Tämä tarina on minun nuoruuden kaudeltani, jolloin minut valtasi aivan hirmuinen luovuuden puuska. Tarinan poika on metafora muusastani, joka innoitti minua tuona lämpimänä iltana, jolloin tutkiskelin ruumiini salaisia syvänteitä piskuisen taskupeilin avulla.
Kari käveli pitkin metsäistä tietä. Mikä Kari oli miehiään? Hän ei sitä itsekään tiennyt, hän tiesi ainoastaan, että nyt oli maanantain. Se mistä hän tämän tiesi ei ollut hänen tiedossaan. Karin tilanne oli vaikea hänelle itselleen, on vaikea elää, kun ei edes tiedä elävänsä. Kari tuntisi itsensä varmaan typeräksi, jos tietäisi mitä on typeryys.
Kävellessään metsässä häntä vastaan tuli vanha mies. Kari katsoi miestä, ja mies katsoi häntä: tilanne olisi varmaan muuttunut hankalaksi, jos Kari olisi tiennyt minkälainen tilanne sellainen olisi. Vanha mies tervehti Karia, mutta Kari ei osannut tervehtiä takaisin, eihän hän tiennyt kuinka tervehditään. Mies ei ollut tästä moksiskaan olihan hänelle tuttua, etteivät nuoremmat henkilöt aina tervehdi takaisin. Kari jatkoi kävelemistä eteenpäin, häntä vastaan tuli nuori poika, joka mulkoili ja irvisteli hänelle. Kari katsoi poikaa tietämättä, mitä näki noissa silmissä ja eleissä, jotka hänelle oli osoitettu.
"No mitä sä siinä tuijotat!", poika kysyi jokseenkin retorisesti vaikka tokko olisi tietänyt mitä tuo sana tarkoittaa, jos sitä olisi häneltä kysytty.
"Öh - no ajattelin vain miksi siinä naamaasi niin vääntelet", Kari sanoi hieman hölmistyneenä.
"No koska se herättää minussa mitä suurinta harrastusta", poika huudahti, kääntyi selin, pyllisti ja pieraisi.
"Jaa", Kari huokaisi ja koska jokaista huokaisua seuraa aina sisään päin hengittäminen ja tämän prosessin Kari hoiti sattumoisin nenänsä kautta hän katui tuota dramaattista elettään heti jälkeenpäin.
"Kröh käh öhhöh!"
"Jaa et sä tykkää vai mun hajusta! Tiedät sä hei, että mun äiti oli haisunäätä", poika kysyi uhmakkaasti ja samalla ikään kuin katosi omaan peräaukkoonsa. Pojan paikalla välähti kirkkaasti ja siihen ilmestyi pieni pitsipukuinen neito, jolla oli pieni keppi kädessään. Neito ei ollut mikään kiltti tyttö, kuten olisi voinut ensin luulla. Hän alkoi sohia Karia todella voimakkailla kädenliikkeillä. Kari ei tiennyt kuinka suhtautua tähän neitoon, sillä mikä tahansa tilanne oli hankala Karille. Jokaisella kepiniskulla Kari tiesi ainoastaan, että nyt oli maanantai. Mitään muuta ei liikkunut hänen mielessään "maanantai - - maanantai - - maanantai". Neito oli keiju - vaikkakin paha sellainen - ja pystyi lukemaan Karin ajatukset. "Ompa helvetin yksinkertainen mies" - hän ajatteli. Joka kerta, kun neito iski kepillänsä Karia, tämän mielessä toistui vain sama sana "maanantai".
Neito mietti mikä ihmeellisyys kätkeytyi tähän mystiseen mieleen, ja siihen ainoaan sanaan, joka siinä mielessä esiintyi. Tätä kauan mietittyään ja samalla Karia pieksittyään neito johti loogisella päättelyllä varsin johdonmukaisen ratkaisun tähän tilanteeseen:
Mutta tämänhän täytyy tarkoittaa sitä, että poika joka sukelsi omaan peräaukkoonsa olikin minun syntymätön poikani! Humalluttuaan tästä valloittavasta havainnosta (jonka loogisuutta voimme todellakin vain arvailla) neito kirmasi ulos aukosta, joka oli kaikessa hiljaisuudessa ilmestynyt Karin edessä olevaan seinään.
"Minun poikani, minun poikani", kuului onnesta kiihtynyt ääni kadulta. "Onko kukaan nähnyt poikaani - hän pieraisi itsensä kadoksiin?"
Ääni loittoni ja Kari alkoi jo selvitä sen verran, että ymmärsi olla lievästi ilmaistuna hämillään tilanteesta. Hämillisyys oli kuitenkin vain alkua sille mielentilalle, mikä seurasi kun seinässä ollut aukko kirkastui äkisti ja siitä astui pitkä valkopartainen, valkokaapuinen mies, jolla oli ryhmyinen sauva kädessään.
"Jaahas, Kari - oletko jo löytänyt totuuden?", mies kysyi äänellä joka toi mieleen rantakiviin iskevät merten aallot.
"Öö... En", Kari vastasi hieman kiusaantuneena alastomuudestaan.
"Se poika siellä puistossa", mies sanoi vihjaavan näköisenä
"Niin?"
"Se olin minä!", mies sanoi nauruun rämähtäen ja katosi omaan peräaukkoonsa.
