Metsässä oli kevään tuntua. Siilit olivat heränneet ja mönkivät ylivuotisten lehtien joukossa. Lintujen konsertti oli jo melkoinen. Polun vieressä, suuressa koivussa, lauloi peipponen ja toinen vastasi samalla säkeellä kauempaa. Vanhassa kelopuussa pärrytti käpytikka ja kohta lennähti paikalle myös mustakaapuinen palokärki, koska se luuli tikan ääntä neitopalokärjen aiheuttamaksi. Jänis arkaili vähän, kun sen turkki oli valkoisen ja ruskeankirjava. Mutta pian se muuttuisi ruskeaksi ja jänistä olisi taas vaikea havaita puiden ja pensaiden joukosta. Sinivuokot ja valkovuokot olivat auenneet kukkaan. Jossakin mäellä saattoi nähdä suurikokoisen ja eksoottisen kangasvuokon, mutta lapsia oli kielletty siihen koskemasta. Lapset istuivat yhdessä mummun ja vaarin kanssa rantakalliolla. Oli kierretty metsäpolkua jo puoleenväliin ja vaikka jalassa oli lenkkarit, ne eivät kastuneet yhtään, eivät edes siellä kosteikossa, missä kasvoi ryppäinä keltaisia rentukoita. Kun syötiin eväspalasia, joiden päällä oli kurkkua ja tomaattia, alkoi mummu kertoa juttua kevätkeijusta.
Hän jutteli jotenkin siihen tapaan, että ennen vanhaan luultiin, että pieni tyttönen, jolla oli silkinhieno hamonen herätti kevään ja leijaili paikasta toiseen sirottelemassa ihmejauhetta luontoon.
Mummo kertoi myös, että tuo pieni keijukaistyttö sattui matkallaan tapaamaan peikon, joka ei erityisemmin valosta pitänyt. Mutta mitä kummaa, kun peikko ja keiju tapasivat, ne kiinnostuivat toisistaan ja juttelivat niitä näitä. Peikko jopa pyysi keijua vieraaksi kotiluolaansa, mutta silloin huomattiin, että heillä oli paha pulma. Keiju ei tullut toimeen pimeässä luolassa ja kevään valo häikäisi liiaksi peikkoa. Niinpä he miettivät, että elämässä on joskus sellaisia asioita, joita pienet peikot ja keijut eivät ymmärrä. Toinen on valon lapsi ja toinen pimeän. Siinähän sitä riittää miettimistä, lopetti mummo kertomuksensa. Lapset tuumivat, että kyllä valo sentään on mukavampi kuin pimeä.
Siihen oli mummon ja vaarinkin hyvä yhtyä ja niin käärittiin loput kanankoivet paperiin ja jatkettiin matkaa.
Hän jutteli jotenkin siihen tapaan, että ennen vanhaan luultiin, että pieni tyttönen, jolla oli silkinhieno hamonen herätti kevään ja leijaili paikasta toiseen sirottelemassa ihmejauhetta luontoon.
Mummo kertoi myös, että tuo pieni keijukaistyttö sattui matkallaan tapaamaan peikon, joka ei erityisemmin valosta pitänyt. Mutta mitä kummaa, kun peikko ja keiju tapasivat, ne kiinnostuivat toisistaan ja juttelivat niitä näitä. Peikko jopa pyysi keijua vieraaksi kotiluolaansa, mutta silloin huomattiin, että heillä oli paha pulma. Keiju ei tullut toimeen pimeässä luolassa ja kevään valo häikäisi liiaksi peikkoa. Niinpä he miettivät, että elämässä on joskus sellaisia asioita, joita pienet peikot ja keijut eivät ymmärrä. Toinen on valon lapsi ja toinen pimeän. Siinähän sitä riittää miettimistä, lopetti mummo kertomuksensa. Lapset tuumivat, että kyllä valo sentään on mukavampi kuin pimeä.
Siihen oli mummon ja vaarinkin hyvä yhtyä ja niin käärittiin loput kanankoivet paperiin ja jatkettiin matkaa.
Vastaukset 3
Vanhimmat
kiitos...
oli lukea kaikki, mutta erityisesti se, että tuossa lopussa vaari pystyi vielä yhtymäänkin korkeasta iästään huolimatta.
Ihanan ihkusti kirjailtu jo kauan sitten.....