2-3 vuodessa huomannut asioita hyvistäkin ystävistä, mitä ehkä ei olisi halunnut. Ehkä kysymys onkin siitä, haluaako ja voiko jo ottaa riskin. Voi tietenkin. Mutta ei pidä pitää sitä minään rajana. Moni haluaa kiirehtiä, liikaa, ja se on melkein aina jotain muuta kuin rakkautta tai tuntemista. Se on minähaluan-juttu.