Kari käveli pitkin metsäistä tietä. Mikä Kari oli miehiään? Hän ei sitä itsekään tiennyt, hän tiesi ainoastaan, että nyt oli maanantain. Se mistä hän tämän tiesi ei ollut hänen tiedossaan. Karin tilanne oli vaikea hänelle itselleen, on vaikea elää, kun ei edes tiedä elävänsä. Kari tuntisi itsensä varmaan typeräksi, jos tietäisi mitä on typeryys.
Kävellessään metsässä häntä vastaan tuli vanha mies. Kari katsoi miestä, ja mies katsoi häntä: tilanne olisi varmaan muuttunut hankalaksi, jos Kari olisi tiennyt minkälainen tilanne sellainen olisi. Vanha mies tervehti Karia, mutta Kari ei osannut tervehtiä takaisin, eihän hän tiennyt kuinka tervehditään. Mies ei ollut tästä moksiskaan olihan hänelle tuttua, etteivät nuoremmat henkilöt aina tervehdi takaisin. Kari jatkoi kävelemistä eteenpäin, häntä vastaan tuli nuori poika, joka mulkoili ja irvisteli hänelle. Kari katsoi poikaa tietämättä, mitä näki noissa silmissä ja eleissä, jotka hänelle oli osoitettu.
"No mitä sä siinä tuijotat!", poika kysyi jokseenkin retorisesti vaikka tokko olisi tietänyt mitä tuo sana tarkoittaa, jos sitä olisi häneltä kysytty.
"Öh - no ajattelin vain miksi siinä naamaasi niin vääntelet", Kari sanoi hieman hölmistyneenä.
"No koska se herättää minussa mitä suurinta harrastusta", poika huudahti, kääntyi selin, pyllisti ja pieraisi.
"Jaa", Kari huokaisi ja koska jokaista huokaisua seuraa aina sisään päin hengittäminen ja tämän prosessin Kari hoiti sattumoisin nenänsä kautta hän katui tuota dramaattista elettään heti jälkeenpäin.
"Kröh käh öhhöh!"
"Jaa et sä tykkää vai mun hajusta! Tiedät sä hei, että mun äiti oli haisunäätä", poika kysyi uhmakkaasti ja samalla ikään kuin katosi omaan peräaukkoonsa. Pojan paikalla välähti kirkkaasti ja siihen ilmestyi pieni pitsipukuinen neito, jolla oli pieni keppi kädessään. Neito ei ollut mikään kiltti tyttö, kuten olisi voinut ensin luulla. Hän alkoi sohia Karia todella voimakkailla kädenliikkeillä. Kari ei tiennyt kuinka suhtautua tähän neitoon, sillä mikä tahansa tilanne oli hankala Karille. Jokaisella kepiniskulla Kari tiesi ainoastaan, että nyt oli maanantai. Mitään muuta ei liikkunut hänen mielessään "maanantai - - maanantai - - maanantai". Neito oli keiju - vaikkakin paha sellainen - ja pystyi lukemaan Karin ajatukset. "Ompa helvetin yksinkertainen mies" - hän ajatteli. Joka kerta, kun neito iski kepillänsä Karia, tämän mielessä toistui vain sama sana "maanantai".
Neito mietti mikä ihmeellisyys kätkeytyi tähän mystiseen mieleen, ja siihen ainoaan sanaan, joka siinä mielessä esiintyi. Tätä kauan mietittyään ja samalla Karia pieksittyään neito johti loogisella päättelyllä varsin johdonmukaisen ratkaisun tähän tilanteeseen:
Mutta tämänhän täytyy tarkoittaa sitä, että poika joka sukelsi omaan peräaukkoonsa olikin minun syntymätön poikani! Humalluttuaan tästä valloittavasta havainnosta (jonka loogisuutta voimme todellakin vain arvailla) neito kirmasi ulos aukosta, joka oli kaikessa hiljaisuudessa ilmestynyt Karin edessä olevaan seinään.
"Minun poikani, minun poikani", kuului onnesta kiihtynyt ääni kadulta. "Onko kukaan nähnyt poikaani - hän pieraisi itsensä kadoksiin?"
Ääni loittoni ja Kari alkoi jo selvitä sen verran, että ymmärsi olla lievästi ilmaistuna hämillään tilanteesta. Hämillisyys oli kuitenkin vain alkua sille mielentilalle, mikä seurasi kun seinässä ollut aukko kirkastui äkisti ja siitä astui pitkä valkopartainen, valkokaapuinen mies, jolla oli ryhmyinen sauva kädessään.
"Jaahas, Kari - oletko jo löytänyt totuuden?", mies kysyi äänellä joka toi mieleen rantakiviin iskevät merten aallot.
"Öö... En", Kari vastasi hieman kiusaantuneena alastomuudestaan.
"Se poika siellä puistossa", mies sanoi vihjaavan näköisenä
"Niin?"
"Se olin minä!", mies sanoi nauruun rämähtäen ja katosi omaan peräaukkoonsa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ai saatana kun himmeä juttu. Ihan oli pakko hymyillä.
Sulla on lahjoja, vaikka ei juttu kovin kummoinen ollutkaan. Kerronta oli kuitenkin ironisen leppoisaa.
Ei täysin paska ainakaan rakenteellisesti.
Ei päätä eikä häntää, logiikasta puhumattakaan, mutta silti niin mainio!!
Te saatanan paskat ette tajunneet herkkää sieluntuotostani.
Voitte meidän puolestamme painua vittuun.