Vuosia sitten, kun harrastin juoksemista, minulla oli tapana ajaa kirkkaana kuutamoyönä autolla kauas metsään ja tehdä siellä juoksulenkki. Lähimpään asutukseen oli matkaa monesti 20 -30 km. Upea tunne, juosta kuutamolla kirkkaan tähtitaivaan alla, korkeat korpikuuset ympäröivät tietä. Itse koin olevani pieni. Aistit terävinä, jokainen risahdus nosti sykettä. Aivot tekivät jatkuvasti työtä havaitakseen ympäristöstä kaikki muutokset. Se ihana tunne, kun adrenaliini virtasi suonissa pelosta ja jännityksestä johtuen. Fyysinen ponnistus, jonka jälkeen ilma keuhkoissa tuntui todella raikkaalta hengittää. Kroppa tuntui lämpimältä kirpeällä pakkasella. Vastakohtana juoksulenkin jännitykselle tuli levollisuus ja raukeus autossa.
Nykyään kaipaan yhä joskus tuota tunnetta. Sitä hetkeä, kun tunsin olevani enemmän elossa.
Nykyään kaipaan yhä joskus tuota tunnetta. Sitä hetkeä, kun tunsin olevani enemmän elossa.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.