Koulussamme on poika, jonka tunsin jotenkin pari vuotta sitten harrastuksen kautta. (En puhunut hänelle silloinkaan juuri mitään, koska olin vielä ujoimpi silloin, mutta olimme samassa porukassa). Nyt olemme taas samassa koulussa. Tiedän, että hän on mukava ja sosiaalinen ja haluaisin tutustua häneen kaverimielessä. Nyt hänen näkemisensä koulussa on jotenkin tosi kiusallista. En uskalla katsoa päin, vaikka haluaisin moikata. Menin juttelemaan hänelle somessa, ja hän sanoi ettei itse ollut uskaltanut tulla puhumaan mulle tai moikata, joten jouduin siihen asemaan, että mun pitäs moikata häntä. Tavallaan tilanteen pitäs olla hyvä, koska ollaan kummatkin samassa asemassa ja kumpaakin jännittää moikkaaminen. Joka kerta kun nähdään menen paniikkiin, en uskalla katsoa päin. Se on tosi vaikeeta. En tiedä, mitä pitäisi tehdä toivottavasti joku osaisi auttaa!! Suunnittelen aina, että menen seuraavalla kerralla puhumaan hänelle, koska sitten kun uskallan, luulen, että keksittäisiin puheenaiheita, mutta en uskalla. Mulle myös muistutellaan, että sit ku uskallan puhua sille ni sen jälkeen on helpompaa ja kannattais toimii mahd nopeesti. Tilanteet, milloin nähdään ohimennen menevät aina tavallaan ohi. Meillä ei ole samoja tunteja, joten toinen kysymykseni on milloin olisi hyvä hetki esim käytävällä mennä juttelemaan ja mitä? Joskus jos katseemme kohtaavat, moikkaamme tai hymyilemme, mutta se on tosi kiusallista. Tilanteet jäävät pyörimään mieleeni ja olen TOSI vihainen niistä itselle. Tätä on jatkunut jo muutan viikon ja joka kerta olen pettynyt itseeni, tilanteita kun nähdään ohi mennen jossain on kertynyt jo aika monta. Miten saada uskallusta? Yritän olla armollinen itselleni, mutta en pysty. Tässä ei pitäisi olla mitään pelottavaa, olen 17 v eikä mun pitäs tässä iässä pelkää enää poikia. Kiitos ihan mistä tahansa vinkistä!!
Mitä teen?
Liikaamiettivä
3251
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Hei
Kirjoituksesi osoittaa, että olet pohtinut asiaa monelta kantilta. On hyvä että tunnistat vaativuuden ja tietyn armottomuuden itseäsi kohtaan. Minusta ei ole mitenkään outoa, että tilanne jännittää. Varsinkin kun olet asettanut paineita itsellesi ja tavallaan jokainen päivä lisää niitä ja samalla epäonnistumisen tunnettasi. On ihan luonnollista hermoilla tuossa tilanteessa, ainakin itse ymmärrän täysin mitä tarkoitat.
Et kerro tarkemmin mistä harrastuksesta oli kyse kun tapasitte aiemmin. Olisko mahdollista mennä ruokailussa samaan pöytään istumaan ja kysellä mitä kuuluu tuon harrastuksen suhteen? Se on teillä yhdistävänä tekijänä ja luulisi, että siitä on suhteellisen helppo jutella. Tai jos ruokailut on hankalia tilanteita, sitten vaan käytävällä. Jos vain menet hänen lähistölleen ja hymyillen moikkaat. Ja aloitat jutustelun kysymällä juuri mitä hänen harrastukselleen mahtaa kuulua..
Miltä tämä kuulostaisi?
Pappi Elisabet
Pappi Elisabet kommentoi ja neuvoo usein alaikäisiä seurustelusta. Mistä johtuu kiinnostus?
Tyypillistä kirkon kaksinaismoraalia