Olen nelikymppinen ja asun yksin. Olen aina puhunut paljon yksikseni. Puhelen suurista, filosofisista asioista, saatan esim. argumentoida jonkin tietyn eettisen tai yhteiskunnallisen näkemyksen puolesta, vähän kuin puhuisin vastaväittäjälle. Ketään toista ei vain oikeasti ole läsnä.
Viime aikoina olen havahtunut siihen, että puhun ihan hirveän kovaan ääneen. Äänenvoimakkuus nousee, varsinkin jos puhun minulle tärkeästä aiheesta. Oikeastaan huudan puhuessani asioista, joihin suhtaudun intohimoisesti.
Keskiyöllä muu kerrostalo on hiljaa, mutta itse saatan huutaa asunnossani yksin vaikkapa monikulttuurisuudesta tai sananvapaudesta.
Tähän havahduttuani olen yrittänyt laskea äänenvoimakkuuttani, puhua kuiskaamalla tai hiljaisella äänellä, mutta kun innostun tai raivostun, voimakkuus taas nousee huomaamattani.
Olen ihmeissäni, että naapurini eivät vielä ole valittaneet. Ehkä ääneni ei sittenkään kantaudu naapureitteni asuntoihin, tämä on jykevä kivitalo.
Viime aikoina olen havahtunut siihen, että puhun ihan hirveän kovaan ääneen. Äänenvoimakkuus nousee, varsinkin jos puhun minulle tärkeästä aiheesta. Oikeastaan huudan puhuessani asioista, joihin suhtaudun intohimoisesti.
Keskiyöllä muu kerrostalo on hiljaa, mutta itse saatan huutaa asunnossani yksin vaikkapa monikulttuurisuudesta tai sananvapaudesta.
Tähän havahduttuani olen yrittänyt laskea äänenvoimakkuuttani, puhua kuiskaamalla tai hiljaisella äänellä, mutta kun innostun tai raivostun, voimakkuus taas nousee huomaamattani.
Olen ihmeissäni, että naapurini eivät vielä ole valittaneet. Ehkä ääneni ei sittenkään kantaudu naapureitteni asuntoihin, tämä on jykevä kivitalo.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.