Välillä toivoisin, että miehet, joista olen kiinnostunut, jotenkin näkisivät pään sisälleni ja oikeasti tietäisivät kiinnostuksestani. Olen vähän toivoton tapaus, jos ihastuttavia miehiä on näköpiirissä. Vaikutan varmaan siltä, että mua ei kiinnosta vähääkään, mutta todellisuudessa tunnen oloni hyvin hyvin ujoksi ja vähän jopa hätääntyneeksi: minne katsoa, mihin kädet laittaisi, kun ne tuntuvatkin ylimääräisiltä ulokkeilta, apua punastun jne. Välttelen viimeiseen asti katsekontaktia, vaikka tiedän että hyvä tapa rohkaista miestä lähestymään olisi katse ja vaikkapa pieni hymy. En yksinkertaisesti pysty siihen, jos olen ihastunut.
Paras tapa päästä tutuksi olisi tietysti puheyhteys, mutta ujolle introvertille se on oikeasti haastavaa. Se on mahdollista silloin kun pääsee tutustumaan rauhassa ja aidossa keskustelutilanteessa. Onneksi yksinäisyyden kauden jälkeen alkaa olla kontakteja ja mahdollisuuksia tutustua just aidosti ihmisiin. Tsemppiä kohtalotovereille! Onko muilla samanlaisia kokemuksia? Muita ajatuksia aiheesta?
Paras tapa päästä tutuksi olisi tietysti puheyhteys, mutta ujolle introvertille se on oikeasti haastavaa. Se on mahdollista silloin kun pääsee tutustumaan rauhassa ja aidossa keskustelutilanteessa. Onneksi yksinäisyyden kauden jälkeen alkaa olla kontakteja ja mahdollisuuksia tutustua just aidosti ihmisiin. Tsemppiä kohtalotovereille! Onko muilla samanlaisia kokemuksia? Muita ajatuksia aiheesta?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Hupsis, piti antaa nimimerkiksi Ujopiimänen, mutta lipsahtikin keskustelun otsikoksi. No, sillä mennään 🙂
Okei, mennään sillä. Myös itse tunsin itseni työpaikka kiusatuksi idännöitsijänä kun kaikki aina tuijottivat minua nostaessani katseeni heihin. Varsinkin yhtiökokoukset olivat ikäviä kun en saanut unta koko viikkona miettiessäni asukkaita. Olen koko ikäni odottanut eläkkeelle pääsyä ja nyt se on vihdoin tapahtunut ja voin hyvillä mielin elää loppuelämäni ilman työpaikkakiussamista. Tämä kaikki siis vain varoituksena sinulle. Terveisin mikko from mesaani