Olen viime aikoina joutunut katsomaan elämän totuutta, vasten kasvoja.
Kun ollaan lapsia, sieltä ammennetaan paljon matkaan. Saammeko olla lapsia, juosta kesäisin paljain paloin ja tuntea turvaa ja välittämistä.
Tämä asia tietenkin riippuu siitä, miten vanhempanne voivat tai saaneet lapsuudestaan, onko ollut turvaa ja välittämistä.
olen huolestunut suuresti, miten jaksavat opiskelijat, jotka käyvät toista astetta jossain kaukana kotiaan ja vanhemmilla ei ole varaa auttaa taloudellisesti.
Tai sitten vanhemmat, jotka olettavat, että lapsi selviytyy, sillä heidänkin on pitänyt selviytyä. Takuuvarmasti voin kertoa, että nyt maailma on paljon kovempi, yhteiskunta ei näe nuorten ja lasten asioita lainkaan, monesti puuttuu kaikki mitä nuori tarvitsee, ei ole kunnon asuntoa, ei ruokaa eikä mitään mahdollisuutta edes vähäistäkään mahdollisuutta viettää nuoren elämää.
Tähän pitäisi puuttua yhteiskunnan valittujen ihan toden teolla, tärkein asia, jotta kansalla on tulevaisuus.
Itse näen sen omassa kodissa, miten käy kun sairaus tulee ihmiselle, joka on joutunut kovalla työllä elämäänsä elämään, jotta olisi jonkin arvoinen.
Työelämän aika meni hyvin, mutta nyt sairastuessa sen lapsuuden kurjuus tulee jatkuvasti esiin. Ajattelin, että olisi päässyt ulos perheensä ajattelumaailmasta ja siitä, että lapsen pitää hankkia elantonsa jo alle 10 vuotiaana tai kerjätä se jollakin tapaa. Siitä häntä arvostettiin, että kesät teki töitä vieraille jo tuolloin, muuta arvostusta omat vanhemmat eivät suoneet.
Kotonaan ruokaa sai vain harvoin, sillä rahaa ei heillä ollut ja olivat kaikin tavoin kiusattuja alakoulun aikaankin jo.
Nyt on taasen todella vaikeaa, sillä työhön ei pysty ja ei arvosta itseään tehdystä elämän työstä tippaakaan. Kukaan muu ei osaa yhtään mitään ja kakarat ovat laiskoja, tämän hän näkee nyt.
Eivät lapset ole useinkaan laiskoja, mutta heidän tilanteensa on se, että ovat jätetty hyyei ilman turvaa ja välittämistä ja yhdessä oppimista elämään.
Minusta tämä näkyy jatkuvana pahoinvointina nuorilla, tapahtuu kamalia asioita ja
tarpeetonta riskinottoa elämässä, jotkut pilkkaavat ja ivaavat uskaltamisesta ja epävarma nuori lähtee tekemään aivan ajattelemattomia ja vaarallisia asioita.
Joka paikassa on puukot ja puntarit mukana, pillerin myyjät kyttäämässä uhreja ja tähän helvettiin ei juuri ole puututtu , vaan hallitus on hiekkalaatikolla kinastelva joukkue, vailla järkevää ja asiallista toimintaa.
Kun ollaan lapsia, sieltä ammennetaan paljon matkaan. Saammeko olla lapsia, juosta kesäisin paljain paloin ja tuntea turvaa ja välittämistä.
Tämä asia tietenkin riippuu siitä, miten vanhempanne voivat tai saaneet lapsuudestaan, onko ollut turvaa ja välittämistä.
olen huolestunut suuresti, miten jaksavat opiskelijat, jotka käyvät toista astetta jossain kaukana kotiaan ja vanhemmilla ei ole varaa auttaa taloudellisesti.
Tai sitten vanhemmat, jotka olettavat, että lapsi selviytyy, sillä heidänkin on pitänyt selviytyä. Takuuvarmasti voin kertoa, että nyt maailma on paljon kovempi, yhteiskunta ei näe nuorten ja lasten asioita lainkaan, monesti puuttuu kaikki mitä nuori tarvitsee, ei ole kunnon asuntoa, ei ruokaa eikä mitään mahdollisuutta edes vähäistäkään mahdollisuutta viettää nuoren elämää.
Tähän pitäisi puuttua yhteiskunnan valittujen ihan toden teolla, tärkein asia, jotta kansalla on tulevaisuus.
Itse näen sen omassa kodissa, miten käy kun sairaus tulee ihmiselle, joka on joutunut kovalla työllä elämäänsä elämään, jotta olisi jonkin arvoinen.
Työelämän aika meni hyvin, mutta nyt sairastuessa sen lapsuuden kurjuus tulee jatkuvasti esiin. Ajattelin, että olisi päässyt ulos perheensä ajattelumaailmasta ja siitä, että lapsen pitää hankkia elantonsa jo alle 10 vuotiaana tai kerjätä se jollakin tapaa. Siitä häntä arvostettiin, että kesät teki töitä vieraille jo tuolloin, muuta arvostusta omat vanhemmat eivät suoneet.
Kotonaan ruokaa sai vain harvoin, sillä rahaa ei heillä ollut ja olivat kaikin tavoin kiusattuja alakoulun aikaankin jo.
Nyt on taasen todella vaikeaa, sillä työhön ei pysty ja ei arvosta itseään tehdystä elämän työstä tippaakaan. Kukaan muu ei osaa yhtään mitään ja kakarat ovat laiskoja, tämän hän näkee nyt.
Eivät lapset ole useinkaan laiskoja, mutta heidän tilanteensa on se, että ovat jätetty hyyei ilman turvaa ja välittämistä ja yhdessä oppimista elämään.
Minusta tämä näkyy jatkuvana pahoinvointina nuorilla, tapahtuu kamalia asioita ja
tarpeetonta riskinottoa elämässä, jotkut pilkkaavat ja ivaavat uskaltamisesta ja epävarma nuori lähtee tekemään aivan ajattelemattomia ja vaarallisia asioita.
Joka paikassa on puukot ja puntarit mukana, pillerin myyjät kyttäämässä uhreja ja tähän helvettiin ei juuri ole puututtu , vaan hallitus on hiekkalaatikolla kinastelva joukkue, vailla järkevää ja asiallista toimintaa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.